Lue keskustelun säännöt.
Onko tällainen raivo normaalia?
18.09.2023 |
Jos riitelemme, mies "napsahtaa." Jos on ratissa, ajaa vaarallisesti, lyö nyrkillä oveen reiän, kaataa tuolin, lyö nyrkillä seinään/pöytään, jne, pitelee päätä käsiensä välissä ikäänkuin sekoaisi, kun hän on saanut asiansa huudettua, alkaa minulle huuto "turpa kiinni, turpa kiinni k*rpä!!! Nyt et sano enää mitään!!!" Lopulta syyttää minua käytöksestään, minusta tuntuu kuin olisin ollut viimeiset 20 vuotta syyllinen kaikkeen.
Minua huolestuttaa, että mitä tekee lopulta minulle vihapäissään. Pelottaa aika jolloin aikuistuva lapsemme ei enää asu kotona.
Viimeisin raivokohtaus oli tänään kun valitin hänelle kotimme sotkuisuudesta. Koko paikka on ihan kirjaimellisesti läävä eikä vapaapäivät tunnu palauttavilta kun työmaa on koko ajan silmien alla.
Mies ollut viimeksi töissä kesäkuussa ja aloittaa työt loppuvuodesta. Minä olen juuri toipunut masennuksesta. Sain töistä lisää tunteja, kun elämisen kulut on kasvaneet niin paljon. Tuntuu vain vieläkin, että väsyttää ja vapaapäivät tekisi mieli vain maata.
Muuten mies on hyvä. Ihan hellä ja huomaavainen, mutta ei puhu. S*ksiä on. Pitkä suhde, yli 20 vuotta.
Mitä minä teen????
Kommentit (155)
Se mies lienee perussuomalainen tai muuten psykopaatti. Häivy sieltä ! Edellämainitut ovat täysin arvaamattomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, ettei tee tuota lapsen ollessa kotosalla, kertoo kyllä se, että pystyy hallitsemaan tunteensa tarvittaessa.
On huono, jos ristiriitoja ei voi jutella auki, vaan mies "hiljentää" sinut/epämieluiset jutut raivoamalla.
Olet tätä nyt sietänyt aika pitkään, tuleeko se sen kummemmaksi, vaikka sietäisi vielä toiset 20 vuotta?Hyvinhän tuo hallitsee tunteensa.
Aptä ei ole osunu kertaakaan, vaikkei mielenterveysongelmiltaan osaa pitää sitä "turpaa kiinni" vaikka pyydetään.
Malliesimerkki lapsesta, jolle on annettu pienenä liian vähän huomiota ja rakkautta. Joko trollailee vauvapalstalla, kun joku ihan aidosti ja oikeasti kaipaa juttuapua vaikeaan tilanteeseen, tai se kurjempi vaihtoehto, eli olet aidosti empatikyvytön ja tunnekylmä yksilö.
Ap kertoi jo mielenterveysongelmistaan.
Mielenterveysongelmaisilla on useimmiten ihan omat näkemykset asioiden kulusta, jotka poikkeavat huomattavasti asioiden kulusta.
Jaahas, ja siellä toinen neropatti. Huomaa, ettet sinäkään ihan täydellä pakalla pelaa. Ikävä kyllä kuspäisyys on usein pysyvä luonnevamma, varsinkin kun siinä ei ole sairaudentuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, ettei tee tuota lapsen ollessa kotosalla, kertoo kyllä se, että pystyy hallitsemaan tunteensa tarvittaessa.
On huono, jos ristiriitoja ei voi jutella auki, vaan mies "hiljentää" sinut/epämieluiset jutut raivoamalla.
Olet tätä nyt sietänyt aika pitkään, tuleeko se sen kummemmaksi, vaikka sietäisi vielä toiset 20 vuotta?Sepä juuri, kun riidat jää sitten ikäänkuin auki. Mies alkaa vain parin päivän päästä käyttäytyä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. En minä siis halua lisää riidellä, vaan puhua asiat halki.
Erittäin hyviä huomioita sinulla.
Ap
Sellaisen kuvan saan, että mies on oppinut raivoamisella lopettamaan epämukavasta asiasta keskustelun. Se, ettei ristiriidasta enää puhuta, on tavallaan se palkinto, lopputulema.
