Selittäkää aspergerille ne "kirjoittamattomst säännöt" jotka kaikkien pitäisi tietää..

Käyttäjä30926 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä30926 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustellessa toisen kanssa, pidä välillä katsekontaktia toiseen henkilöön sekä puhuessasi että kuunnellessasi - mutta pidä katsekontakti maksimissaan noin 10 sekuntia putkeen. Sen jälkeen voit katsella hieman ohi jonkin aikaa kunnes taas pian palaat hetkeksi katsekontaktiin. Vuorottele siis katsekontaktia ja pois katsomista.

Kun ihminen tulee oikein tutuksi niin tätä asiaa ei enää tarvitse niin paljon miettiä ja voi tehdä miten tykkää. Mutta alkuvaiheessa on kohteliasta harjoittaa katsekontaktia sopivissa määrin.

Vähän kuin pyytäisit kävelemään murtuneella jalalla. Etkö ymmärrä että silmiin katsominen on joilkekin autisteille mahdotonta koska aivot ei pysty käsittelemään sitä? Pyyntösi vastaa sitä että pyytäisit hakkaamaan vasaralla toista päähänsä jotta sinulla olisi kiva fiilis itsesi kanssa

Autistin pitää alkaa harjoittelemaan silmiin katsomusta. Kai hekin jotakin oppivat?

Hyymmmm...

Sen voi "oppia", mutta se on erittäin ahdistavaa, voimia vievää.

Sitä kutsutaan maskaamiseksi ja se on erittäin kuormittavaa.

Loputon maskaaminen voi johtaa romahdukseen.

Kuvittele mielessäsi asia joka ahdistaa todella paljon sinua ja sitten kuvittele kuinka ympärilläsi sinut pakotettaisi kohtaamaan tuo ahdistusta tuottava asia kokoajan, taukoamatta ja olla näyttämättä että tilanne on ahdistava. Sinulle vain sanottaisi että sinun pitää olla ahdistumatta, vaikka et voi olla ahdistumatta.

Minä olen kyllä siedättänyt itseäni monessa asiassa (esim. piikkikammo, korkeanpaikankammo, hammaslääkäripelko, julkinen esiintyminen) ja todennut, että itseään on mahdollista totuttaa pelottaviin ja ahdistaviin asioihin vähän kerrassaan, ja se ahdistus lievittyy vähä vähältä. Tarkoitatko että autismin kirjolaisella näin ei tapahdu? Että hammaslääkärit (tai mikä tahansa muu asia) ahdistavat ihan yhtä paljon, vaikka niille altistuisi tunnin päivässä vuoden ajan?

Ja miten niin ei saisi näyttää että tilanne on ahdistava? Nimenomaan se helpottaa jo paljon, että saa sanottua, että minua ahdistaa nyt tämä hampaan paikkaus todella paljon, ja silloinhan hammaslääkäri tietää että minua pitää kohdella pelkopotilaana.

Muista että autisti ei ole ns normi.

Aivot toimivat eritavalla.

Jos tuo sinun ideasi toimisi niin ei täällä olisi aikuisia autisteja.

Se altistus ei vain toimi.

Yritetty on.

Se ei toimi.

Mieti uudelleen, kuvittele uudelleen, avaa mielesi.

Ajattele että päivästä toiseen joudut ahdistavaan tilanteeseen, vuodesta toiseen. Ja ympärilläsi olevat ihmiset eivät ymmärrä että tilanne on oikeasti ahdistava.

Hyperbola: kuvittele että joutuisit seksuaalisen ahdistelun kohteeksi ja sinulle sanottaisi että sinun pitäisi vain oppia ottamaan sitä vastaan.

Ns normit harvoin haluavat kuulla totuutta.

Haluatko kuulla että toinen ahdistuu kun sinä tulet lähelle ja haluat katsoa silmiin, tuskin.

Oikeasti haluan kuulla jos toisen mielestä olen liian lähellä tai katson silmiin, tietysti! Silloin, ja vain silloin, tiedän olla katsomatta silmiin ja tiedän siirtyä kauemmas. Ei minua haittaa sekään, jos toisen mielestä vaikka valaistus on liian kirkas - silloinhan valoja voi himmentää. Mutta se haittaa, jos toinen ei siedä jotain mitä sanon/teen eikä silti sano mitään! Miksi edelleen jankutat, että ei saisi sanoa ja että toinen ei halua kuulla? Et sinä voi päättää minun puolestani, että en halua kuulla, koska nimenomaan haluan.

Vierailija kirjoitti:

Autistit kuuluvat laitokseen eikä missään tapauksessa esim työelämään.

Tässä esimerkki siitä syrjinnästä, mikä on ihan arkipäiväistä. Jos syrjintää ei ole kokenut, ei voi ymmärtää, kuinka ahdistavaa se on. Se on uhka ja voi vaikuttaa elämään ja mahdollisuuksiin. Muut voivat toimia sen perusteella. Se on myös satuttavaa, toistuvasti saa kuulla ettei ole arvokas ihmisenä asian vuoksi, johon ei koskaan ole voinut vaikuttaa. Ja se on systemaattista, ei vain yksittäistapahtuma siellä täällä. Ja se tapahtuu melkein huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinun on vaan parasta kertoa kaikille diagnoosista, niin laajasti kuin mahdollista. Et onnistu teeskentelemään normaalia, luulen, että se vaan pahentaa asiaa ja vaikutat vielä oudommalta muiden silmissä.

Nyt yrität mukautua muiden muottiin, johon et mahdu, kuten itsekin sanoit. Anna muiden mukautua sinun muottiisi, se on sinulle helpompaa. Sitä paitsi myös reilumpaa. Ns. normaali kykenee helpommin mukautumaan aspergeriin kuin toisin päin. Siis noin oletusarvoisesti. 

