Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kokemuksia? Puoliso muuttui lapsensa synnyttyä (uusperhe)
30.08.2023 |
Teen aloituksen silläkin uhalla, että sontaa sataa niskaan, koska uusperhe. Mutta jospa joku osaisi kertoilla mahdollisia omia kokemuksiaan suunnilleen vastaavassa tilanteessa, niin saisi vähän perspektiiviä asioihin jatkokäsittelyä ajatellen.
Tilanne on siis se, että meillä on uusperhe, jossa vain minulla oli lapsia ennestään. Seurustelimme aluksi noin 9kk ihan vaan kahden kesken ennen kuin edes otin puolison puheeksi lasteni kanssa. Tämän jälkeen meni vielä hetki, että tapasivat. Kaikki meni hyvin ja aloimme hissukseen viettää aikaa yhdessä enemmän. Jossain vaiheessa sitten puoliso asui meillä aina, kun lapseni olivat minulla ja kahdestaan asuimme, kun lapset olivat toisen vanhemman luona. Asiat sujuivat hyvin, en odottanut puolisoni "rakastuvan" lapsiini, mutta tulivat toimeen ja tykkäsivät toisistaan ja teimme usein asioita yhdessä (lautapelejä, leikkipuistoilua, uimista, päiväretkiä, leffoja, kävelyjä, talvilajeja, lukemista jne). Meillä oli välillä haastavaa puolison epävarmuuksien ja mustasukkaisuuden vuoksi, mutta asiat muuttuivat kuitenkin parempaan suuntaan. Jälkiviisas voi tietysti tässä vaiheessa olla, mutta silloin hän osasi puhua ja kääntää kaiken hyväksi.
Tätä yhteiseloa oli jatkunut jo pitkästi yli vuoden verran, kun puolison oma asunto myytiin. Hän itse halusi laittaa sen myyntiin ja että etsisimme yhteisen kodin. Tuota reilun vuoden yhdessä asumista oli siis edeltänyt myös koko porukan tutustumisvaihe + meidän kahdenkeskinen seurusteluvaiheemme. Hän muutti osoitteensa virallisesti luokseni, mutta käytännössä juuri mikään ei tuossa kohtaa muuttunut, koska hänhän oli jo muutenkin asunut kanssamme.
Löysimme jonkin ajan kuluttua yhteisen kodin ja muutimme sinne. Edelleen hän tuli hyvin toimeen lasteni kanssa, mutta ehkä jotain pientä oli muuttunut näin jälkikäteen ajateltuna. Hän alkoi ottaa hiukan enemmän "käskyttäjän" roolia, mutta minusta se vaikutti ihan normaalilta. Aiemmin hän ei nimittäin oikein ollut uskaltanut käskyttää tai komentaa lapsiani, vaikka siihen olisi joskus ollut ihan aihetta ja myös minun siunaus.
Aloimme odottaa yhteistä lasta, hänen ensimmäistään ja jotain tapahtui raskauden loppumetreillä. Puoliso alkoi olla todella kireä ja ärtynyt lasteni ollessa meillä. Valitti suunnilleen kaikesta mitä tekivät tai eivät tehneet (välillä heille suoraan, välillä minulle), yhteiset tekemiset olivat pikkuhiljaa jääneet pois ja kun yritin jotain ehdottaa, niin vastaus oli luokkaa "onko pakko?".