Hermostuuko, vaikka sanoisit ihan tavallisesti jostain hänelle epäedullisesta tai ikävästä asiasta? Vai tuleeko tuo raivo vain, jos sanot hänen mielestään liian tiukasti?
Joka tapauksessa epäkypsää käytöstä 4-kymppiseltä. Samalla lailla esim. mykkäkoulu on valtapeliä, jolla pyritään vaikuttamaan toiseen. Parisuhteen pitäisi olla tasavertainen ja toinen toista tukeva. Jos asioista pitää vaieta raivarin pelossa, on jotain pielessä.
Toki vain sinä tiedät, mikä on liikaa, ja missä omat rajasi menevät. Olisiko noista raivareita mahdollista keskustella jälkeenpäin tunteiden tasaannuttua, vai mies pystyykö puhumaan asiasta ollenkaan?
Tilanne yleensä lopulta eskaloituu riidaksi. Alkaa sillä, että yritän sanoa normaalisti. Keskustelu kiihtyy pian väittelyksi ja sitten mies napsahtaa. Yleensä tässä vaiheessa olemme keskustelleet/väitelleet noin 10minuuttia. Yritän puolustaa itseäni ja vetää rajoja, mutta ei se toimi yhtään. Tuskin hän edes kuuntelee enää siinä vaiheessa. Kaava on oikeastaan aina sama.
Jälkeenpäin saattaa joskus pyytää anteeksi, mutta ei puhu asiasta enempää. Ei tuo raivokaan minua haittaisi, kun vaan jättäisi nuo eräänlaiset pelottelut pois. Nuo paikkojen hakkaamiset, ym
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, ettei tee tuota lapsen ollessa kotosalla, kertoo kyllä se, että pystyy hallitsemaan tunteensa tarvittaessa.
On huono, jos ristiriitoja ei voi jutella auki, vaan mies "hiljentää" sinut/epämieluiset jutut raivoamalla.
Olet tätä nyt sietänyt aika pitkään, tuleeko se sen kummemmaksi, vaikka sietäisi vielä toiset 20 vuotta?Sepä juuri, kun riidat jää sitten ikäänkuin auki. Mies alkaa vain parin päivän päästä käyttäytyä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. En minä siis halua lisää riidellä, vaan puhua asiat halki.
Erittäin hyviä huomioita sinulla.
Ap
Sellaisen kuvan saan, että mies on oppinut raivoamisella lopettamaan epämukavasta asiasta keskustelun. Se, ettei ristiriidasta enää puhuta, on tavallaan se palkinto, lopputulema.
Hermostuuko, vaikka sanoisit ihan tavallisesti jostain hänelle epäedullisesta tai ikävästä asiasta? Vai tuleeko tuo raivo vain, jos sanot hänen mielestään liian tiukasti?
Joka tapauksessa epäkypsää käytöstä 4-kymppiseltä. Samalla lailla esim. mykkäkoulu on valtapeliä, jolla pyritään vaikuttamaan toiseen. Parisuhteen pitäisi olla tasavertainen ja toinen toista tukeva. Jos asioista pitää vaieta raivarin pelossa, on jotain pielessä.
Toki vain sinä tiedät, mikä on liikaa, ja missä omat rajasi menevät. Olisiko noista raivareita mahdollista keskustella jälkeenpäin tunteiden tasaannuttua, vai mies pystyykö puhumaan asiasta ollenkaan?
Veikkaan että ap länkyttää viikkotolkulla samasta persiillään olevasta asiasta, jolla ei ole mitään väliä, eikä sille edes mitään voi.
Ei se elämä Suomessa parane siivoamalla sitä läävää.
Siihen olen kyllä itsessäni kiinnittänyt huomiota, että en nalkuta. Mikään pyhimys en kuitenkaan väitäkään olevani. Valtaosa ajasta on mukavaa yhdessä, nämä yksittäiset tilanteiden eskaloitumiset mietityttää.