Näin minäkin tulen varmaan toimimaan kunhan menen taas äitiyslomalta töihin (jos saan töitä:D). Edellisessä työpaikassa naispuolinen työkaverini oli tosi outo ja ärsyttävä tehdä sen kanssa töitä kun oli ihme päähänpinttymiä ja teki kummallisia juttuja. Sitten kuulin että hänellä "oli lapsena diagnosoitu asperger mutta ei ollut sitä enää". x) Saman tien kaikki mitä hän teki oli mulle aivan selkeän loogista! Osasin sen jälkeen mukauttaa ohjeistukseni (olin siis hänen esimiehensä) sillä tavalla että hänen on se helpompi toteuttaa. Ja omat reaktioni eivät olleet niin negatiivisia kun tajusin että ei hän tahallaan hankaloita asioita vaan hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin muiden.

Sitten tajusin pikkuhiljaa että hänen logiikkansa oli mulle niin selvää koska mulla on periaatteessa sama logiikka, olin vain oppinut toimimaan neurotyypillisille sopivalla tavalla työpaikalla! En tiedä ihan tarkkaan mikä mun diagnoosi olisi jos sellaisen hankkisin mutta AuDHD piirteet selittää melko suuren osan siitä mikä aina ennen oli vain "no mä nyt oon vaan niin omituinen". Ja olenhan minä outo mutta tosi kiva on ollut ymmärtää että on muitakin samalla tavalla outoja:)

Pelkkä outous ei ole osoitus nepsyydestä. Vaikeudet elämässä sen sijaan usein ovat. Kyvyttömyys suoriutua tavanomaisista (aikuisen) arkiaskareista ja useat epäonnistumiset, vaikka henkilö olisi huippuälykäs. Diagnosoimattoman nepsyn merkkejä ovat esimerkiksi (jos näitä kasaantuu useita):

- Päätyy kiusattavaksi jokaisessa työpaikassa

- Päätyy kiusattavaksi opinnoissa

- Ei löydä ystäviä

- Tulee huijatuksi ja kohdelluksi huonosti ihmissuhteissa

- Koulut saattavat jäädä kesken

- Vaikeus työllistyä

- Ei löydä kumppania tai parisuhteet kaatuvat jokseenkin samoihin ongelmiin

- Päihdeongelmia

- Toistuvaa masennusta (ihmekös tuo, kun elämä potkii päähän).

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ADHD ja mahdollisesti Asperger. Sen olen huomannut, että kirjoittamaton sääntö nro 1 on ehdottomasti se, että ihmisiä pitää "palvoa". Mitä tarkoitan tällä? Jos kaveripiirissä on vaikka joku dominoiva henkilö, jolla sattuu menemään elämässä hyvin, hänen juttuihinsa pitää reagoida ylikorostuneesti. Kehua vuolaasti hänen koiranpentuaan, voivotella hänen työkiireitään. Näille ihmisille ei saa kertoa omia asioitaan. Tai saa, mutta heitä ei kiinnosta. Tällä dominoivalla on myös lauma komppaajia, jotka ylikorostuneesti ihastelevat tyypin uutta kampausta tai voivottelevat hänen arkisia vastoinkäymisiä. Sitä en ole vielä saanut selville, mitä tällaisista ihmissuhteista saa itselleen.

Tuollainen tyyppi on usein narsisti. Se on ihme miksi tällaiset tyypit saavat niin paljon ihailua osakseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ADHD ja mahdollisesti Asperger. Sen olen huomannut, että kirjoittamaton sääntö nro 1 on ehdottomasti se, että ihmisiä pitää "palvoa". Mitä tarkoitan tällä? Jos kaveripiirissä on vaikka joku dominoiva henkilö, jolla sattuu menemään elämässä hyvin, hänen juttuihinsa pitää reagoida ylikorostuneesti. Kehua vuolaasti hänen koiranpentuaan, voivotella hänen työkiireitään. Näille ihmisille ei saa kertoa omia asioitaan. Tai saa, mutta heitä ei kiinnosta. Tällä dominoivalla on myös lauma komppaajia, jotka ylikorostuneesti ihastelevat tyypin uutta kampausta tai voivottelevat hänen arkisia vastoinkäymisiä. Sitä en ole vielä saanut selville, mitä tällaisista ihmissuhteista saa itselleen.

Yleensä tällaisten ihmisten seura on hauskaa. Aspergerit ei taida ymmärtää koko viihdyttävän keskustelun käsitettä joten luonnollisesti he ei huomaa sitä mitä tarkoittaa että viihdytään jonkun ihmisen seurassa.

Eikö tuollainen ole tavallaan aika väärin sitä kohtaan, jonka tehtävä on olla kaveripiirinsä " viihdyttäjä"? Jossain vaiheessa hänkin voi kyllästyä tuohon rooliinsa ja palaa loppuun ja masentua.

Ellei sitten ole aito narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Ne kirjoittamattomat säännöt .../quote]

Niitä on liikaa, että ne voisi kirjoittaa auki. Mutta sinulla on kykyjä ja ominaisuuksia, jotka ns. neuronormaaleilla ovat heikompia - hyödy niistä äläkä tunne mitään huonommuuskomplekseja. Sinulla on omat vahvuutesi.

Aika pitkälle pääsee kultaisella säännöllä "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Vieraampien kanssa vältä keskustelemasta uskonnosta, politiikasta ja sukupuoliasioista. Äläkä utele kauheasti talousasioistaan.

Kyllä se sujuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ADHD ja mahdollisesti Asperger. Sen olen huomannut, että kirjoittamaton sääntö nro 1 on ehdottomasti se, että ihmisiä pitää "palvoa". Mitä tarkoitan tällä? Jos kaveripiirissä on vaikka joku dominoiva henkilö, jolla sattuu menemään elämässä hyvin, hänen juttuihinsa pitää reagoida ylikorostuneesti. Kehua vuolaasti hänen koiranpentuaan, voivotella hänen työkiireitään. Näille ihmisille ei saa kertoa omia asioitaan. Tai saa, mutta heitä ei kiinnosta. Tällä dominoivalla on myös lauma komppaajia, jotka ylikorostuneesti ihastelevat tyypin uutta kampausta tai voivottelevat hänen arkisia vastoinkäymisiä. Sitä en ole vielä saanut selville, mitä tällaisista ihmissuhteista saa itselleen.

Tuollainen tyyppi on usein narsisti. Se on ihme miksi tällaiset tyypit saavat niin paljon ihailua osakseen?