Vauvan synnyttyä tilanne paheni huomattavasti. Lapseni eivät saaneet oikein olla vauvan lähellä (kyse ei ole mistään täysin vahdittavista pikkulapsista, vaan kouluikäisistä), eivät saaneet olla mukana missään vauvaan liittyvässä, tekivät edelleen kaiken "väärin" syömisestä ja vapaa-ajan vietosta alkaen. Puoliso kävi syyllistämässä lapsia kun söivät, että syövät liikaa (alipainoisia kumpikin) ja ruoka on kallista, suihkussa käymisestä tuli myös sanomista ja ihan mistä vaan. Kun puhutin häntä näistä jutuista useita useita kertoja, niin vastaus oli luokkaa "minä maksan heidän asumisestaan, he eivät maksa mitään". Selvennyksenä, että olen itse maksanut aina puolet kaikesta ja lasteni menot tietysti kokonaan, samoin hoitanut kuskaukset, hankinnat, lastenvahdit ym tarvittaessa, että puoliso ei ole kyllä joutunut miksikään ilmaiseksi "lapsenlikaksi". Yleensä ruuatkin olivat valmiina puolison kotiutuessa töistä, koska minä pääsin aiemmin kotiin.
(Jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
Naisella myös raskaus muuttaa aivoja. Itsekin olin hyvin lapsirakas ennen kuin sain omia. Nyt välitän lähinnä omistani. Onneksi ydinperhe.
Aikuisen ihmisen pitää osata hallita tunteitaan, eikä kaataa niitä viattomien lasten niskaan. Reppanat on raahattu mukaan epätoivoiseen uusperhekyhäelmään ja pitäisi katsella vielä naisen kiukuttelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisella myös raskaus muuttaa aivoja. Itsekin olin hyvin lapsirakas ennen kuin sain omia. Nyt välitän lähinnä omistani. Onneksi ydinperhe.
Kauheeta. :( Eikö ole pelottavaa muuttua yhtäkkiä kylmäkiskoiseksi tai välinpitämättömäksi?
En sanoisi, että olen kylmäkiskoinen nykyäänkään. Ehkä nykyään käyttäydyn ja tunnen enemmän kuin keskivertoihminen. Ennen siis olin ihan yltiölapsirakas. Halusin hoitaa tuttujen lapsia ilmaiseksi, yms. Nyt minulla on vielä enemmän rakkautta lapsia kohtaan kuin tuolloin, tämä rakkaus vain kohdistuu omiin lapsiini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä2875 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teet oikein kun ajattelet isompia lapsia, muija luiskaan
Skippasin varmasti jonkun kohdan. Ajattelin koko ajan että kyseessä oli mies. Sukupuolella ei kuitenkaan ole väliä, ongelma on korjattava jos perhe-elämää halutaan jatkaa.
Joo ei oikein auennut oliko kyse miehestä vai naisesta. Kannattaisi heti alkuun sanoa kumpi on kyseessä.
Miten se vaikuttaisi itse ongelmaan?
On tärkeää tietää, vaikuttavatko tässä yhtälössä raskaus- ja imetyshormonit. Jos vaikuttaa, niin tilanne voi hyvin parantua ihan jo sillä, että imetys loppuu. Äiti voi myös olla niin kiinni vauvassa, että kadottaa itsensä joksikin aikaa ja on kiukkuinen. Tällöinkin tilanne voi parantua, kun vauva vähän kasvaa ja saa enemmän omaa tilaa.
Niin se on totta, jos kyseessä on äiti niin voi olla mahdollista että tilanne normalisoituu lapsen kasvaessa ja hormonien tasaantuessa. Mutta ei välttämättä. Jos kyseessä on isä, on todennäköisyys tilanteen parantumiselle pienempi kun syyt on muualla kuin hormoneissa. Oli kuitenkin kyseessä kumpi vaan, niin ei se muutos hetkessä tapahdu ja todennäköisesti tarvitaan jotain terapiaa että toinen oppii muuttamaan käytösmallejaan.
Mä tulkitsin tekstin niin, että ap on nainen ja kumppani on mies, mutta se johtuu varmaan ihan vaan siitä, että täällä suurin osa keskustelijoista on naisia.
Mutta yleensähän uusperheissä kun toinen saa ekan lapsensa, tulee siitä lapsesta perheen lellikki. Olen myös kuullut sellaista, että kodin ilmapiiri muuttuu niin, että vanhemmista lapsista alkaa tuntua, että he ovat vieraita ihmisiä omassa kodissaan.
