Kokemuksia? Puoliso muuttui lapsensa synnyttyä (uusperhe)

Vierailija kirjoitti:

Seurustelitte alle vuoden ennen kuin uusi kumppani tutustui lapsiisi ja siitä alle toinen vuosi niin muutitte yhteen ja sitten alkoi jo uusi vauva tulla. Aivan liian lyhyt aika tutustua ihmiseen, pitäisi muutama vuosi yhdessä asua ja tottua arkeen lasten kanssa ennen kuin uusia lapsia tulee. Lapset edelle. Jatkatte suhdetta eri osoitteista ja terapiaa

Tässä on kyllä keksitty aikajanoja omasta päästä, koska en alkuperäisessä tekstissä maininnut, että milloin tarkalleen "uusi vauva alkoi jo tulla".

Olimme asuneet jo yli vuoden yhdessä epävirallisesti, kunnes puoliso vasta muutti kirjoille minun luo virallisesti. Tästä meni vielä jonkin aikaa (noin 6kk), että löysimme uuden yhteisen kodin, jonne muutimme. Tuossa yhteisessä kodissa olimme asuneet noin kaksi vuotta, kun raskaus sai alkunsa. Ja kaikkea näitä yhdessä asumisen ajanjaksoja edelsi tietysti ne ajat, kun tutustuimme kahdestaan toisiimme ja sitten vielä lasten kanssa tutustumisvaihe.

Eli en nyt sanoisi, että olemme olleet mitenkään epätavallisen nopeita käänteissämme. Itseasiassa pyrimme tekemään asiat tarkoituksella hitaammassa tahdissa juurikin lasten vuoksi, vaikka meillä alkoi raskauden suhteen ns ikäraja tulla jo vastaan. Silläkin uhalla, ettemme onnistu enää raskautumaan, en halunnut kiirehtiä asioita isompien lasteni vuoksi. Luulin nimenomaan tekeväni asiat oikein ja minimoivani riskit tämmöiseen.

Miten kukaan voi ennustaa, että puolison käytös kokee täyskäännöksen, kun yhteistä elämää on takana jo vuosia? Olisitko tuominnut vähemmän, jos olisimme ehtineet asua kaikki yhdessä vaikkapa kuusi vuotta ennen raskautta ja lopputulos olisi silti ollut sama? Mikä olisi ollut "turvallinen" aika?

Ap.

Itse elin uusperheen ilmaisessa seirustelusuhteessa. Meille kompastuskiveksi muodostui erilaiset näkemykset lasten kasvatuksesta.

Oma lapseni kertoi mielipiteensä asioista, miehen lapsi valehteli ja vältteli. Jos joku vaate ei miellyttänyt, saattoi piilottaa vaatteen ja väittää, ettei päivävaatekasassa ollut hänelle sukkahousuja. Minä tietenkin etsin hulluna, että mihin ne nyt olivat hävinneet, kun ne juuri olivat vaatekasassa. Löydettyäni "kadonneet" sukkahousut en todellakaan ollut iloinen.

Omaan lapseen kohdistui toisen lapsen osalta kiusaamista, kun oli muita samanikäisiä käymässä. Pahimmillaan häntä kohdeltiin kuin ilmaa.

Vanhempi ei ymmärtänyt omien lastensa käyttävän minua kohtaan valtaa monin tavoin. Oma lukunsa oli sekin, että kuka istuu missäkin ruokapöydässä. Se meni ihan sirkusteluksi, kun itse istuin lasten mielestä aina väärällä paikalla... Väärä paikka oli aina eri kohdassa.

Itse koin, että vanhemman sokeus omille lapsilleen rikkoi meidän suhteen. Minä en olisi saanut komentaa, mutta silti olin paljon lasten kanssa keskenään ja pyöritin kotihommia lastenhoidon ohella. Lapsilta ei olisi saanut vaatia mitään. Esim. Koululaisille vaatteiden vieminen pyykkikoriin oli mahdoton tehtävä. Arvatkaa miltä näyttää, kun likaisia alushousuja lojuu barbie-laatikossa? Koulutehtäviin tarvittiin aikuinen istumaan viereen. Oma lapseni teki läksyt omatoimisesti.