Sitä minäkin ihmettelen. Tässä lienee taas osoitus siitä, että nämä "hienovaraiset" sosiaaliset leikit ja hierarkiat eivät luonnistu meiltä. 😄 Eipä haittaa.

Tässä mitä tuli itselleni mieleen:

Lähtökohtaisesti jokainen yhteisö, suku, työyhteisö, organisaatio, kaveriporukka tai muu jossa ihmiset kokoontuvat yhteen jakautuu seuraavasti:

-Kiusaajat (muita alistavat)

-kiusatut (alistuvat)

-loppu harmaa massa, johon kuuluu mm. oudot, tylsät, liian normaalit, ihmiset jotka tunnistavat tämän laumakäyttäytymisen mutta hyväksyvät että maailma toimii näin, sekä sellaiset mukavat ja ahkerat ihmiset joilla on joku meriitti tai taito (urheilijat tai muuten lahjakkaat) jonka vuoksi ovat kiusaajien silmissä hyväksyttyjä ihmisiä ja eivät siksi joudu hampaisiin.

Tämä kuvio voi olla voimakasta, eli kiusaaminen on silloin rajua ja ihmiset voivat pahoin, tai vähäisempää. Yleensä fiksut ja itseään arvostavat ihmiset hakeutuvat sellaisiin yhteisöihin, joissa tämä on vähäisempää. Ns. tyhmät jäävät siis riitelemään keskenään huonoihin ympäristöihin.

Toinen sosiaalinen seikka on se, että naiset eivät tule ikinä toimeen keskenään ja nainen on naiselle susi joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Naisten välisissä kohtaamisissa on aina jokin klikki tai laskelmointia, kenen kanssa kannattaa olla ystävä. Naisten kommunikointi ei ole ikinä suoraa, vaan juuri juoruilua avulla pyritään muodostamaan yhteyttä/suhdetta toiseen ihmiseen. Naisten välisissä ystävyyssuhteissa on myös tyypillistä, että toinen kaveri on tällainen laskelmoiva hyväksykäyttäjä ja toinen on kiltti ja vähän höpsö, joka ei näe että kyseessä on vain hyötysuhde.

Kolmas tärkeä asia on, että kaikessa on hintalappu kiinni. Harva ihminen tekee toiselle hyvää pyyteettömästi, taustalla on aina jokin ajatus, miten voi hyötyä toisesta ihmisestä.

Ollaan me ihmiset outoja eläimiä. 😅

Olen ns. normaali ja sanon suoraan, että olen piikkikammoinen. Samoin, että hammaslääkärillä jännittää ja pelottaa, että sattuu.

Myös monissa muissa tilanteissa sanon, jos minulla on jotain estoja tai vaikeuksia tehdä asioita.

Miksi silloin as-piirteiset eivät myös voisi sanoa, että jotkut asiat ovat heille vaikeata?

Kukaan ihminen on tuskin niin täydellinen, ettei mikään asia jännitä tai pelota tms.

Siksi olisi parempi sanoa se kuin yrittää olla niinkuin sitä ei olisi.

Kun se harvoin onnistuu kuitenkaan ja on itselle raskasta piilotella.

Muiden on silloin helpompi ymmärrää "outoa" käytöstä.

Tietenkin jos näitä eivät silti kaikki ymmärrä, mutta se sitten pitää myös itse ymmärtää, että näin elämässä on.

Ei meitä tavallisinkaan kaikki ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pilotti kirjoitti:

Pilotti kirjoitti:

Näin semi-autistina paras neuvoni on ehkä se että ihmisiltä täytyy usein kysyä asioita joita ei itseä kiinnosta. Esimerkiksi miten päivä on mennyt, mitä olet opiskellut, miksi valitsit juuri tämän aineen yliopistossa, onko sinulla lapsia, missä tapasit puolisosi yms.

Minun on vaikea feikata kiinnostusta näissä asioissa sosiaalisesti, sellanen asiakeskustelu sujuu paremmin joka perustuu faktaan. Kahvihuoneessa käydyt keskustelut jostain uutisesta tai tapahtumasta maailmalla on helpompaa. Silmiin ei tarvitse tuijottaa kokoajan.

Niin, ja unohdin tähän vielä mainita että usein neurotyypilliset luulevat että autistit / aspergerit eivät ymmärrä sosiaalista kanssakäymistä, vuorovaikutusta ja/tai sarkasmia.

Totuus on se että moni meistä ymmärtää TÄYSIN nämä asiat, mutta meitä ei kiinnosta pelata samoilla säännöillä. "Normoja" on hauska trollata juuri sen takia kun kaikki sosiaalinen peli tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä ja pinnalliselta. Joskus heitän todella noloa läppää tai satunnaiskommentteja vain sen takia koska muitten kiusaantuminen huvittaa minua, ja ne samat tyypit luulevat etten vain ymmärrä sosiaalisia sääntöjä. Samoin on välillä parempi jos ihmiset työyhteisössä ehkä tiedä kuinka fiksu oikeasti on, sillä tavalla et ole uhka muille.

Sosiopaatit ja psykopaatit usein suuttuvat kun autisti näkee maskin läpi paremmin kun muut.

Todellisuudessa autistit on parhaita uhreja sosiopaatille, joka on taitava kameleontti. Autisti vain uskoo näkevänsä eli tulkitsee. Myös nenttien aivot aina vain tulkitsevat. Nentit saavat vain enemmän vihjeitä vuorovaikutuksessa ja sosiopaattihan osaa huijata kaikkia.

Edellinen autisminkirjolaisen kommentti oli silkkaa tulkintaa ja virheellistä itsekehua. Autisminkirjollla oleva niemenomaan on heikoilla vuorovaikutuksessa kaikkien "normojen" kanssa. Hän ei näe kenenkään "pelien" läpi, vaan ei ymmärrä ihmisten välisisä hienovaraisia suhteita ja miten niitä ylläpidetään normaalisti. Tilannetaju on heikko ja keskustelu robottimaisen loogista pahimmaillaan, kun puhutaan vaikka toisen ihmisen ongelmista. Hän ei osaa osoittaa empatiaa, vaan se tuntuu yleensä teennäiseltä, sillä elekieli voi olla hyvin ristiriidassa sen kanssa mitä on opeteltu kohteliaasti vastaamaan toiselle ihmiselle.