Itse olen se lapsi, joka oli isän silmäterä. Nyt olen jo aikuinen ja välit isääni viileän asialliset.
Syyllisyyden määrä lapsuudessa oli valtava. Sisarukseni ja äitini olivat minulle yhtä rakkaita kuin isäni ja minun oli vaikea ymmärtää, miksi isä ei rakastanut heitä yhtä paljon kuin minua. Oma tilanteeni poikkeaa ap:n tilanteesta siis sillä tavoin, että sisarusteni lisäksi myös äitini arvotettiin isäni silmissä minua alemmas.
Asiaa ei mitenkään ääneen sanottu eikä isäni tehnyt mitään pahaa muille perheenjäsenille. Kaikki vain tunsivat luissa ja ytimissä miten asia on. Minut nostettiin perheessä jalustalle isän toimesta ja se oli hirveää, koska koin jo sillon että kaikki rakkaani olisivat sinne kuuluneet. Muistan kysyneeni isältä eri variaatioin esim sitä kenet hän pelastaisi palavasta talosta ensimmäisenä, koska lapsena en osannut suurta huoltani muista perheenjäsenistä muutenkaan ilmaista ja isäni kuittasi tilanteen huumorilla. Muistan kuinka alle 10-vuotiaana tuon kysymyksen esittäminen vaatii rohkeutta. Sen jälkeen näin usein painajaisia miten minä pelastun erilaisista katastrofeista, mutta näen muiden rakkaideni menehtyvän. Unissani esim eläin puri muita paitsi minua ja isää, muut jäivät palavaan taloon paitsi minä ja isä.
Onneksi vanhemmat erosivat muista syistä ja isäni muutti pois. Sen jälkeen paine hellitti, ja sain olla yksi muista. Koin jo kuitenkin silloin ja koen yhä, että minun on jotenkin hyvitettävä tilanne sisaruksille. Autan heitä paljon ja jätän itseni huomiotta. Tässä vääristyneessä tilanteessa saan lopulta nähdä heidätkin ansaitsemallaan jalustalla, minne olisin jo lapsena heidät ilomielin kanssani ottanut ja vain silloin koen helpotusta.
Yksi vaikeimmista tilanteista on ollut sietää esim. sitä kun joku leikkimielisesti sanoo, että olen ollut isin tyttö ja perheen hemmotelluin tai kaikkien huomion saanut kuopus. Kyllä, sitä olen ollut, mutta vasten omaa tahtoani. Muistan aina sen syyllisyyden ja jopa pelon, kun olin sellainen yksin ja muut minut alapuolellani - tahtomattani.
Olen älykäs ja koulutettu ja on varmaan sanomattakin selvää, että osaan ottaa muut huomioon. En kuitenkaan pyri esim työelämässä korkeampiin tehtäviin, koska minulla ei ole mitään tarvetta näyttää olevani muita parempi tai olla arvostettu. Se on oikeastaan juuri sitä, mistä olen jo joskus yliannoksen saanut enkä sitä enää kaipaa. Se olisi sama painajainen alusta.
Tarkoitan tällä kertomuksella, että vaikka mitään isoja kauheuksia ei tapahdukaan, niin kyllä perheen dynamiikka voi olla tuhoisaa nyt ja vaikuttaa koko elämään.
En minä voi valittaa kellekään, että lapsuuteni oli kurja kun olin se kaikista tärkein isin tyttö. Sehän varmaan kuulostaa hienolta tilanteelta. Harva varmaan ymmärtäisi kuinka ristiriitainen tunne on potea itsensä asemasta suhteessa muuhun perheeseensä takia huonoa omaatuntoa. Eli minulla on huono omatunto asiasta missä asemassa olin, vaikka olin siihen itse tilanteeseen syytön.