Lisäksi mies oli mustasukkainen ajasta, jonka vietin kahdestaan oman lapseni kanssa hänen harrastuksensa parissa. Hän koki sen olevan jollain lailla häneltä poissa ja en ollut silloin lastenhoitoapuna viikonloppuna.

Onneksi suhde loppui.

Jos puoliso on vauvan äiti (tai no, miksei isäkin), niin hän voi olla aivan todella, todella, todella väsynyt. Univaje tekee kenestä vain heikkopäisen ja kireän.

Ja eikö osa ap:n kuvauksesta kuulostanut ihan tavalliselta? Minäkin muistutan omia lapsiani esimerkiksi siitä, että suihkussa ei asuta, ja jos vesi vain valuu, niin kyllä huudan/huikkaan, että alkaa jo riittää. Ei meillä tuhlata vettä. Ja mikseivät perheen aikuiset voisi käydä kahvilla ilman koululaisia, siis joskus? Omat lapseni riemuitsevat, jos saavat joskus tovin olla rauhassa kotona (pelaamassa).

"lapset olivat toisen vanhemman luona"  unisex-porukkaa - ei silti vaikuta perheen myrkylliseen ilmapiiriin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos puoliso on vauvan äiti (tai no, miksei isäkin), niin hän voi olla aivan todella, todella, todella väsynyt. Univaje tekee kenestä vain heikkopäisen ja kireän.

Ja eikö osa ap:n kuvauksesta kuulostanut ihan tavalliselta? Minäkin muistutan omia lapsiani esimerkiksi siitä, että suihkussa ei asuta, ja jos vesi vain valuu, niin kyllä huudan/huikkaan, että alkaa jo riittää. Ei meillä tuhlata vettä. Ja mikseivät perheen aikuiset voisi käydä kahvilla ilman koululaisia, siis joskus? Omat lapseni riemuitsevat, jos saavat joskus tovin olla rauhassa kotona (pelaamassa).

Nuo asiat kuulostaa tosiaan ihan tavallisille, mutta ap varmaan tietää paremmin millä äänensävyllä ja tavalla ne asiat ilmaistaan ja millainen ilmapiiri kotona on. Ja onhan tuossa paljon sellaistakin mikä ei kuulosta normaalille vaan todella hälyyttävälle, kuten lasten syömiseen puuttuminen.

Mutta itsekin mietin synnytyksen jälkeisen masennuksen mahdollisuutta, sen tapaistahan esiintyy kyllä myös miehillä jos tää puoliso on mies/ei synnyttänyt osapuoli. Ensimmäisen lapsen saanti voi nostaa omia traumoja/tunnelukkoja pintaan. Puoliso olisi joka tapauksessa jonkinlaisen keskusteluavun tarpeessa koska ei selvästi ilman apua pysty käytöstään muuttamaan.

Sinä olet ap jo kerran eronnut, kun lapsesi ovat olleet pieniä. Ei tarvi sanoa meille, mutta mieti mikä siihen eroon johti. Entä omat vanhempasi, ovatko he yhdessä vai eronneet ja jos erosivat, niin minkä ikäinen olit?

Tämä voi olla aika villi ajatus, mutta kannattaa hetkeksi miettiä myös sitä, onko siinä omassa toiminnassa ja elämänhistoriassa jotain toistuvia kaavoja, esim paeta sen sijaan että ratkaisisi.

Reagoitko itse jostain syystä poikkeuksellisen voimakkaasti siihen, jos puoliso käskee lapsiasi vaikka siivoamaan huoneensa, ja miksi reagoit näin? Mitä sinun lapsuudessasi olisi tapahtunut, jos vanhempasi olisivat todenneet huoneesi olevan sotkuinen, olisiko sinua rangaistu? Miksi suhtaudut niin kuin suhtaudut siihen ihan tavalliseen asiaan, että vauvan vanhempi on väsynyt ja kireä? Muistuttaako se sinua ensimmäisestä erostasi tai jostain muusta ahdistavasta?

Nämä nyt tällaisena pienenä pohdintana.

Hyvä ap kun et paljastanut sukupuolia, niin tästä ei tullut mitään "miehet aina/naiset aina"- tappelua, mitä 99% palstan parisuhdeongelmakeskusteluista on.