Autistikirjolla olevat eivät ole automaattisesti robottimaisia, on myös sulavia, hauskoja ja charmikkaita autisteja. Monet tunnetut koomikot ovat spektrumilla, ja ymmärtävät sarkasmia hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ADHD ja mahdollisesti Asperger. Sen olen huomannut, että kirjoittamaton sääntö nro 1 on ehdottomasti se, että ihmisiä pitää "palvoa". Mitä tarkoitan tällä? Jos kaveripiirissä on vaikka joku dominoiva henkilö, jolla sattuu menemään elämässä hyvin, hänen juttuihinsa pitää reagoida ylikorostuneesti. Kehua vuolaasti hänen koiranpentuaan, voivotella hänen työkiireitään. Näille ihmisille ei saa kertoa omia asioitaan. Tai saa, mutta heitä ei kiinnosta. Tällä dominoivalla on myös lauma komppaajia, jotka ylikorostuneesti ihastelevat tyypin uutta kampausta tai voivottelevat hänen arkisia vastoinkäymisiä. Sitä en ole vielä saanut selville, mitä tällaisista ihmissuhteista saa itselleen.

Yleensä tällaisten ihmisten seura on hauskaa. Aspergerit ei taida ymmärtää koko viihdyttävän keskustelun käsitettä joten luonnollisesti he ei huomaa sitä mitä tarkoittaa että viihdytään jonkun ihmisen seurassa.

Eikö tuollainen ole tavallaan aika väärin sitä kohtaan, jonka tehtävä on olla kaveripiirinsä " viihdyttäjä"? Jossain vaiheessa hänkin voi kyllästyä tuohon rooliinsa ja palaa loppuun ja masentua.

Ellei sitten ole aito narsisti.

Mitä ihmettä. Eihän näillä mitään tehtävää ole, he ovat sellaisia ihan luonnostaan. Ekstroverttejä, energisiä, huumorintajuisia, aikaansaavia. Sekä yläkoulussa että lukiossa luokkaa veti tällainen tyttö ja lukiossa oli lisäksi samanlainen suosittu ja vitsikäs poika. Ei nää ollu mitään narsisteja. Yhdellä rinnskkaisluokalla lukiossa se vetäjä oli kaikkea tuota yllä plus mulkku.

Vierailija kirjoitti:

Olen ns. normaali ja sanon suoraan, että olen piikkikammoinen. Samoin, että hammaslääkärillä jännittää ja pelottaa, että sattuu.

Myös monissa muissa tilanteissa sanon, jos minulla on jotain estoja tai vaikeuksia tehdä asioita.

Miksi silloin as-piirteiset eivät myös voisi sanoa, että jotkut asiat ovat heille vaikeata?

Kukaan ihminen on tuskin niin täydellinen, ettei mikään asia jännitä tai pelota tms.

Siksi olisi parempi sanoa se kuin yrittää olla niinkuin sitä ei olisi.

Kun se harvoin onnistuu kuitenkaan ja on itselle raskasta piilotella.

Muiden on silloin helpompi ymmärrää "outoa" käytöstä.

Tietenkin jos näitä eivät silti kaikki ymmärrä, mutta se sitten pitää myös itse ymmärtää, että näin elämässä on.

Ei meitä tavallisinkaan kaikki ymmärrä.

Tuota voi ehdottomasti jäädä pohtimaan, kun yleiset käsitykset ovat hieman avartuneet ja keskustelua asiasta on enemmän. Ehkä myös ymmärrystä. Siinä on kuitenkin sellainen sävyero, että piikkikammo ei leimaa ihmistä samoin kuin kehityksellisellinen neurologinen oireyhtymä ja siihen liitetyt ennakkoluulot. Sinulla on "vain" piikkikammo, mutta se ei vaikuta koko elämääsi kaikilta osin. Siihen ei muilla liity vahvoja oletuksia sinusta muuten ihmisenä. Lisäksi, piikkikammo tai muut pelot taitavat olla yleisimpiä, useampi voi samastua ja ymmärtää. Piikkikammo ei vaikuta sosiaaliseen kanssakäymiseen laajemmin, et välttämättä erotu joukosta perustavilta osin, mm. toimintakyvyn suhteen.

Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät asian laajuuden, jotta syrjintä vähenisi. Joku kysyi, voiko asioille siedättyä jotta ne helpottuvat. Niitä voi, ja usein täytyykin kohdata, mutta ne eivät helpotu. Koska aivojen poikkeavuudet eivät poistu. Taustalla ei ole ns. normaalit aivot, joissa on tilannesidonnainen tai kehittynyt häiriö. Toiminta poikkeaa rakenteellisesti. Vähän kuin vertaisi murtumaa ja halvausta, toisesta voi kuntoutua ja toinen on pysyvä vamma. Ei voi kuin sopeutua siihen, mitä on annettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ADHD ja mahdollisesti Asperger. Sen olen huomannut, että kirjoittamaton sääntö nro 1 on ehdottomasti se, että ihmisiä pitää "palvoa". Mitä tarkoitan tällä? Jos kaveripiirissä on vaikka joku dominoiva henkilö, jolla sattuu menemään elämässä hyvin, hänen juttuihinsa pitää reagoida ylikorostuneesti. Kehua vuolaasti hänen koiranpentuaan, voivotella hänen työkiireitään. Näille ihmisille ei saa kertoa omia asioitaan. Tai saa, mutta heitä ei kiinnosta. Tällä dominoivalla on myös lauma komppaajia, jotka ylikorostuneesti ihastelevat tyypin uutta kampausta tai voivottelevat hänen arkisia vastoinkäymisiä. Sitä en ole vielä saanut selville, mitä tällaisista ihmissuhteista saa itselleen.

Yleensä tällaisten ihmisten seura on hauskaa. Aspergerit ei taida ymmärtää koko viihdyttävän keskustelun käsitettä joten luonnollisesti he ei huomaa sitä mitä tarkoittaa että viihdytään jonkun ihmisen seurassa.

