Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kokemuksia? Puoliso muuttui lapsensa synnyttyä (uusperhe)
30.08.2023 |
Teen aloituksen silläkin uhalla, että sontaa sataa niskaan, koska uusperhe. Mutta jospa joku osaisi kertoilla mahdollisia omia kokemuksiaan suunnilleen vastaavassa tilanteessa, niin saisi vähän perspektiiviä asioihin jatkokäsittelyä ajatellen.
Tilanne on siis se, että meillä on uusperhe, jossa vain minulla oli lapsia ennestään. Seurustelimme aluksi noin 9kk ihan vaan kahden kesken ennen kuin edes otin puolison puheeksi lasteni kanssa. Tämän jälkeen meni vielä hetki, että tapasivat. Kaikki meni hyvin ja aloimme hissukseen viettää aikaa yhdessä enemmän. Jossain vaiheessa sitten puoliso asui meillä aina, kun lapseni olivat minulla ja kahdestaan asuimme, kun lapset olivat toisen vanhemman luona. Asiat sujuivat hyvin, en odottanut puolisoni "rakastuvan" lapsiini, mutta tulivat toimeen ja tykkäsivät toisistaan ja teimme usein asioita yhdessä (lautapelejä, leikkipuistoilua, uimista, päiväretkiä, leffoja, kävelyjä, talvilajeja, lukemista jne). Meillä oli välillä haastavaa puolison epävarmuuksien ja mustasukkaisuuden vuoksi, mutta asiat muuttuivat kuitenkin parempaan suuntaan. Jälkiviisas voi tietysti tässä vaiheessa olla, mutta silloin hän osasi puhua ja kääntää kaiken hyväksi.
Tätä yhteiseloa oli jatkunut jo pitkästi yli vuoden verran, kun puolison oma asunto myytiin. Hän itse halusi laittaa sen myyntiin ja että etsisimme yhteisen kodin. Tuota reilun vuoden yhdessä asumista oli siis edeltänyt myös koko porukan tutustumisvaihe + meidän kahdenkeskinen seurusteluvaiheemme. Hän muutti osoitteensa virallisesti luokseni, mutta käytännössä juuri mikään ei tuossa kohtaa muuttunut, koska hänhän oli jo muutenkin asunut kanssamme.
Löysimme jonkin ajan kuluttua yhteisen kodin ja muutimme sinne. Edelleen hän tuli hyvin toimeen lasteni kanssa, mutta ehkä jotain pientä oli muuttunut näin jälkikäteen ajateltuna. Hän alkoi ottaa hiukan enemmän "käskyttäjän" roolia, mutta minusta se vaikutti ihan normaalilta. Aiemmin hän ei nimittäin oikein ollut uskaltanut käskyttää tai komentaa lapsiani, vaikka siihen olisi joskus ollut ihan aihetta ja myös minun siunaus.
Aloimme odottaa yhteistä lasta, hänen ensimmäistään ja jotain tapahtui raskauden loppumetreillä. Puoliso alkoi olla todella kireä ja ärtynyt lasteni ollessa meillä. Valitti suunnilleen kaikesta mitä tekivät tai eivät tehneet (välillä heille suoraan, välillä minulle), yhteiset tekemiset olivat pikkuhiljaa jääneet pois ja kun yritin jotain ehdottaa, niin vastaus oli luokkaa "onko pakko?".
Vauvan synnyttyä tilanne paheni huomattavasti. Lapseni eivät saaneet oikein olla vauvan lähellä (kyse ei ole mistään täysin vahdittavista pikkulapsista, vaan kouluikäisistä), eivät saaneet olla mukana missään vauvaan liittyvässä, tekivät edelleen kaiken "väärin" syömisestä ja vapaa-ajan vietosta alkaen. Puoliso kävi syyllistämässä lapsia kun söivät, että syövät liikaa (alipainoisia kumpikin) ja ruoka on kallista, suihkussa käymisestä tuli myös sanomista ja ihan mistä vaan. Kun puhutin häntä näistä jutuista useita useita kertoja, niin vastaus oli luokkaa "minä maksan heidän asumisestaan, he eivät maksa mitään". Selvennyksenä, että olen itse maksanut aina puolet kaikesta ja lasteni menot tietysti kokonaan, samoin hoitanut kuskaukset, hankinnat, lastenvahdit ym tarvittaessa, että puoliso ei ole kyllä joutunut miksikään ilmaiseksi "lapsenlikaksi". Yleensä ruuatkin olivat valmiina puolison kotiutuessa töistä, koska minä pääsin aiemmin kotiin.
(Jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (428)
Yleensä kehoitan ihmisiä miettimään ennen eroa tosi tarkkaan ja käymään parisuhdeneuvojalla yms mutta sanoisin että ala HETI etsiä teille omaa asuntoa, älä jää tuota touhua katselemaan hetkeksikään. Mikään perheneuvola ei tilannetta muuta jos puolisosi on idiootti.