Tämä taitaakin olla ensimmäinen kerta kun avaan tilannettani näin. Ja vieläpä vauvapalstalle :D ei ole kyse siitä, ettenkö ole tiedostanut tämän minua vaivaavan, en ole vain halunnut tälle asialle uhrata enää yhtään aikaa tai ruikutusta aikuisena. Minä olen jo kaiken saanut ja nyt on aika antaa muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse elin uusperheen ilmaisessa seirustelusuhteessa. Meille kompastuskiveksi muodostui erilaiset näkemykset lasten kasvatuksesta.
Oma lapseni kertoi mielipiteensä asioista, miehen lapsi valehteli ja vältteli. Jos joku vaate ei miellyttänyt, saattoi piilottaa vaatteen ja väittää, ettei päivävaatekasassa ollut hänelle sukkahousuja. Minä tietenkin etsin hulluna, että mihin ne nyt olivat hävinneet, kun ne juuri olivat vaatekasassa. Löydettyäni "kadonneet" sukkahousut en todellakaan ollut iloinen.
Omaan lapseen kohdistui toisen lapsen osalta kiusaamista, kun oli muita samanikäisiä käymässä. Pahimmillaan häntä kohdeltiin kuin ilmaa.
Vanhempi ei ymmärtänyt omien lastensa käyttävän minua kohtaan valtaa monin tavoin. Oma lukunsa oli sekin, että kuka istuu missäkin ruokapöydässä. Se meni ihan sirkusteluksi, kun itse istuin lasten mielestä aina väärällä paikalla... Väärä paikka oli aina eri kohdassa.
Itse koin, että vanhemman sokeus omille lapsilleen rikkoi meidän suhteen. Minä en olisi saanut komentaa, mutta silti olin paljon lasten kanssa keskenään ja pyöritin kotihommia lastenhoidon ohella. Lapsilta ei olisi saanut vaatia mitään. Esim. Koululaisille vaatteiden vieminen pyykkikoriin oli mahdoton tehtävä. Arvatkaa miltä näyttää, kun likaisia alushousuja lojuu barbie-laatikossa? Koulutehtäviin tarvittiin aikuinen istumaan viereen. Oma lapseni teki läksyt omatoimisesti.
Lisäksi mies oli mustasukkainen ajasta, jonka vietin kahdestaan oman lapseni kanssa hänen harrastuksensa parissa. Hän koki sen olevan jollain lailla häneltä poissa ja en ollut silloin lastenhoitoapuna viikonloppuna.
Onneksi suhde loppui.
Ehkä olit itsekin sokea jollain tavoin.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos puoliso on vauvan äiti (tai no, miksei isäkin), niin hän voi olla aivan todella, todella, todella väsynyt. Univaje tekee kenestä vain heikkopäisen ja kireän.
Ja eikö osa ap:n kuvauksesta kuulostanut ihan tavalliselta? Minäkin muistutan omia lapsiani esimerkiksi siitä, että suihkussa ei asuta, ja jos vesi vain valuu, niin kyllä huudan/huikkaan, että alkaa jo riittää. Ei meillä tuhlata vettä. Ja mikseivät perheen aikuiset voisi käydä kahvilla ilman koululaisia, siis joskus? Omat lapseni riemuitsevat, jos saavat joskus tovin olla rauhassa kotona (pelaamassa).
Kiitos näkemyksestäsi.
Sehän tästä tekee haastavaa, kun näennäisesti kyse on ihan tavallisista jutuista mistä puoliso lapsia muistuttelee tai käskyttää. Mutta se on se kokonaisuus. Äänensävy, ilmeet, eleet, toistuva jankuttaminen, asioihin puuttuminen, kyttääminen, niskassa hengittäminen. Ja kun mistään ei voi kehua lapsia, ei hymyillä, ei kiittää.Kuka aikuinen käy esim useampaan kertaan pöydän ääressä syyllistävään sävyyn saarnaamassa ruuan kalleudesta, kun lapset syövät iltapalaa? Tässäkin on sävyeroja, lasten on hyvä tietää että ruoka ei tipahda pöytään taivaasta ja eri asiat maksavat, mutta lapsia ei saa syyllistää siitä, jos rahasta olisi tiukkaa (ei meillä ole edes ollut mitenkään erityisen tiukkaa, vaikka tässä on vauvavuosi alla).