Eikö tuollainen ole tavallaan aika väärin sitä kohtaan, jonka tehtävä on olla kaveripiirinsä " viihdyttäjä"? Jossain vaiheessa hänkin voi kyllästyä tuohon rooliinsa ja palaa loppuun ja masentua.

Ellei sitten ole aito narsisti.

Mitä ihmettä. Eihän näillä mitään tehtävää ole, he ovat sellaisia ihan luonnostaan. Ekstroverttejä, energisiä, huumorintajuisia, aikaansaavia. Sekä yläkoulussa että lukiossa luokkaa veti tällainen tyttö ja lukiossa oli lisäksi samanlainen suosittu ja vitsikäs poika. Ei nää ollu mitään narsisteja. Yhdellä rinnskkaisluokalla lukiossa se vetäjä oli kaikkea tuota yllä plus mulkku.

Katselin muuten joku vuosi sitten vanhoja luokkakuvia ja huvitti se että pidin aikanaan tuota luokkamme hsuskuuttajapoikaa komeana. No hän ei todellakaan ollut :D. Hyvin pienikokoinen ja erikoiset kasvonpiirteet ja albiinomaisen vaalea. Tämä terkkuina hiusrajahullulle. Hyvä esimerkki siitä että kun henkilöllä on liuta hyviä omnaisuuksia, ulkonäkökin alkaa miellyttää.

Vaniljapulla kirjoitti:

Tässä mitä tuli itselleni mieleen:

Lähtökohtaisesti jokainen yhteisö, suku, työyhteisö, organisaatio, kaveriporukka tai muu jossa ihmiset kokoontuvat yhteen jakautuu seuraavasti:

-Kiusaajat (muita alistavat)

-kiusatut (alistuvat)

-loppu harmaa massa, johon kuuluu mm. oudot, tylsät, liian normaalit, ihmiset jotka tunnistavat tämän laumakäyttäytymisen mutta hyväksyvät että maailma toimii näin, sekä sellaiset mukavat ja ahkerat ihmiset joilla on joku meriitti tai taito (urheilijat tai muuten lahjakkaat) jonka vuoksi ovat kiusaajien silmissä hyväksyttyjä ihmisiä ja eivät siksi joudu hampaisiin.

Tämä kuvio voi olla voimakasta, eli kiusaaminen on silloin rajua ja ihmiset voivat pahoin, tai vähäisempää. Yleensä fiksut ja itseään arvostavat ihmiset hakeutuvat sellaisiin yhteisöihin, joissa tämä on vähäisempää. Ns. tyhmät jäävät siis riitelemään keskenään huonoihin ympäristöihin.

Toinen sosiaalinen seikka on se, että naiset eivät tule ikinä toimeen keskenään ja nainen on naiselle susi joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Naisten välisissä kohtaamisissa on aina jokin klikki tai laskelmointia, kenen kanssa kannattaa olla ystävä. Naisten kommunikointi ei ole ikinä suoraa, vaan juuri juoruilua avulla pyritään muodostamaan yhteyttä/suhdetta toiseen ihmiseen. Naisten välisissä ystävyyssuhteissa on myös tyypillistä, että toinen kaveri on tällainen laskelmoiva hyväksykäyttäjä ja toinen on kiltti ja vähän höpsö, joka ei näe että kyseessä on vain hyötysuhde.

Kolmas tärkeä asia on, että kaikessa on hintalappu kiinni. Harva ihminen tekee toiselle hyvää pyyteettömästi, taustalla on aina jokin ajatus, miten voi hyötyä toisesta ihmisestä.

Ollaan me ihmiset outoja eläimiä. 😅

Naisille koko elämä on missikilpailua ja jollei missikilpailu ole aiheellinen sitten se on pätemiskilpailua, miestensuosiokilpailua ja suorittamiskilpailua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinun on vaan parasta kertoa kaikille diagnoosista, niin laajasti kuin mahdollista. Et onnistu teeskentelemään normaalia, luulen, että se vaan pahentaa asiaa ja vaikutat vielä oudommalta muiden silmissä.

Nyt yrität mukautua muiden muottiin, johon et mahdu, kuten itsekin sanoit. Anna muiden mukautua sinun muottiisi, se on sinulle helpompaa. Sitä paitsi myös reilumpaa. Ns. normaali kykenee helpommin mukautumaan aspergeriin kuin toisin päin. Siis noin oletusarvoisesti. 

Näin minäkin tulen varmaan toimimaan kunhan menen taas äitiyslomalta töihin (jos saan töitä:D). Edellisessä työpaikassa naispuolinen työkaverini oli tosi outo ja ärsyttävä tehdä sen kanssa töitä kun oli ihme päähänpinttymiä ja teki kummallisia juttuja. Sitten kuulin että hänellä "oli lapsena diagnosoitu asperger mutta ei ollut sitä enää". x) Saman tien kaikki mitä hän teki oli mulle aivan selkeän loogista! Osasin sen jälkeen mukauttaa ohjeistukseni (olin siis hänen esimiehensä) sillä tavalla että hänen on se helpompi toteuttaa. Ja omat reaktioni eivät olleet niin negatiivisia kun tajusin että ei hän tahallaan hankaloita asioita vaan hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin muiden.

Sitten tajusin pikkuhiljaa että hänen logiikkansa oli mulle niin selvää koska mulla on periaatteessa sama logiikka, olin vain oppinut toimimaan neurotyypillisille sopivalla tavalla työpaikalla! En tiedä ihan tarkkaan mikä mun diagnoosi olisi jos sellaisen hankkisin mutta AuDHD piirteet selittää melko suuren osan siitä mikä aina ennen oli vain "no mä nyt oon vaan niin omituinen". Ja olenhan minä outo mutta tosi kiva on ollut ymmärtää että on muitakin samalla tavalla outoja:)

Pelkkä outous ei ole osoitus nepsyydestä. Vaikeudet elämässä sen sijaan usein ovat. Kyvyttömyys suoriutua tavanomaisista (aikuisen) arkiaskareista ja useat epäonnistumiset, vaikka henkilö olisi huippuälykäs. Diagnosoimattoman nepsyn merkkejä ovat esimerkiksi (jos näitä kasaantuu useita):

- Päätyy kiusattavaksi jokaisessa työpaikassa

- Päätyy kiusattavaksi opinnoissa

- Ei löydä ystäviä

- Tulee huijatuksi ja kohdelluksi huonosti ihmissuhteissa

- Koulut saattavat jäädä kesken

- Vaikeus työllistyä

- Ei löydä kumppania tai parisuhteet kaatuvat jokseenkin samoihin ongelmiin

- Päihdeongelmia

- Toistuvaa masennusta (ihmekös tuo, kun elämä potkii päähän).

