Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten löydätte ja ylläpidätte tasaveroisia ystävyyssuhteita?
Taustatietona, että olen 45-vuotias nainen. Yliopisto-opiskeluaikoina mulla oli useita kaveripiirejä ja seurustelukumppani. Välillä tuntui että kutsuja bileisiin, viikonlopun viettoon mökille ja tapahtumiin oli melkein liiankin kanssa. Nyt tilanne on aivan toinen. Minä olen sinkku. Moni entinen kaveri taas "katosi" perhe-elämään ja jäljelläolevat kaverit passiivisesti odottavat, että minä kutsun luokseni tai järjestän jotain kivaa tekemistä.
Pidin vielä suuret 40-v. juhlat, mutta sen jälkeen en ole viitsinyt järjestää juhlia, koska vastakutsuja ei tule. Ehdotan kuitenkin yhä kahdenkeskisiä tapaamisia ja kaverini haluavat kyllä nähdä, jos minä ehdotan jotain. Tapaamisen jälkeen saatetaan todeta, että "voisin joku ilta myös pyöräillä sun luo". (Tiedossa on, että tarjoan vierailleni usein jotain itse leivottua).
Toiveissani olisi kuitenkin tasaveroinen ystävyys, jossa tapaamisia ja tekemisiä järjestetään puoli ja toisin. En edes muista koska joku olisi kutsunut mut luokseen ja tarjonnut jotain hyvää syötävää tai juotavaa. Se olen aina minä, joka kutsuu ja tarjoo. Olen kyllä sanonutkin, että mitä jos nähtäisiin seuraavaksi sun luona. Jotain kuitenkin selkeästi teen väärin, mutten keksi mitä. Monta kaveria olen jo jättänyt taakseni, kun en ole jaksanut yksipuolisuutta.
Kiinnostaisikin tietää miten te muut löydätte kestäviä ystävyyssuhteita, jotka toimivat tasaveroisesesti molempiin suuntiin? En haluaisi ihan yksinkään olla.
Kommentit (91)
Vierailija kirjoitti:
No rehellisesti sanottuna en ehdi olla kavereihin yhteydessä samalla tahdilla kuin he minuun. Ehdottavat tapaamista paljon ennen kuin minä hitaampana introverttina ehtisin. Ollaan vaan eri rytmisiä.
Ah, joo! Minä niin samaistun tähän!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ystäväpariskunnat palasivat kun lapset lähti opiskelemaan.
Jos/kun ei jakseta kotiin kutsua, käydään risteilyllä, kylpylässä tai matkalla. Helppoa kun kukin maksaa omansa.
Itse pidän vain tietyn määrän kavereita ja ystäviä kerralla. En jaksa liikaa ihmisiä kerralla. Varsinkin ne on rasittavia, jotka soittelevat lähes jokapäivä, vaikka ei ole mitään asiaa, pahottavat mielensä jos ei höpöttele tuntitolkulla.
Käyttäydyn myös jokaisen ystävän seurassa eri tavalla, eli minulla on eri rooleja. Yhden kanssa käyn syömässä ja kuuntelen sen murheita, kuinka elämä on kurjaa. Toisen kanssa käyn aivan typeriä ja lennokkaita keskusteluita, lähes ilman filtteriä. En juurikaan ole kiintynyt kehenkään, enkä välitä jos joku minut hylkäisi, eikä oltaisi enää ystäviä.
Olen itse yleensä se antavampi puoli ystävyys suhteissa ja tykkään auttaa pyytteettömästi ihmisiä, ilman vastapalvelusta. Osaan myös sanoa ei, jos ei huvita.
En löydä sellaisia ystävyyssuhteita. Olen siksi yksin.
No siis yli 30v varsinkin on oikeasti ihan turha kuvitella, että kaikilla riittää aikaa sulle, vaikka ne haluaisikin olla ystäviä. Minä olen ottanut jo kauan sitten sen asenteen, että näen ystäviä kuin näen, en enää hae mitään tasapuolisuutta tai edes välttämättä ota kaukaisempiin ystäviin ollenkaan kontakia, jos en satu näkemään jossain. Silti voidaan jutella kuin vanhat ystävät, vaikka nähtäisiin vuodenkin jälkeen jossain sattumalta. Kaikki kutsujuhlat yms. samalla asenteella, jos ei kiinnosta jotain tulla tai varsinkaan jos ei jotain kiinnosta järjestää, niin mitä sitten. Ei se mikään maailmanloppu ole. On oikeasti vaan kuluttavaa miettiä jatkuvasti, että onko joku ystävyyssuhde tasapuolinen. Ihan sama vaikka ei olisi mulle, kunhan ystävät on hyvää seuraa. Yksikin kaveri ei koskaan kutsu minua luokseen, mutta kutsun sen aina mun juhliin. Niissä on hyvää seuraa ja pidän siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et tee mitään väärin.
Tai ehkä teetkin.
Jos sinä teet muiden puolesta, ja ne ei tee mitään, ne ei kuulu porukkaan.
Tämä on sitä raadollista totuutta.
Kaikki eivät ole aitoja ystäviä, mutta vapaamatkustajia riittää joka lähtöön.