Ja kyllä, voidaan käydä kolmestaan jossain ja käydäänkin esimerkiksi ruokakaupassa. Taas tullaan siihen tyyliin, miten hän asiat sanoo ja tekee ilmein ja äänensävyin minulle selväksi, että lapseni eivät ole tervetulleita. Tätä on todella vaikea selittää, voisin kuvailla sitä hienovaraiseksi veetuiluksi.
Tuosta suihkusta sen verran, että puoliso on valittanut meille niin monta kertaa lasten suihkuttelun kestosta, että olen päätynyt ihan mielenkiinnosta jopa ottamaan itsekseni aikaa, että kauanko kelläkin menee. Viimeksi hän valitti molempien kohdalla minulle asiasta, toisella meni 8min ja toisella 9min. Puolisolla itsellä meni seuraavalla kerralla 10min. Eli hän valittaa, vaikka mitään syytäkään ei olisi ja se on (minulle) ilmiselvää, että tekee sen täysin tarkoituksella. Tämä nyt oli vaan yksi esimerkki.
Kiitos kaikille tähän astisista näkemyksistä. Palataan asiaan. Ja minua ei tarvitse vakuutella siitä, että jotain on tehtävä. Senhän olen jo päättänyt. Halusin vain tässä keskusteluaikaa odotellessa muiden kokemuksia vastaavasta.
Ap.
9 min alakoululaiselle, jolla ei hiki haise ja shampoopesua tarvitaan pari kertaa viikossa, on tietty aika paljon. 10 min esim. naiselle, jolla menkat päällä ja pitkä tukka... no joo, mutta ap on oikeassa siinä, että hän on meistä ainoa, joka ne tilanteet näkee ja havainnoi. Ikävää, että tilanne on tuo, toivottavasti saatte apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko oikeasti suuttunut hänelle asiasta vai yrittänyt hyssytellä ja ymmärtää tilannetta? Ehkä kannattaisi ilmaista suoraan, että tällä systeemillä tämä ei tule toimimaan pidemmän päälle. Pidä päiväkirjaa tapahtumista ja näytä teksti jossain vaiheessa hänelle, josko luettuna ymmärtäisi. Voi sanoa suoraankin, että hän käyttäytyy kuin joku satujen paha puolisko.
Yhtään onnellista uusperhetarinaa, jossa tehdään vielä yhteinen rakkauslapsi, en tunne. Niitä surkeita tarinoita sitäkin enemmän. Onnea matkaan.
Heitä se nainen ja vauva pihalle!!!! Nyt heti!! Älä pilaa isompien lasten elämää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näyttäisi kovasti teidän aikuisten kasvatuserimielisyyksiltä ja väsymykseltä, kuten kohdissa 62, 63, 66 ja 66 on mainiosti kuvattu. Halutaan kasvattaa ja toimia eri tavoin. Pääpelisäännöt on oltava ja paras tapa ehdottomasti on ripustaa ne kaikkien ja koko ajan nähtäväksi seinälle, kuten aiemmin ehdotettiin. Huomaamattaankin tietenkin kohtelee lapsia eri tavoin, mutta hyvät tavat pitää olla aina hallussa. Tavallaan vauvan äidiltä odotetaan liikaa. Hänen pitäisi olla jo täydellinen vanhempi toisen lapsille, vaikka (mahdollisesti) hänellä ei ole lastenhoidosta ja kasvatuksesta aiempaa kokemusta. Ja kaiken huippu on Ap, joka on jo puoliksi lähdössä. Taas aivan uuteen vai aiempaan perheeseensä? Tämä, jos mikä olisi sen Onnellisen miehen ratkaistavissa. Vaikkapa rivitalo, jossa vieraillaan vuorotellen kussakin perheessä. Jokaisella olisi välillä mahdollisuus lepoon ja rauhaan. ja suhteet paranisivat ihan luonnostaan, kun niitä ärsyttäviä seikkoja on paljon vähemmän. Mutta kaikkien on tietenkin tultava toimeen toistensa kanssa riitelemättä ja elettävä sovussa koko kuvion hyväksyen.