Voihan se olla että puolisosi tajuaa miten on käyttäytynyt kun eroatte omiin asuntoihinne, mutta sun on nyt oikeasti mietittävä sun vanhempia lApsia ennen kuin traumatisoituvat loppuiäkseen ja ahdistuvat. Olet aivan liian kauan katsellut tuota menoa jo nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos AP on nainen ja kaikkien lasten äiti, niin muutat omaan asuntoon ja tämä isä/ei-synnyttänyt äiti sitten omaan? Vai menittekö niin kierosti tekemään, että munasolu on sinun ja puolisosi synnytti?
Koulujen rehtorit kertovat miten lapset ovat nykyään ahdistuneita ja mt- ongelmia piisaa johtuen mm. Lasten kotioloista. Ei mikään ihme kun näitä keskusteluja lukee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Jo yhteen kertaan lasten kanssa eronnut ap kyselee neuvoa, josko erota toistamiseen. Tuskinpa tuo kuvio on niin yksipuolinen kuin aloituksessa esitetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsille voisi pyytää kuraattorilta aikaa, että he saisivat puhua ulkopuoliselle omasta kokemuksestaan tässä tilanteessa. Ryhdy miettimään isompiakin liikkeitä, ellei tilanne parane. Tiedosta, että olet riskissä, että tuo muuttuu ajan kanssa normaaliksi myös sinunkin mielestä, kun hiljalleen turrut ja sopeudut.
Ap on jo sopeutunut. Puoliso ei koskaan sano mitään positiivista kenestäkään, kirjoittaa ap. Miten ihmeessä kukaan haluaa olla moisen energiasyöpön lähelläkään ellei ole itse henkisesti lamaantunut?
En ole sopeutunut enkä turtunut. Tuo ettei sano positiivista oikein kenestäkään, tuli huomioon vasta nyt, kun olen näitä asioita miettinyt ja ihmetellyt, että mitä tämä on. Ei hän kulje ympäriinsä haukkumassa ihmisiä, mutta sellainen negatiivinen pohjavire tuntuu kaikessa ajattelussa olevan.
Joskus asioita toisesta näkee selkeämmin vasta, kun toinen tekee tai sanoo jotain "käsittämätöntä" ja alkaa miettiä mennyttä enemmänkin.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Eroaminen ei ole mikään ikävä lopputulos vaan paras mahdollinen tulos tilanteessa, jossa yksi perheenjäsen alistaa, nöyryyttää ja haukkuu lapsia. Kyllä palstalla uusperheketjuissa useinkin on tarinoita, joissa vastaavat ongelmat ovat johtaneet eroon.
Ihmiset eivät kuvailemistasi taipumuksista pääse irti ilman vahvaa motivaatiota. Sitä kumppanillasi ei näytä olevan, sillä hän jatkaa, vaikka olet monta kertaa pyytänyt lopettamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusperhekuviot ovat aina skeidaa minustakin.
Samankaltaista käytöstä tulee ihan aina toiselta aikuiselta, vaikka kuinka yritetään väittää/esittää muuta. Lasten suusta tulee totuus.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tapauksen jossa asiat meni juuri näin ja erohan siinä tuli. Nainen oli ns paha äitipuoli. Vaikea kuvitella että mies käyttäytyisi noin, mutta ehkä tänäpäivänä hormonit heittelee miehiäkin.
Voi kyllä miehetkin suosii omia lapsiaan ja ovat kamalia "bonuslapsille". On omakohtaista kokemusta asiasta.
Aloittajan keississä selvästi on kyse naisesta ja hänen ärsyyntymisestään bonuslapsiin. Ainakin itse ymmärsin sukupuolet näin päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 2-v kun isäpuoleni oli muuttanut meille. Meitä oli 2 sisarusta ja äiti eronnut isästämme. Meille syntyi siskopuoli perin pian, alle vuosi muutosta. En muista lapsuudestani kuin pelon ja arkuuden. Isäpuoli oli täysi tyranni minua ja veljeä kohtaan. Käskytystä, pois jättämistä, halveksuntaa, huutoa ja lopulta fyysistä väkivaltaa. Jopa kun menivät naimisiin äidin kanssa emme saaneet osallistua häihin, emme saaneet samaa sukunimeä.
Pikkusisko nostettiin aina jalustalle ja hän oppi käyttämään sitä hyväkseen. Esim syyttämällä aina meitä jos itse hajotti jotain tai käyttäytyi huonosti.
Vihaan sitä miestä edelleen vaikka olen jo yli 50-vuotias. Koko elämäni mennyt ylimiellyttämisessä ja liiassa kiltteydessä koska pelkään reaktioita muilta edelleen.
Puoliso masentunut? Synnytyksen jälkeinen masennus etenkin naisella aika tavallista. Miehellä miksei myös, kuitenkin ihan uusi elämäntilanne, koska puolisollesi esikoinen kyseessä. Suosittelen puolisolle käyntiä lääkärillä tai mielenterveyshoitajalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadut, jos et jätä sitä mahdollisimman nopeasti.
No älkää ainakaan tehkö lisää lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Eroaminen ei ole mikään ikävä lopputulos vaan paras mahdollinen tulos tilanteessa, jossa yksi perheenjäsen alistaa, nöyryyttää ja haukkuu lapsia. Kyllä palstalla uusperheketjuissa useinkin on tarinoita, joissa vastaavat ongelmat ovat johtaneet eroon.