Unohdit

- Toistuvaa valittamista ja uhriutumista

- Lapsellista käyttäymistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ns. normaali ja sanon suoraan, että olen piikkikammoinen. Samoin, että hammaslääkärillä jännittää ja pelottaa, että sattuu.

Myös monissa muissa tilanteissa sanon, jos minulla on jotain estoja tai vaikeuksia tehdä asioita.

Miksi silloin as-piirteiset eivät myös voisi sanoa, että jotkut asiat ovat heille vaikeata?

Kukaan ihminen on tuskin niin täydellinen, ettei mikään asia jännitä tai pelota tms.

Siksi olisi parempi sanoa se kuin yrittää olla niinkuin sitä ei olisi.

Kun se harvoin onnistuu kuitenkaan ja on itselle raskasta piilotella.

Muiden on silloin helpompi ymmärrää "outoa" käytöstä.

Tietenkin jos näitä eivät silti kaikki ymmärrä, mutta se sitten pitää myös itse ymmärtää, että näin elämässä on.

Ei meitä tavallisinkaan kaikki ymmärrä.

Tuota voi ehdottomasti jäädä pohtimaan, kun yleiset käsitykset ovat hieman avartuneet ja keskustelua asiasta on enemmän. Ehkä myös ymmärrystä. Siinä on kuitenkin sellainen sävyero, että piikkikammo ei leimaa ihmistä samoin kuin kehityksellisellinen neurologinen oireyhtymä ja siihen liitetyt ennakkoluulot. Sinulla on "vain" piikkikammo, mutta se ei vaikuta koko elämääsi kaikilta osin. Siihen ei muilla liity vahvoja oletuksia sinusta muuten ihmisenä. Lisäksi, piikkikammo tai muut pelot taitavat olla yleisimpiä, useampi voi samastua ja ymmärtää. Piikkikammo ei vaikuta sosiaaliseen kanssakäymiseen laajemmin, et välttämättä erotu joukosta perustavilta osin, mm. toimintakyvyn suhteen.

Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät asian laajuuden, jotta syrjintä vähenisi. Joku kysyi, voiko asioille siedättyä jotta ne helpottuvat. Niitä voi, ja usein täytyykin kohdata, mutta ne eivät helpotu. Koska aivojen poikkeavuudet eivät poistu. Taustalla ei ole ns. normaalit aivot, joissa on tilannesidonnainen tai kehittynyt häiriö. Toiminta poikkeaa rakenteellisesti. Vähän kuin vertaisi murtumaa ja halvausta, toisesta voi kuntoutua ja toinen on pysyvä vamma. Ei voi kuin sopeutua siihen, mitä on annettu.

Tuosta siedättymisestä tuli mieleeni. Koska sitä ei todella tapahdu, kasvaa kuormitus väistämättä, mikäli ärsyke jatkuu tai altistuu muille kuormitustekijöille. Rajaaminen on tästä syystä pakollista, koska kuormitus kasautuu jatkuvasti ja ärsykkeiden sietokyky laskee kuormituksen myötä entisestään. Siitä ei lepoa tai "lomaa".

Silmiin katsominen voi tuntua sähköiskun kaltaisena kokemuksena. Se on itsessään epämiellyttävä tuntemus, mutta se myös virittää kehon puolustustilaan, jolloin tämä vaikuttaa koko kokemukseen vuorovaikutuksesta erillisenä ilmiönä, riippumatta sen laadusta muutoin. Se aiheuttaa ihan fysiologisen stressivasteen kehossa ja toki vaikuttaa tilanteessa läsnäoloon. Stressillä on haitallisia vaikutuksia kehoon sen jatkuu säännöllisesti ja pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Assivajakkien härnääminen on yks elämän iloja. Meillä töissä on pari ja laitetaan ne aina esiintymään, pyytämään vaikeita asioita pomolta ja halaillaan kauheasti ym.

Ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mitään kirjoittamattomia sääntöjä vaan aspergereiltä puuttuu kyky havaita sanatonta ilmaisua. Osin muitakin vuorovaikutusongelmia. Ei ole olemassa mitään manuaalia, josta sen oppisi. Ihminen oppii peilisolujensa avulla sosiaalisuutta, mutta autismin kirjoilla ei kaiketi peilisolut toimi samoin kuin muilla. Jo käsitys, että olisi mahdollista selittää, on absurdi. Peilisolujen kautta havainnoimme toisiamme vuorovaikutuksessa. Kun joku hymyilee, me hymyilemme automaattisesti vastaan jne. Jakaminen tuottaa ongelmia asseille. Ja dissaavat siksi sitä toisilla.

On kyllä manuaaleja, itse olen lukenut paljon sosiaalipsykologiaa sekä peruspsykologiaa. Puhut nyt vaistoihin perustuvasta sympatiasta, mutta empatia on itsessään kognitiivinen prosessi. Toisen (erilaisiin) kenkiin asettumista, tietoisesti. Ja empatian kautta on mahdollista huomioida asioita vuorovaikutuksessa, jotka eivät vaadi automaattista, vaistonvaraista vastetta. Se oikeastaan vaatii sitä, muistaa että tuo toinen ei ole minä, vaan kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan.

Monet takertuvat taas likaa havainnointiin, jolloin omat oletukset otetaan totuutena myös toisten ajatuksista, tätä kyseenalaistamatta. Luullaan, että kaikki sitten näkyy ja havaitaan, mitä on. Esim. asenne tai tunteet. Ja jos ne eivät näy, niitä ei sitten ole. Vaikka paljon peitetään ja tässä auttaa vain päättely.