Vävyllä oli edellisestä liitosta yksi jo lähes aikuinen poika, joka oli 99% äidillään ja isä lähinnä kävi kahvilla ja rahoitti hänen elämäänsä, mutta lapsiperhe arjen olisi pitänyt olla tuttua. Tyttärelläni oli tytär. En oikein pitänyt vävyn asenteesta tytärtä kohtaan ennen yhteisten lasten syntymää, mutta sen jälkeen asenne muuttui vielä. Nyt hän on jo ex-vävykin, mutta pääsyy oli sopeutumattomuus lapsiperhearkeen, aika pian yhteisten lasten syntymän alkoi tuntumaan, että jopa he olivat ylimääräinen kustannus ja rasite.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP on joutunut patti tilanteeseen. Suosittelen eroa, koska tuo ei parane. Ongelmana vain että teillä yhteinen lapsi. Koittakaa järkevästi asiat järjestää. Vinkkinä, älä tee lapsia ennenkuin todella tunnet toisen ja olette asuneet saman katon alla about 5v.
Hormonit,ne saavat äidin suojelemaan vauvaansa. Mutta niistä voi tulla myös tällaisia negatiivisia seurauksia. Varmasti hormonien lisäksi huonoon käytökseen vaikuttaa väsymys ja siitä aiheutunut masennus. Silloin ei jaksa oikein ketään ihmistä. Saati lasten riehumista.Hän tarvitsee nyt rauhaa. Kokemuksesta puhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisella myös raskaus muuttaa aivoja. Itsekin olin hyvin lapsirakas ennen kuin sain omia. Nyt välitän lähinnä omistani. Onneksi ydinperhe.
Aikuisen ihmisen pitää osata hallita tunteitaan, eikä kaataa niitä viattomien lasten niskaan. Reppanat on raahattu mukaan epätoivoiseen uusperhekyhäelmään ja pitäisi katsella vielä naisen kiukuttelua.
Mitäs kaikkea sitä aikuisen pitäisikään osata? Niinpä. Sinäkään et osaa kaikkea mitä sinun pitäisi osata, joten et voi vaatia että muut osaisivat.
Christiiina kirjoitti:
Mä tulkitsin tekstin niin, että ap on nainen ja kumppani on mies, mutta se johtuu varmaan ihan vaan siitä, että täällä suurin osa keskustelijoista on naisia.
Mutta yleensähän uusperheissä kun toinen saa ekan lapsensa, tulee siitä lapsesta perheen lellikki. Olen myös kuullut sellaista, että kodin ilmapiiri muuttuu niin, että vanhemmista lapsista alkaa tuntua, että he ovat vieraita ihmisiä omassa kodissaan.
Tältähän se tuntuu.
Vielä jos ne vanhemmat lapset ovat viikko-viikkosysteemillä. Pikkusisarus saa jäädä ydinperheeseensä vanhempien ainoaksi lapseksi ne viikot kun muut lapset lähetetään tiehensä.
Vierailija kirjoitti:
AP on joutunut patti tilanteeseen. Suosittelen eroa, koska tuo ei parane. Ongelmana vain että teillä yhteinen lapsi. Koittakaa järkevästi asiat järjestää. Vinkkinä, älä tee lapsia ennenkuin todella tunnet toisen ja olette asuneet saman katon alla about 5v.
