Veljelläni (30 v) on Asperger, haluatko kysyä jotain?

kyseessä pikkuveli, 20 v. Elämä menee päin p****. Asuu äidin kanssa, yritti elää yksin mutta ei siitä tullut mitään.



Lapsesta saakka ollut outo tapaus. Diagnoosi tehtiin pari vuotta sitten.

pienenä itki paljon, nukkuin huonosti.



kiinnostusta omiin juttuihin esim piirtäminen, maantieto, laskeminen. Ei sitten kiinnostunut mistään muusta ja aina yhdestä jutusta kerralla. Uppoutui täysin päiviksi, viikoiksi johonkin asiaan.



Huone hujan hajan, tavarat levällään/rikki. ei haittaa. Ja vastapainoksi pesee lasit, lautaset jne kun ottaa ne puhtaana pesukoneesta. Ei voi syödä likaiselta lautaselta..joka siis juuri otettu koneesta..



Raivareita jos joku menee pieleen. Nykyään uhkaa kävellä junan alle jos ei iskä maksa jotain juttua mitä haluaa. Kerran yritti jo pillereillä tapaa itsensä.



Yritti asua yksin. Jätti vuokrat maksamatta, äidilleen näytti maksettuja vuokr akuitteja että äiti lainasi rahaa. Maksetut vuokrakuitit oli väärentänyt koneella.



On aina inhonnut esim sukkien saumoja, painaa ja kutittaa. Samoin housujen saumat hankaa. Vaikea löytää hyviä ja sopivia vaatteita.



Ei tunnu välittävän toisista ihmisistä, ei osaa asettua toisen asemaan. Ei minkäänlaista myötätuntoa tai sitten peittää sen todella hyvin. Pienenä kiusasi kissoja jne.



Voisin jatkaa listaa loputtomiin...

...hän on keksinyt tosi hienosti keinoja pärjätä. Lapsena hänellä kuulemma oli kaikki tyypilliset piirteet, mutta murrosiässä hän päätti valita mieluummin muiden ihmisten seuran ja alkoi määrätietoisesti muuttaa käyttäytymistään ja ajatteluaan. Hänessä on edelleen paljon outoa, mutta tuskin ulkopuoliset huomaavat juuri mitään.



Hän on valinnut ammattinsa niin, että pystyy säännöstelemään työaikojaan ja ihmiskontaktejaan täysin oman vointinsa mukaan. Silti hän rasittuu töissä niin, että viikonloput ja juhlapyhät haluaa usein eristäytyä. Tutkii mielellään perusteellisesti asioita, esim. kerran innostui kelloista ja harrasti niitä monta vuotta. Menee helposti lukkoon siten, että häneen ei saa mitään yhteyttä, etenkin, jos kokee olevansa uhattuna. Mutta tulee sieltä aina takaisin, kun vain maltan odottaa.

ihan virallisesti diagnosoitu, vaikka tietysti vasta aikuisiällä. Nii nettä kyllä ne voi pärjätäkin.

Itse olen miettinyt, että voisiko sitä ottaa hänen kanssaan puheeksi. Auttaisiko se asiaa? Olisiko hänestä itsestään kivempi tietää, että on tämmöinen syndrooma, vai pahentaako se asiaa.

Veljeni oli myös lapsena hyvin outo, ei kavereita. Mutta kuitenkin jotakuinkin tyytyväisen oloinen elämäänsä. On nyt 41-vuotias, asuu yksinään, on töissä ja on harrastus, jonka puitteissa jonkin verran sosiaalistakin elämää.