Katsoisin vielä sen neuvolakäynnin verran. Siellä sitten näet onko puoliso tosissaan vai tuleeko taas niitä tyhjiä lupauksia tai jotain ihme tekosyitä käytökselle.

Jos ei auta, ero voi olla ainoa vaihtoehto. Muista, että ero ei välttämättä ole epäonnistuminen. Se voi olla kaikkien osapuolten kannalta paras vaihtoehto, myös sen yhteisen vauvan kannalta. Lasten ei tarvitse kärsiä eriarvoistavaa kohtelua kotona, sinun ei tarvitse olla puun ja kuoren välissä ja puolisosi saa ehkä kunnon herätyksen, että hänen toimintansa ei ole ok. En kyllä palaisi yhteen eron jälkeen vaikka puoliso kuinka selittäisi että kyllä hän muuttuu ja kyllä hän nyt osaa olla.

Kodin yhteiset säännöt luonnostelette puolison kanssa, kun lapset ei ole teillä, esim omat huoneet siivotaan, suihku pyritään pitämään 5 min, ruokaa pyritään ottamaan vain mitä jaksaa syödä (mutta toki syödä saa) jne. Keskustelette ne vielä lastesi kanssa läpi ja panette vaikka seinälle. Sitten ei joka kerta tarvi käydä samaa läpi uudelleen ja uudelleen, että mikä on ok vaatia lapsilta.

Listalla voi toki olla ohjeet aikuisiakin silmällä pitäen, esim kiitän toisia, puhun kauniisti jne.

Kyllä joskus voi käydä noin kuin teillä ap. Tiedän pariskunnan, jossa mies tuli älyttömän hyvin toimeen naisen edellisen liiton lapsen kanssa. Hän oli hyvin lapsirakas. Useita kummilapsia ja hoiti niitäkin. Syntyi yhteinen lapsi ja hän alkoi inhoamaan edellisen liiton lasta. He erosivat.

Vierailija kirjoitti:

Jännä, miten toiset sai tekstistä sen kuvan, että kyseinen puoliso on nainen ja toiset pitävät miehenä. Itse ajattelin, että ap on nainen ja puoliso mies.

Tosin onko sillä nyt niin väliäkään tänä päivänä..

Puoliso on mies, eikö? Ap on äiti.

Tässä ehkä hälyyttävintä on tuo ajatus siitä että sinun lapset jotenkin kuluttavat liikaa rahaa. Että heille ei tarvitsisi olla niin paljon ruokaa tms. Se on oikeasti ihan kamala ajatus, ja referenssiä voipi etsiä vaikka jostain Tuhkimosta. Ei ne maailmankirjallisuuden klassikot ole klassikkoja koska ne kuvaavat jotain harvinaista ilmiötä, vaan koska ne kuvaavat jotain yleismaailmallista.

Isommat lapsesi vihaavat ja tulevat vihaamaan sinua myös aikuisena, jos annat tuon jatkua. Minun äitini meni naimisiin uuden ukon kanssa ja tämän ukon käytös meitä lapsia kohtaan oli juurikin kuvaamanlaistasi. Äiti vain katseli vierestä tätä käytöstä, vaikka tiesi itsekin, ettei se ole ok.

Nyt aikuisena hän valittaa, kun lapset eivät pidä mitään yhteyttä, vaikka hän on eronnut tästä ukosta. Niin, hän teki meidän lapsuudesta helvettiä ja erosi vasta kun me aikuistuttiin. On se ihme, ettei lapset oikein välitä.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2875 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teet oikein kun ajattelet isompia lapsia, muija luiskaan

Skippasin varmasti jonkun kohdan. Ajattelin koko ajan että kyseessä oli mies. Sukupuolella ei kuitenkaan ole väliä, ongelma on korjattava jos perhe-elämää halutaan jatkaa.

Joo ei oikein auennut oliko kyse miehestä vai naisesta. Kannattaisi heti alkuun sanoa kumpi on kyseessä.

Miten se vaikuttaisi itse ongelmaan?