Kun kristallipalloa ei ole kellään, niin nämä aikarajojen asettamiset on turhia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP on joutunut patti tilanteeseen. Suosittelen eroa, koska tuo ei parane. Ongelmana vain että teillä yhteinen lapsi. Koittakaa järkevästi asiat järjestää. Vinkkinä, älä tee lapsia ennenkuin todella tunnet toisen ja olette asuneet saman katon alla about 5v.
Kun kristallipalloa ei ole kellään, niin nämä aikarajojen asettamiset on turhia.
Mielestäni ei ole, ihmiseen tutustuminen ottaa oikeasti aikansa. järjettömiä tuollaiset alle vuoden naimisiin ja lapsia keissit. Muutenkin ihmiset on normaalisti 8h töissä ja 8h nukkumassa. todellisuudessa kerkeää toiseen tutusta sen 2h päivässä kaiken muun tohinan ohessa. Jotkut tuntee jopa työkaverinsa paremmin kun puolison, koska olet heidän kanssaan 8h päivässä.
Tuota se on kun taistellaan biologiaa vastaan. Nyt kotonanne asuu puolison silmin oma kultainen lapsi ja toisen ihmisen kakarat, jotka kilpailevat samoista resursseista sen oman mussukan kanssa. Ei ihmislaji ole kehittynyt elämään tuollaisessa järjestelyssä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsille voisi pyytää kuraattorilta aikaa, että he saisivat puhua ulkopuoliselle omasta kokemuksestaan tässä tilanteessa. Ryhdy miettimään isompiakin liikkeitä, ellei tilanne parane. Tiedosta, että olet riskissä, että tuo muuttuu ajan kanssa normaaliksi myös sinunkin mielestä, kun hiljalleen turrut ja sopeudut.
Ap on jo sopeutunut. Puoliso ei koskaan sano mitään positiivista kenestäkään, kirjoittaa ap. Miten ihmeessä kukaan haluaa olla moisen energiasyöpön lähelläkään ellei ole itse henkisesti lamaantunut?
En ole sopeutunut enkä turtunut. Tuo ettei sano positiivista oikein kenestäkään, tuli huomioon vasta nyt, kun olen näitä asioita miettinyt ja ihmetellyt, että mitä tämä on. Ei hän kulje ympäriinsä haukkumassa ihmisiä, mutta sellainen negatiivinen pohjavire tuntuu kaikessa ajattelussa olevan.
Joskus asioita toisesta näkee selkeämmin vasta, kun toinen tekee tai sanoo jotain "käsittämätöntä" ja alkaa miettiä mennyttä enemmänkin.
Ap.
Pakko sanoa, että itselläni alkaa sellainen negatiivinen pohjavire voidessani huonosti. Eli jos olen esimerkiksi huonossa parisuhteessa, tai muulla tavalla elämäntilanne ahdistaa.
Käy mielessä, että olisiko puoliso ajatellut sopeutuvansa tilanteeseen, mutta nyt kun valinta vauvan myötä "lukittu ", niin tiedostamattaan todennut ettei sopeudukaan?
Uusperhekuviot ovat haastavia.
Alue: Aihe vapaa
Päätän monesti että en enää ärsyynny kumppanin lapsista, mutta jo sillä hetkellä kun tulee eteiseen ja kengät jää keskelle lattiaa alkaa ärsyttää kympillä. Oma lapseni on jo aikuinen, ja olen hänet kasvattanut. Sotkeminen, huutaminen, häiritseminen nyt vain ärsyttää, oli tekijänä kuka tahansa. Ja kyllä sekin pattiin ottaa että ylilihava teini vetää kaksin käsin kaiken ruuan mikä on tarkoitettu neljälle.
Erona kuitenkin se että puolustan kumppanin lapsia kuin leijona, olen niiden koulujuttuja käynyt setvimässä, hommannut apua ongelmiin väsymättä, ja aina tavoitettavissa jon on jotain mielen päällä, joten tunnen heitä kohtaan vahvasti suojelunhalua.
Silti ärsyttää joka ikinen kerta kun täällä majailevat.