Ap
Onko mies aina ollut tuollainen, vai onko jotain tapahtunut? Itselleni alkoi tulla raivareita, ja pinna katkesi tai irtosi kokonaan pitkäaikaisen stressin, uupumuksen ja trauman jälkeen. Nykyään en kestä stressiä enää yhtään. En tiedä palautuuko luonteeni, tai kykyni kestää kuormitusta koskaan ennalleen. Keneenkään en kuitenkaan ole käynyt käsiksi ja häpeän tätä muutosta itsessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et oikeasti voi olla tosissasi että mies on muuten IHAN HYVÄ. Tuollainen käytös ei todellakaan ole normaalia eikä sitä pidä jäädä katselemaan, vaikka miten olisi seksiä ja hyviä hetkiä. Tee palvelus lapsellesi ja itsellesi ja lähde suhteesta. On ajan kysymys, milloin sinulle käy todella huonosti. Tai lapsellesi, jos hän sattuu provosoimaan sopivassa kohdassa.
no eihän tuo normaalia ole millään mittarilla. En jäisi itse katselemaan, kun täyspäisiäkin ihmisiä on olemassa, eikä huutoraivoajamanipuloijia, jotka harjoittavat epäsuoraa väkivaltaa; eivät lyö sinua, vaikka haluaisivat, vaan lyövät esineitä. Hajottaako edes omia tavaroitaan vai sinun tai sinun ostamia? Jos sinun, se on suoraa väkivaltaa sinua kohtaan ja mies valitsee kohteensa tietoisesti, eikä menetä malttiaan niin, että menee kyky itsensä hallintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse herkästi tukahdutan negatiivisia tunteitani, siedän ja kestän ja tuen ja autan, kunnes olen ihan täynnä ja tekee vain mieli repiä joku kappaleiksi. Minulla on selkeitä ongelmia pitää rajani ja tuoda kielteiset asiat esille rauhallisesti. Lapsena piti olla "kiltti tyttö" joten en osaa ilmaista vihan tunteita fiksusti. Vaikka tiedän asian, niin raivon hillitseminen on hirveän vaikeaa (koskaan en ole satuttanut ketään, en edes juuri huutanut, mutta suorastaan sihisen vihasta kun kuppi menee nurin).
Mieheni on myös tämmöinen kaikkia auttava tukipilari. Ehkä hällä on jotain tällaista kuin sulla.. Sen tiedän ettei hänen lapsuuden kodissaan tunteita näytetty ja isäpuolta piti pelätä. Ja sen ymmärränkin, että tästä syystä ei osaa näyttää tunteitaan. Tai no sitä vihaa osaa. Mutta ei vissiin osaa sanoittaa ajoissa... Olen pyytänyt kyllä, että minulle saa sanoa suoraan ja kritisoida, enkä siitä loukkaannu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, ettei tee tuota lapsen ollessa kotosalla, kertoo kyllä se, että pystyy hallitsemaan tunteensa tarvittaessa.
On huono, jos ristiriitoja ei voi jutella auki, vaan mies "hiljentää" sinut/epämieluiset jutut raivoamalla.
Olet tätä nyt sietänyt aika pitkään, tuleeko se sen kummemmaksi, vaikka sietäisi vielä toiset 20 vuotta?Sepä juuri, kun riidat jää sitten ikäänkuin auki. Mies alkaa vain parin päivän päästä käyttäytyä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. En minä siis halua lisää riidellä, vaan puhua asiat halki.
Erittäin hyviä huomioita sinulla.
Ap
Sellaisen kuvan saan, että mies on oppinut raivoamisella lopettamaan epämukavasta asiasta keskustelun. Se, ettei ristiriidasta enää puhuta, on tavallaan se palkinto, lopputulema.
Hermostuuko, vaikka sanoisit ihan tavallisesti jostain hänelle epäedullisesta tai ikävästä asiasta? Vai tuleeko tuo raivo vain, jos sanot hänen mielestään liian tiukasti?
Joka tapauksessa epäkypsää käytöstä 4-kymppiseltä. Samalla lailla esim. mykkäkoulu on valtapeliä, jolla pyritään vaikuttamaan toiseen. Parisuhteen pitäisi olla tasavertainen ja toinen toista tukeva. Jos asioista pitää vaieta raivarin pelossa, on jotain pielessä.
Toki vain sinä tiedät, mikä on liikaa, ja missä omat rajasi menevät. Olisiko noista raivareita mahdollista keskustella jälkeenpäin tunteiden tasaannuttua, vai mies pystyykö puhumaan asiasta ollenkaan?
Tilanne yleensä lopulta eskaloituu riidaksi. Alkaa sillä, että yritän sanoa normaalisti. Keskustelu kiihtyy pian väittelyksi ja sitten mies napsahtaa. Yleensä tässä vaiheessa olemme keskustelleet/väitelleet noin 10minuuttia. Yritän puolustaa itseäni ja vetää rajoja, mutta ei se toimi yhtään. Tuskin hän edes kuuntelee enää siinä vaiheessa. Kaava on oikeastaan aina sama.