On tärkeää tietää, vaikuttavatko tässä yhtälössä raskaus- ja imetyshormonit. Jos vaikuttaa, niin tilanne voi hyvin parantua ihan jo sillä, että imetys loppuu. Äiti voi myös olla niin kiinni vauvassa, että kadottaa itsensä joksikin aikaa ja on kiukkuinen. Tällöinkin tilanne voi parantua, kun vauva vähän kasvaa ja saa enemmän omaa tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Jännä, miten toiset sai tekstistä sen kuvan, että kyseinen puoliso on nainen ja toiset pitävät miehenä. Itse ajattelin, että ap on nainen ja puoliso mies.

Tosin onko sillä nyt niin väliäkään tänä päivänä..

Kyllä sillä vähän on väliä koska raskaudenaikainen/muu synnytykseen liittyvä hormonitoiminnan ja sitä myötä mm hetkellinen persoonanmuutos (jopa lapsivuodepsykoosi) on ihan tosiasia naisen kohdalla. Ihmettelen että onko aloitus kirjoitettu vain ja ainoastaan tätä varten, että jätetään sukupuoli pois vaikka tiedetään itsekin että sillä on vliä paljonkin tässä tapauksessa.

Naisella myös raskaus muuttaa aivoja. Itsekin olin hyvin lapsirakas ennen kuin sain omia. Nyt välitän lähinnä omistani. Onneksi ydinperhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan kuin puolisosi yrittäisi päästä lapsistasi eroon. Onko hänellä muutoin outoa käytöstä?

On hän muutenkin vähän omalaatuinen tai voisi sanoa erikoinen joissakin asioissa, mutta ei ole ollut lapsiin liittyen aiemmin. Kuten kerroin, tämä alkoi vasta yhteisen lapsen myötä.

Sama tunne minulle on tullut ja olen tästä jonkun kerran kysynytkin, että yrittääkö hän, että lapseni eivät haluaisi enää olla meillä ja luuleeko tosiaan, että voi tässä kohtaa alkaa leikkiä jotain meidän kolmen muodostamaa pikku perhettä. Ei kuulemma tietenkään yritä mitään sellaista.

En vaan pysty jotenkin ymmärtämään, että ihminen, joka nyt itsekin tietää mitä on vanhemman rakkaus lastaan kohtaan, voi olla niin kylmä ja julma "rakastamansa" ihmisen lapsille. Eipä taida oikeasti rakastaa minua edes, kun pystyy tuolla tavalla käyttäytymään toistuvasti.

Ap.

Ystäväni mies muuttui todella tylyksi ystäväni esikoista kohtaan (lapsella eri isä), kun miehen oma lapsi syntyi. Lapsi on nyt lähemmäs 4-vuotias ja mies yhä tiuskii ystäväni esikoiselle. Surullista seurattavaa. Jotkut ihmiset vaan pimahtavat oman lapsen synnyttyä, niin että haluavat sulkeutua lapsen kanssa kahdestaan kuplaan ja näkevät muut vihollisina. Voi käydä myös miehille. Terapiaa tuohon tartteis.

Vierailija kirjoitti:

Naisella myös raskaus muuttaa aivoja. Itsekin olin hyvin lapsirakas ennen kuin sain omia. Nyt välitän lähinnä omistani. Onneksi ydinperhe.

Kauheeta. :( Eikö ole pelottavaa muuttua yhtäkkiä kylmäkiskoiseksi tai välinpitämättömäksi?

Vierailija kirjoitti:

Jos puoliso on vauvan äiti (tai no, miksei isäkin), niin hän voi olla aivan todella, todella, todella väsynyt. Univaje tekee kenestä vain heikkopäisen ja kireän.

Ja eikö osa ap:n kuvauksesta kuulostanut ihan tavalliselta? Minäkin muistutan omia lapsiani esimerkiksi siitä, että suihkussa ei asuta, ja jos vesi vain valuu, niin kyllä huudan/huikkaan, että alkaa jo riittää. Ei meillä tuhlata vettä. Ja mikseivät perheen aikuiset voisi käydä kahvilla ilman koululaisia, siis joskus? Omat lapseni riemuitsevat, jos saavat joskus tovin olla rauhassa kotona (pelaamassa).