Ihmiset eivät kuvailemistasi taipumuksista pääse irti ilman vahvaa motivaatiota. Sitä kumppanillasi ei näytä olevan, sillä hän jatkaa, vaikka olet monta kertaa pyytänyt lopettamaan.
En tarkoittanut kirjaimellisesti, että ero olisi tilanteessa se ikävä lopputulos, oletin virheellisesti tulevani ymmärretyksi tuolla ilmaisulla.
Lapsia ei haukuta tai nimitellä, minulle puoliso saattaa valittaa jyrkemmin sanakääntein lasten tekemisistä, mutta ei hän heitä ole koskaan nimitellyt miksikään tai puhunut heille uhkaavasti.
Enemmän hän puuttuu liikaa heidän tekemisiin ja välillä tuntuu, että kyttäämällä kyttää, että saisi sanoa edes jostain mikä tehtiin väärin tai unohdettiin tai olisi pitänyt huomata tehdä. Keksii jatkuvasti jotain työtehtäviä, osa ihan normaaleja kotihommia, mutta joskus myös vähän järjettömiä vaatimuksia ja jos niistä kysyy tai kyseenalaistaa, niin pääsee saarnaamaan miten teidän pitäisi jo sitä ja tätä tuossa iässä ja minäkin olin sellainen ja tälläinen nuorena. Semmosta ärsyttävää jatkuvaa pätemistä ja syyllistämistä. Lapset eivät saisi näkyä tai kuulua. Paitsi hänen lapsensa.
Näin pelkään itsekin, ettei muutu. Koska kuten mainitsin jo alkuperäisessä viestissä, kai hän olisi jo muuttanut asioita, jos tahtoa olisi.
Käymme kuitenkin siellä perheneuvolassa ja jos ei muuta, niin auttavat toivottavasti meitä erotilanteessa. Vaikka puoliso ei ottaisi apua vastaan, niin minä otan.
Ap.
Mies ei saisi syyllistää ja olla jatkuvasti negatiivinen, tai syrjäyttää lapsien edelle tai yrittää sitä tai sivuuttaa todellakaan. Hänen kuuluisi olla iloinen ja kiitollinen vauvalla on sisaruksia jotka haluavat olla vauva kanssa ja läsnä. Ei saisi syyllistää lapset tekevät väärin asioita, kuulostaa narsistilta. Mitä positiivista sanoo tai on mieltä? Ei mitään? Vaikka maksaa asumisesta ei oikeuta tekemään toisten oloa huonoksi ihmisenä, tai olemaan mollaaja.
Eikö mies
Osaa
Positiivisen kautta sanoa tai neuvoa lapsia? Miksi valittaa? Alappa valittaa miehelle siittä että valittaa.
Ap muuttaa heti lastensa kanssa muualle, ja sit voi vuoroviikoin miettiä haluaako vielä kokeilla perhe-elämää tämän nykyisen puolison kanssa. Vauva voi kulkea joko ap:n tai puolison mukana tai esim joka toinen viikonloppu ap:lla tapaamassa sisaruksiaan, jos muuten on toisella vanhemmallaan. Jatkoja sitten miettii rauhassa sen mukaan mille tuntuu. Tärkeintä on kuitenkin saada lapset pois tuosta ilmapiiristä nopeasti.
Täällä uusperheellinen. Meillä ei ole eikä tule yhteistä lasta, mutta sanonpa että meillä pitää suhtautua hyvin toisen lapseen. Jos joskus jotain negatiivista on, niin ne asiat käsitellään meidän aikuisten kesken ja pohditaan, mistä negatiivisuus kumpuaa. Usein päädytäänkin siihen, että ei se ole vika siinä lapsessa vaan jossain omissa tuntemuksissa. Jos lapsen käytöksessä jotain huomautettavaa on, niin kumpikin hoitaa ns. oman tonttinsa eli juttelee oman lapsensa kanssa.
Seuraus tästä tietenkin on se, että emme ole yhtä suurta (tai no, pientä oikeastaan) perhettä vaan vähän kahden kerroksen väkeä. Tämä kuitenkin toimii meillä. En näe että onnellista, yhtenäistä uusperhettä on edes mahdollista luoda.
Voihan tässä olla kyseessä myös naispari tai miespari. Mutta sillä ei ole väliä.
Sillä on merkitystä että vanhemmat lapset eivät voi olla kotona kuin kotonaan. Vaikuttaa varmasti pitkälle lasten tulevaisuuteen kun oma vanhempi antaa kohdella kaltoin.
Alue: Aihe vapaa
Seurustelitte alle vuoden ennen kuin uusi kumppani tutustui lapsiisi ja siitä alle toinen vuosi niin muutitte yhteen ja sitten alkoi jo uusi vauva tulla. Aivan liian lyhyt aika tutustua ihmiseen, pitäisi muutama vuosi yhdessä asua ja tottua arkeen lasten kanssa ennen kuin uusia lapsia tulee. Lapset edelle. Jatkatte suhdetta eri osoitteista ja terapiaa