Jälkeenpäin saattaa joskus pyytää anteeksi, mutta ei puhu asiasta enempää. Ei tuo raivokaan minua haittaisi, kun vaan jättäisi nuo eräänlaiset pelottelut pois. Nuo paikkojen hakkaamiset, ym
Ap
Olisin kyllä erityisen huolissani, jos tuo käytös on yltynyt ajan myötä, eli esim. aluksi vain huusi ja raivosi, ja tavaroiden hakkaaminen on tullut kuvioihin vasta myöhemmin.
Myös se, ettei pysty tai halua puhua asiasta, kertoo, ettei pidä tuota käytöstä siinä määrin vääränä, että sitä lähtisi muuttamaan.
Tsemppiä ja voimia sinulle, sekä kaikkea hyvää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, ettei tee tuota lapsen ollessa kotosalla, kertoo kyllä se, että pystyy hallitsemaan tunteensa tarvittaessa.
On huono, jos ristiriitoja ei voi jutella auki, vaan mies "hiljentää" sinut/epämieluiset jutut raivoamalla.
Olet tätä nyt sietänyt aika pitkään, tuleeko se sen kummemmaksi, vaikka sietäisi vielä toiset 20 vuotta?Sepä juuri, kun riidat jää sitten ikäänkuin auki. Mies alkaa vain parin päivän päästä käyttäytyä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. En minä siis halua lisää riidellä, vaan puhua asiat halki.
Erittäin hyviä huomioita sinulla.
Ap
Sellaisen kuvan saan, että mies on oppinut raivoamisella lopettamaan epämukavasta asiasta keskustelun. Se, ettei ristiriidasta enää puhuta, on tavallaan se palkinto, lopputulema.
Hermostuuko, vaikka sanoisit ihan tavallisesti jostain hänelle epäedullisesta tai ikävästä asiasta? Vai tuleeko tuo raivo vain, jos sanot hänen mielestään liian tiukasti?
Joka tapauksessa epäkypsää käytöstä 4-kymppiseltä. Samalla lailla esim. mykkäkoulu on valtapeliä, jolla pyritään vaikuttamaan toiseen. Parisuhteen pitäisi olla tasavertainen ja toinen toista tukeva. Jos asioista pitää vaieta raivarin pelossa, on jotain pielessä.
Toki vain sinä tiedät, mikä on liikaa, ja missä omat rajasi menevät. Olisiko noista raivareita mahdollista keskustella jälkeenpäin tunteiden tasaannuttua, vai mies pystyykö puhumaan asiasta ollenkaan?
Tilanne yleensä lopulta eskaloituu riidaksi. Alkaa sillä, että yritän sanoa normaalisti. Keskustelu kiihtyy pian väittelyksi ja sitten mies napsahtaa. Yleensä tässä vaiheessa olemme keskustelleet/väitelleet noin 10minuuttia. Yritän puolustaa itseäni ja vetää rajoja, mutta ei se toimi yhtään. Tuskin hän edes kuuntelee enää siinä vaiheessa. Kaava on oikeastaan aina sama.
Jälkeenpäin saattaa joskus pyytää anteeksi, mutta ei puhu asiasta enempää. Ei tuo raivokaan minua haittaisi, kun vaan jättäisi nuo eräänlaiset pelottelut pois. Nuo paikkojen hakkaamiset, ym
Ap
"yritän sanoa normaalisti. Keskustelu kiihtyy pian väittelyksi"
"keskustelleet/väitelleet noin 10minuuttia. Yritän puolustaa itseäni ja vetää rajoja"
Yritätkö siis puolustaa itseäsi vai "sanoa normaalisti"
Jep mielenterveysongelmaisen aivoakrobatiaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroa. Onko sulla vaikeuksia tehdä eropäätöstä..? Miksi et ole eronnut jo aikoja sitten. Ei siitä ole pakko toiselle kasvokkain sanoa jos pelottaa, lähdet vaan eri asuntoon. Sitten vanhan asunnon myynti tai irtisanominen. Vai miten sen suunnittelisi oikein, ettei tule ongelmia. Miehen pitää myös hakea jo uutta asuntoa ellei jää sinne, auttaisiko hänen sukulainen asunnon saannissa tai etsimisessä.