Ei kuulostanut normaalilta, että lapset saa olla varpaillaan. Kouluikäisiä meilläkin asuu ja voin sanoa, että elämä on melkeinpä seesteistä. Säännöt on opeteltu jo vuosia sitten. Sanomista tulee joskus jostain vaatevalinnoista (ei laita saappaita vaikka sataa) tai liiasta ruutuajasta, mutta enimmäkseen meillä otetaan rennosti ja naureskellaan. Kotona saa olla kuin kotonaan :) Se voi tarkoittaa montaa asiaa, mutta en katsoisi sellaista hyvällä, jos joku tulisi motkottamaan tavallisesta elämästä. Sisällä ei juosta, huudeta, pompoteta palloa tai muuten pidetä hirveää hulabaloota, mutta elää saa.

Ap:lle ehdotan, että ottakaa tuumaustauko. Yhteinen lapsi puolisolle ja sinä keskityt isompiin lapsiin. Suhteesi heihin on vielä pelastettavissa ja pienimpään voit säilyttää läheiset välit tiheillä tapaamisilla.

Vierailija kirjoitti:

Jos puoliso on vauvan äiti (tai no, miksei isäkin), niin hän voi olla aivan todella, todella, todella väsynyt. Univaje tekee kenestä vain heikkopäisen ja kireän.

Ja eikö osa ap:n kuvauksesta kuulostanut ihan tavalliselta? Minäkin muistutan omia lapsiani esimerkiksi siitä, että suihkussa ei asuta, ja jos vesi vain valuu, niin kyllä huudan/huikkaan, että alkaa jo riittää. Ei meillä tuhlata vettä. Ja mikseivät perheen aikuiset voisi käydä kahvilla ilman koululaisia, siis joskus? Omat lapseni riemuitsevat, jos saavat joskus tovin olla rauhassa kotona (pelaamassa).

Kiitos näkemyksestäsi.

Sehän tästä tekee haastavaa, kun näennäisesti kyse on ihan tavallisista jutuista mistä puoliso lapsia muistuttelee tai käskyttää. Mutta se on se kokonaisuus. Äänensävy, ilmeet, eleet, toistuva jankuttaminen, asioihin puuttuminen, kyttääminen, niskassa hengittäminen. Ja kun mistään ei voi kehua lapsia, ei hymyillä, ei kiittää.

Kuka aikuinen käy esim useampaan kertaan pöydän ääressä syyllistävään sävyyn saarnaamassa ruuan kalleudesta, kun lapset syövät iltapalaa? Tässäkin on sävyeroja, lasten on hyvä tietää että ruoka ei tipahda pöytään taivaasta ja eri asiat maksavat, mutta lapsia ei saa syyllistää siitä, jos rahasta olisi tiukkaa (ei meillä ole edes ollut mitenkään erityisen tiukkaa, vaikka tässä on vauvavuosi alla).

Ja kyllä, voidaan käydä kolmestaan jossain ja käydäänkin esimerkiksi ruokakaupassa. Taas tullaan siihen tyyliin, miten hän asiat sanoo ja tekee ilmein ja äänensävyin minulle selväksi, että lapseni eivät ole tervetulleita. Tätä on todella vaikea selittää, voisin kuvailla sitä hienovaraiseksi veetuiluksi.

Tuosta suihkusta sen verran, että puoliso on valittanut meille niin monta kertaa lasten suihkuttelun kestosta, että olen päätynyt ihan mielenkiinnosta jopa ottamaan itsekseni aikaa, että kauanko kelläkin menee. Viimeksi hän valitti molempien kohdalla minulle asiasta, toisella meni 8min ja toisella 9min. Puolisolla itsellä meni seuraavalla kerralla 10min. Eli hän valittaa, vaikka mitään syytäkään ei olisi ja se on (minulle) ilmiselvää, että tekee sen täysin tarkoituksella. Tämä nyt oli vaan yksi esimerkki.

Kiitos kaikille tähän astisista näkemyksistä. Palataan asiaan. Ja minua ei tarvitse vakuutella siitä, että jotain on tehtävä. Senhän olen jo päättänyt. Halusin vain tässä keskusteluaikaa odotellessa muiden kokemuksia vastaavasta.

Ap.