Tämä nyt liittyy enemmän neurotieteisiin. On myös affektiivinen empatia ja siinä assit on heikoilla. Ja se haittaa vuorovaikutusta.

Affektiivinen empatia on uusi käsite sympatian käsitteelle. Sama asia siis. Olen perehtynyt myös neuropsykologiaan, en tiedä mitä tarkoitat neurotieteillä. Jos lääketieteen aluetta, se keskittyy pikemmin fysiologisiin mekanismeihin. Neuropsykiatria taas yhdistelee näitä. Mihin osa-alueeseen tarkalleen viittasit, vai puhummeko samasta? On totta, että sympatiahaasteet aiheuttavat hankaluuksia ja väärinkäsityksiä - siitähän tämä ketju keskustelee. Mutta koska asiaa ei voi muuttaa, auttaa kognitiivinen empatia ehdottoman paljon paikkaamaan tilannetta. Ja toki hyödyllinen taito itsessään, jossa taas moni ei ole niin vahvoilla ellei harjoittele.

Neurobiologia esimerkiksi on edistynyt huimasti ja tullut aika monitieteiseksi. Esimerkiksi Riita Hari on yksi ansioitunut siinä työssä, samoin Kai Kaila. Voi googlailla noita, jos enempi kiinnostaa.

"Vuorovaikutuksen affektiivisuus. Autismikirjon häiriöiden diagnostisiin kriteereihin kuuluvat myös puutteet sosioemotionaalisessa vastavuoroisuudessa, jotka saattavat ilmetä esimerkiksi vähäisenä tunteiden, kokemusten ja kiinnostuksenkohteiden jakamisena . Jakaminen on vuorovaikutuksen yksi keskeinen perusmotiivi , mutta sitä ei yleensä tuoda vuorovaikutuksessa esiin suoraan, vaan jakamisen tarkoitusperän ilmaisemisessa käytetään erityisiä katsekontaktin, affektiivisten ilmausten ja eleiden muotoja.

Jakamisen kommunikatiivisen motiivin tunnistaminen on tärkeää, jotta vuorovaikutuskumppanit osaavat reagoida jakamiseen asianmukaisesti. Koska autismikirjon henkilöillä on vaikeuksia sekä kehollisen toiminnan tunnistamisessa että vuorovaikutuksen kontekstin huomioimisessa, ei liene yllättävää, etteivät he aina tunnista sellaisia hetkiä, jolloin heiltä odotetaan affektiivista yhtymistä vuorovaikutuskumppanin tunnekokemukseen, kuten empatian osoittamista surun hetkellä."

https://www.duodecimlehti.fi/duo14588

 

Kyllä, luin artikkelin kokonaisuudessaan jo kun se aiemmin linkattiin. Koska sympatian kokemisessa ja osoittamisessa on haasteita, auttaa kognitiivinen empatia esim. tunnistamaan näitä hetkiä oppimisen, kokemusten ja mielen teorian kautta. Eli esimerkiksi vaikka itse ei piittaa muiden osan ottamisesta eikä tulisi mieleen, voi oppia sen olevan muille tärkeää ja siksi tarpeellista tehdä heidän vuoksi. Mitä laajemmin itse ymmärtää nämä erot, sitä useammin arvioi, onko kussakin tilanteessa jotain tällaisia odotuksia. Odotus ei ole, ettei niitä ole, vaan että on. Ja sitten pitää selvittää, mitä ne voisivat olla. Tätä kokonaisuutta kutsutaan maskaukseksi. Kognitiivinen empatia on sitä, että niin valitsee ja yrittää toimia. Toisin sanoen, tämä kokemuksellinen ero pidetään jatkuvasti muiden kanssa toimiessa mielessä. Kyllä, se on ylimääräinen tehtävä joka kuormittaa. Mutta se suojaa sekä omia, että muiden tunteita. Ja jos niin pystyy tekemään, ei ole oikein perusteltua syytä olla tekemättä niin. Kaikki vaikutukset huomioiden. Mutta välillä voimavarat ja tunteet vaihtelevat, eikä onnistu optimaalisesti.

Mitä vähemmän samaa välittämistä, huomioimista ja ymmärrystä saa takaisin, sitä kuormittavampaa se on. Tuntuu välillä turhalta, tyhjältä, pahalta ja epäreilulta. Mutta silti, kokonaisuus huomioiden, ei ole hyviä moraalisia perusteluja olla tekemättä niin. Koska on parempi yrittää pyrkiä yleiseen hyvään, kuin olla ihminen joka voi valita, muttei välitä yrittää. Itsensä kanssa sitä lopulta joutuu elämään, eikä voi lähteä eri teille jos näky ei miellytä.

Oon vasta aikuisena tajunnut, miten paljon teen tätä. Aitojen ihmissuhteiden muodostaminen on vaikeaa, kun yhdessäolo on joko tunteiden esittämistä, tai sitten olen vaan ilmaisematta mitään kuin joku savipaakku. 

Vierailija kirjoitti:

Assivajakkien härnääminen on yks elämän iloja. Meillä töissä on pari ja laitetaan ne aina esiintymään, pyytämään vaikeita asioita pomolta ja halaillaan kauheasti ym.

Ei sulla mitään työpaikkaa ole, olet meinaan niin totaalisen vajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mitään kirjoittamattomia sääntöjä vaan aspergereiltä puuttuu kyky havaita sanatonta ilmaisua. Osin muitakin vuorovaikutusongelmia. Ei ole olemassa mitään manuaalia, josta sen oppisi. Ihminen oppii peilisolujensa avulla sosiaalisuutta, mutta autismin kirjoilla ei kaiketi peilisolut toimi samoin kuin muilla. Jo käsitys, että olisi mahdollista selittää, on absurdi. Peilisolujen kautta havainnoimme toisiamme vuorovaikutuksessa. Kun joku hymyilee, me hymyilemme automaattisesti vastaan jne. Jakaminen tuottaa ongelmia asseille. Ja dissaavat siksi sitä toisilla.