Sun valitus voi olla ongelma (sori kun sanon), negaat yhtäkkiä, et sano keskustellen ja etukäteen - ei käskyjä muille. Mutta ei se tarkoita että toinen turhautuneena saisi hakata ja riehua - hän on selvästi tuskastunut. Jätä mies rauhaan ja hän sut. Parisuhde ei vain toimi tai tule toimimaan? Vai aiotko pariterapiassa vielä hukata aikasi ja ottaa riskit. Eipä siihen itse ainakaan lähtisi enää, en ottaisi riskejä. Tilanne on vähän toksinen tai sukset ristissä. Jos mies juo alkoholia tai riidat stressanneet, ei homma toimi myöskään. Nuorena riehuu helpommin.
Saa sanoa ihan suoraan ja ihan pointtikin on tuossa. Varmaan tämä minun masennus tekee sitä fiilistä, että mistään ei tuu mitään, läävä ahdistaa, väsyttää jumalattomasti ja sitten purkaudun miehelle. En huutamalla, mutta turhautuneesti tiuskien kyllä.
Kiitos viestistä, pisti miettimään.
Ap
Muista nyt kumminkin mietttiessäsi, ettei miehen aggressiivisuus ole sinun syytäsi etkä voi omalla toiminnallasi sitä muuttaa. Hänen on itse tunnistettava ongelmansa ja elöydeträvä keinoja hallita ja kanavoida aggressiotaan. Se ei ole sinun tehtäväsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko mies aina ollut tuollainen, vai onko jotain tapahtunut? Itselleni alkoi tulla raivareita, ja pinna katkesi tai irtosi kokonaan pitkäaikaisen stressin, uupumuksen ja trauman jälkeen. Nykyään en kestä stressiä enää yhtään. En tiedä palautuuko luonteeni, tai kykyni kestää kuormitusta koskaan ennalleen. Keneenkään en kuitenkaan ole käynyt käsiksi ja häpeän tätä muutosta itsessäni.
Ei ollut nuorena tuollainen, seurusteluaikaan oli todella kiinni minussa eikä edes uskaltanut (?) suuttua minulle koskaan. Tämä alkoi kun suhde oli vakiintunut.
Ap
Kokemusta on tuollaisesta, lapsen näkökulmasta. Toinen vanhemmista ei oikein osannut hallita vihaansa ja oli pääosin kiva ja rauhallinen ja sitten joku ihan olematon asia sai hermostumaan ja sitten huusi kun heikkopäinen, hyvin kuvaa tuo napsahtaminen sitä. Ei ollut kaukana varmasti se, että olisi hajottanut paikkoja tms. Itse en erityisesti sitä pelännyt, en edes lapsena, mutta vanhemman puoliso koki tuon tosi ahdistavana. Lapsen näkökulmasta kuitenkin oli niin, että tuo itseään rauhallisena ja asiallisesti riitelevänä pitävä puoliso koko ajan kuittaili ja ivaili silleen hienovaraisesti toisen asioista ja tavoista ja sitten oli tosi uhri kun toinen napsahti. Ilmapiiri oli siis tosi myrkyllinen ja kumpikaan ei tainnut oikein osata riidellä aikuismaisesti.
Mutta, jos mitään väkivallan uhkaa on, minusta asialle pitää tehdä jotain, joko pariterapiaa tai lyömätön linjaa tai vastaavaa tai sitten erilleen muutto. Jos taas raivo kohdistuu muuten kuin toisiin ihmisiin (tai eläimiin) nin kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitä sä ap kestät.
Itse siedän huutamisenkin, koska itsekin huudan, ei sieltä lapsuuskodin mallista mitään hyvää jäänyt ja yritän kyllä työstää sitä, itse en kestäisi sellaista marttyyriksi heittäytymistä tai jatkuvaa ilkeilyä yhtään, mielummin se huutaminen. Jos taas joka kerta huutaminen pelottaa, ei se ole ok.
Väitän että aika monella on tosi huonoja malleja lapsuudesta tai muuten ja ei osata riidellä fiksusti. Raja menee siinä, ettei kenenkään pitäisi pelätä kotonaan yhtään eikä koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et oikeasti voi olla tosissasi että mies on muuten IHAN HYVÄ. Tuollainen käytös ei todellakaan ole normaalia eikä sitä pidä jäädä katselemaan, vaikka miten olisi seksiä ja hyviä hetkiä. Tee palvelus lapsellesi ja itsellesi ja lähde suhteesta. On ajan kysymys, milloin sinulle käy todella huonosti. Tai lapsellesi, jos hän sattuu provosoimaan sopivassa kohdassa.
Lapsemme on siis juuri täysi-ikäistynyt. Aina ollut lapselle hyvä isä. Olet ihan oikeassa, että mielelläni keksisin tälle jonkun ihan luonnollisen selityksen ja kaikki voisi jatkua normaalisti 😭😭 Vaikka ei tämä tietenkään voi näin jatkua.
Ap
Jos hän oikeasti tarkoittaa sitä kun pyytää anteeksi, niin hänen pitäisi olla valmis keskustelemaan siitä, miten sinäkin tulet suhteessa kuulluksi. Eli hänen täytyy sitoutua palaamaan aiheeseen myöhemmin. Tämä onnistuu raivopäältäkin, jos hän aidosti uskoo, että sinua kiinnostaa hänen mielipiteensä sillä ehdolla, että häntä kiinnostaa sinun näkemyksesi.
Meidän raivopää osaa nykyisin keskustella ja riidellä lähestulkoon niinkuin normaalit ihmiset. Eikä minun tarvitse enää inttää hänelle juurikaan, koska tiedän että hän on mielipiteestäni kiinnostunut. Se vaatii kunnioitusta ja arvostusta. Ja ei, sitä ei tarvitse erityisesti ansaita, vaan hänen on kunnioitettava puolisoaan niin, että uskoo voivansa halutessaan saada oman näkemyksensä kuulluksi kieroilematta sinua hiljaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo, ettei tee tuota lapsen ollessa kotosalla, kertoo kyllä se, että pystyy hallitsemaan tunteensa tarvittaessa.
On huono, jos ristiriitoja ei voi jutella auki, vaan mies "hiljentää" sinut/epämieluiset jutut raivoamalla.
Olet tätä nyt sietänyt aika pitkään, tuleeko se sen kummemmaksi, vaikka sietäisi vielä toiset 20 vuotta?Sepä juuri, kun riidat jää sitten ikäänkuin auki. Mies alkaa vain parin päivän päästä käyttäytyä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. En minä siis halua lisää riidellä, vaan puhua asiat halki.
Erittäin hyviä huomioita sinulla.
Ap
Sellaisen kuvan saan, että mies on oppinut raivoamisella lopettamaan epämukavasta asiasta keskustelun. Se, ettei ristiriidasta enää puhuta, on tavallaan se palkinto, lopputulema.
Hermostuuko, vaikka sanoisit ihan tavallisesti jostain hänelle epäedullisesta tai ikävästä asiasta? Vai tuleeko tuo raivo vain, jos sanot hänen mielestään liian tiukasti?
Joka tapauksessa epäkypsää käytöstä 4-kymppiseltä. Samalla lailla esim. mykkäkoulu on valtapeliä, jolla pyritään vaikuttamaan toiseen. Parisuhteen pitäisi olla tasavertainen ja toinen toista tukeva. Jos asioista pitää vaieta raivarin pelossa, on jotain pielessä.
Toki vain sinä tiedät, mikä on liikaa, ja missä omat rajasi menevät. Olisiko noista raivareita mahdollista keskustella jälkeenpäin tunteiden tasaannuttua, vai mies pystyykö puhumaan asiasta ollenkaan?
Tilanne yleensä lopulta eskaloituu riidaksi. Alkaa sillä, että yritän sanoa normaalisti. Keskustelu kiihtyy pian väittelyksi ja sitten mies napsahtaa. Yleensä tässä vaiheessa olemme keskustelleet/väitelleet noin 10minuuttia. Yritän puolustaa itseäni ja vetää rajoja, mutta ei se toimi yhtään. Tuskin hän edes kuuntelee enää siinä vaiheessa. Kaava on oikeastaan aina sama.
Jälkeenpäin saattaa joskus pyytää anteeksi, mutta ei puhu asiasta enempää. Ei tuo raivokaan minua haittaisi, kun vaan jättäisi nuo eräänlaiset pelottelut pois. Nuo paikkojen hakkaamiset, ym
Ap
Olisin kyllä erityisen huolissani, jos tuo käytös on yltynyt ajan myötä, eli esim. aluksi vain huusi ja raivosi, ja tavaroiden hakkaaminen on tullut kuvioihin vasta myöhemmin.