On kyllä manuaaleja, itse olen lukenut paljon sosiaalipsykologiaa sekä peruspsykologiaa. Puhut nyt vaistoihin perustuvasta sympatiasta, mutta empatia on itsessään kognitiivinen prosessi. Toisen (erilaisiin) kenkiin asettumista, tietoisesti. Ja empatian kautta on mahdollista huomioida asioita vuorovaikutuksessa, jotka eivät vaadi automaattista, vaistonvaraista vastetta. Se oikeastaan vaatii sitä, muistaa että tuo toinen ei ole minä, vaan kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan.

Monet takertuvat taas likaa havainnointiin, jolloin omat oletukset otetaan totuutena myös toisten ajatuksista, tätä kyseenalaistamatta. Luullaan, että kaikki sitten näkyy ja havaitaan, mitä on. Esim. asenne tai tunteet. Ja jos ne eivät näy, niitä ei sitten ole. Vaikka paljon peitetään ja tässä auttaa vain päättely.

Tämä nyt liittyy enemmän neurotieteisiin. On myös affektiivinen empatia ja siinä assit on heikoilla. Ja se haittaa vuorovaikutusta.

Affektiivinen empatia on uusi käsite sympatian käsitteelle. Sama asia siis. Olen perehtynyt myös neuropsykologiaan, en tiedä mitä tarkoitat neurotieteillä. Jos lääketieteen aluetta, se keskittyy pikemmin fysiologisiin mekanismeihin. Neuropsykiatria taas yhdistelee näitä. Mihin osa-alueeseen tarkalleen viittasit, vai puhummeko samasta? On totta, että sympatiahaasteet aiheuttavat hankaluuksia ja väärinkäsityksiä - siitähän tämä ketju keskustelee. Mutta koska asiaa ei voi muuttaa, auttaa kognitiivinen empatia ehdottoman paljon paikkaamaan tilannetta. Ja toki hyödyllinen taito itsessään, jossa taas moni ei ole niin vahvoilla ellei harjoittele.

Neurobiologia esimerkiksi on edistynyt huimasti ja tullut aika monitieteiseksi. Esimerkiksi Riita Hari on yksi ansioitunut siinä työssä, samoin Kai Kaila. Voi googlailla noita, jos enempi kiinnostaa.

"Vuorovaikutuksen affektiivisuus. Autismikirjon häiriöiden diagnostisiin kriteereihin kuuluvat myös puutteet sosioemotionaalisessa vastavuoroisuudessa, jotka saattavat ilmetä esimerkiksi vähäisenä tunteiden, kokemusten ja kiinnostuksenkohteiden jakamisena . Jakaminen on vuorovaikutuksen yksi keskeinen perusmotiivi , mutta sitä ei yleensä tuoda vuorovaikutuksessa esiin suoraan, vaan jakamisen tarkoitusperän ilmaisemisessa käytetään erityisiä katsekontaktin, affektiivisten ilmausten ja eleiden muotoja.

Jakamisen kommunikatiivisen motiivin tunnistaminen on tärkeää, jotta vuorovaikutuskumppanit osaavat reagoida jakamiseen asianmukaisesti. Koska autismikirjon henkilöillä on vaikeuksia sekä kehollisen toiminnan tunnistamisessa että vuorovaikutuksen kontekstin huomioimisessa, ei liene yllättävää, etteivät he aina tunnista sellaisia hetkiä, jolloin heiltä odotetaan affektiivista yhtymistä vuorovaikutuskumppanin tunnekokemukseen, kuten empatian osoittamista surun hetkellä."

https://www.duodecimlehti.fi/duo14588

 

Kyllä, luin artikkelin kokonaisuudessaan jo kun se aiemmin linkattiin. Koska sympatian kokemisessa ja osoittamisessa on haasteita, auttaa kognitiivinen empatia esim. tunnistamaan näitä hetkiä oppimisen, kokemusten ja mielen teorian kautta. Eli esimerkiksi vaikka itse ei piittaa muiden osan ottamisesta eikä tulisi mieleen, voi oppia sen olevan muille tärkeää ja siksi tarpeellista tehdä heidän vuoksi. Mitä laajemmin itse ymmärtää nämä erot, sitä useammin arvioi, onko kussakin tilanteessa jotain tällaisia odotuksia. Odotus ei ole, ettei niitä ole, vaan että on. Ja sitten pitää selvittää, mitä ne voisivat olla. Tätä kokonaisuutta kutsutaan maskaukseksi. Kognitiivinen empatia on sitä, että niin valitsee ja yrittää toimia. Toisin sanoen, tämä kokemuksellinen ero pidetään jatkuvasti muiden kanssa toimiessa mielessä. Kyllä, se on ylimääräinen tehtävä joka kuormittaa. Mutta se suojaa sekä omia, että muiden tunteita. Ja jos niin pystyy tekemään, ei ole oikein perusteltua syytä olla tekemättä niin. Kaikki vaikutukset huomioiden. Mutta välillä voimavarat ja tunteet vaihtelevat, eikä onnistu optimaalisesti.

Mitä vähemmän samaa välittämistä, huomioimista ja ymmärrystä saa takaisin, sitä kuormittavampaa se on. Tuntuu välillä turhalta, tyhjältä, pahalta ja epäreilulta. Mutta silti, kokonaisuus huomioiden, ei ole hyviä moraalisia perusteluja olla tekemättä niin. Koska on parempi yrittää pyrkiä yleiseen hyvään, kuin olla ihminen joka voi valita, muttei välitä yrittää. Itsensä kanssa sitä lopulta joutuu elämään, eikä voi lähteä eri teille jos näky ei miellytä.

Oon vasta aikuisena tajunnut, miten paljon teen tätä. Aitojen ihmissuhteiden muodostaminen on vaikeaa, kun yhdessäolo on joko tunteiden esittämistä, tai sitten olen vaan ilmaisematta mitään kuin joku savipaakku. 

Niin, millaisen aidon ihmissuhteen haluaisit, jos siihen ei kuulu tunteita? Harrastuskaverin? Vai tarkoititko, että koet tunteita ihmissuhteessa, mutta et kykene ilmaisemaan niitä?