Myös se, ettei pysty tai halua puhua asiasta, kertoo, ettei pidä tuota käytöstä siinä määrin vääränä, että sitä lähtisi muuttamaan.
Tsemppiä ja voimia sinulle, sekä kaikkea hyvää!
Kiitos. Kiitos kun sain keventää mieltäni ja olette kaikki antaneet ajattelun aihetta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse herkästi tukahdutan negatiivisia tunteitani, siedän ja kestän ja tuen ja autan, kunnes olen ihan täynnä ja tekee vain mieli repiä joku kappaleiksi. Minulla on selkeitä ongelmia pitää rajani ja tuoda kielteiset asiat esille rauhallisesti. Lapsena piti olla "kiltti tyttö" joten en osaa ilmaista vihan tunteita fiksusti. Vaikka tiedän asian, niin raivon hillitseminen on hirveän vaikeaa (koskaan en ole satuttanut ketään, en edes juuri huutanut, mutta suorastaan sihisen vihasta kun kuppi menee nurin).
Mieheni on myös tämmöinen kaikkia auttava tukipilari. Ehkä hällä on jotain tällaista kuin sulla.. Sen tiedän ettei hänen lapsuuden kodissaan tunteita näytetty ja isäpuolta piti pelätä. Ja sen ymmärränkin, että tästä syystä ei osaa näyttää tunteitaan. Tai no sitä vihaa osaa. Mutta ei vissiin osaa sanoittaa ajoissa... Olen pyytänyt kyllä, että minulle saa sanoa suoraan ja kritisoida, enkä siitä loukkaannu.
Ap
Ei osaa näyttää tunteitaan, mutta osaa näyttää tunteitaan.
"minulle saa sanoa suoraan ja kritisoida" "Yritän puolustaa itseäni ja vetää rajoja" "keskustelleet/väitelleet noin 10minuuttia"
Sinulle saa siis sanoa suoraan ja kritisoida, mutta et osaa ottaa viestiä perille, vaan alat väittämään mieluummin vastaan.
Eihän sinussa voi olla mitään vikaa... semmosia ne mielenterveysongelmat on :/
Eihän niitä muuten ongelmiksi kutsuttaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse herkästi tukahdutan negatiivisia tunteitani, siedän ja kestän ja tuen ja autan, kunnes olen ihan täynnä ja tekee vain mieli repiä joku kappaleiksi. Minulla on selkeitä ongelmia pitää rajani ja tuoda kielteiset asiat esille rauhallisesti. Lapsena piti olla "kiltti tyttö" joten en osaa ilmaista vihan tunteita fiksusti. Vaikka tiedän asian, niin raivon hillitseminen on hirveän vaikeaa (koskaan en ole satuttanut ketään, en edes juuri huutanut, mutta suorastaan sihisen vihasta kun kuppi menee nurin).
Mieheni on myös tämmöinen kaikkia auttava tukipilari. Ehkä hällä on jotain tällaista kuin sulla.. Sen tiedän ettei hänen lapsuuden kodissaan tunteita näytetty ja isäpuolta piti pelätä. Ja sen ymmärränkin, että tästä syystä ei osaa näyttää tunteitaan. Tai no sitä vihaa osaa. Mutta ei vissiin osaa sanoittaa ajoissa... Olen pyytänyt kyllä, että minulle saa sanoa suoraan ja kritisoida, enkä siitä loukkaannu.
Ap
Hae hei oikeasti apua tuohon läheisriippuvuuteen. Sinun ei pidä eikä tarvitse yrittää keittiöpsykologian avulla ymmärtää ja selittää miehen käytöstä. Sinun pitää vain huolehtia omasta turvallisuudestasi ja siitä, ettei sinun tarvitse elää pelossa eikä sietää tuollaista käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Taas näitä "muuten hyvä mies" juttuja. 0/5
Jep. 'Ei puhu, paitsi silloin kun raivoaa. Koti on paskainen. Seksiä on.' Hyvä mies 😆
Veikkaan että ap länkyttää viikkotolkulla samasta persiillään olevasta asiasta, jolla ei ole mitään väliä, eikä sille edes mitään voi.
Ei se elämä Suomessa parane siivoamalla sitä läävää.