Vapaamatkustaja on opportunisti, ja opportunisti ei koskaan voi todella olla ystävä.
Opportunisti haluaa saamisen tunteen, mutta saatuaan sillä ei muu enää kiinnosta.
Jos ymmärrät tämän, huomaat inhottavia asioita vähän yhdestä ja toisesta.
Mutta olet oikeassa.
Elämä muuttuu ja samoin ystävät matkan varrella.
Tasaveroisia ystäviä löytyy työpaikalta ja naapuristostakin.
Elämän tilanteiden muutokset tekee vanhojen ystävien kanssa yhteyden pidosta haasteellista kaikille muillekin kuin pelkästään sinkuille.
Ihmiset kasvavat erilleen ajan saatossa ja osalle työ vie siitä paljon aikaa ja mahdollisesti myös aikataulut eivät käy yhteen koskaan.
Perheellisille se tuo, muitakin vastuita ja ongelmia tullessaan jotka verottaa yhteyden pitoa ja voimavaroja.
Lapset vaativat aikaa ja se ei sinkuilla kuitenkaan ole ongelma. Hekin voivat ryhtyä lapsille kummiksi ja olla siten ystävien apuna vaikka lasten hoidossa.
Siksi ihmettelen miksi asia ei ole juolahtanut heidän mieleensä ja surkuttelevat täällä.
Ystävien lapsille siitä on paljon apua ja tukea myöskin. Samalla yhteys säilyy myös ystäviin ja yhteistä tekemistä löytyy myös muustakin kuin bilettämisen kautta.
Lasten kasvaessa heidän harrastus ja muissa toimissa voi tehdä vaikka mitä.
Korkeasaaressa, Suomenlinnassa, teatterissa, konserteissa, museoissa ym käyntejä joista heille on molemmin puolin hyötyä. Harrastusten kautta tuki on myöskin tarpeen vaikka vain katsomaan meneminen.
Samoin löytää ehkä itsekin uutta sisältöä elämään ja siten tutustuu uusiin ihmisiin samalla.
Lapsille voi opettaa myös paljon muutakin vaikkei ne olisi omia lapsia.
Sinkut ei ehkä itse aina huomaa asiaa kun ei ole suoraa kokemusta siitä.
Oman navan ympärillä pyöriminen on yksilöllistä ja katse ulkopuolelle avaa mahdollisuuksia ja elämyksiä enemmän. Onnea matkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ap haluaa ystäviä, mutta se ei kelpaa, että ystävä itse ehdottaa tulevansa käymään, koska on vain leivonnaisten perässä, joita ap itse haluaa tarjota? Ystävät eivät ehdota mitään, mutta ovat valmiita pyöräilemään apn luo(=ehdotus yhteisestä ajasta)? Kokemuksesta, nuo jotka ensin peräävät kutsuja muilta, suuttuvat jossain vaiheessa sitten siitä, että kukaan ei välitä vierailla heillä ja ole kiinnostunut heidän kodistaan ja leipomuksistaan. Moni ei kuitenkaan laske jatkuvasti niin tarkkaan tasapuolisuutta muun elämän keskellä, ettei tästä voisi mielipahaa syntyä jos ei suutaan avaa.
Samaa mietin. Eivät varmasti ne kaverit itse tehdyn pullan perässä ole. Minulla on kaveri j
Just tuohon neuvomiseen on multa muutama ystävyys loppunut. Koko ajan tulee kysymättä ohjeistusta.
On aika tavallista löytää itsensä tilanteesta, että olemassa olevat ystävyyssuhteet ei tyydytä itseä. Minäkin löysin itseni jossakin vaiheessa tilanteesta, että nuoruuden kavereilla ei ollut mitään vastavuoroisuutta minua kohtaan. Myöskin kaikenlaista kaunaa ja jännitettä oli vuosien varrella kasautunut. Oma kokemukseni on, että olin käytännössä kuin koulukiusattu kaveriporukan keskellä.
Muutamassa vuodessa uudistin kaveripiirin ja lähennyin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa juttu toimii. Uusia kavereita löytyi työn kautta ja myös vanhoja tuttavuuksia elvyttämällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ollut aikuisena yhteensä 3 ystävää vuosien varrella. Jääneet pois jossain vaihessa. Ei ole ystäviä. Teininä kaverit jäi kun muutimme toiselle paikkakunnalle.
50+
Vierailija kirjoitti:
Osa ihmisistä ovat saamattomia, mutta innolla lähtevät mukaan kun joku kutsuu. En tiedä miten selittävät itselleen aikaansaamattomuutensa vaikka nauttivat täysin rinnoin toisten laittamista "valmiista pöydistä". Itsekkyyttä suoraan sanottuna.
Osa tunkeutuu toisten koteihin kylään, mutta ei koskaan pyydä omaansa koska häpeää niin sitä omaa kotiaan. Luotetaan hyvin vähän ystäviin ja ollaan niin varmoja siitä, että he varmasti arvostelevat omaa kotia.
No, itselläni ystävä kutsuu minua kyllä lapsiensa synttärijuhlille, muttei mihinkään aikuisten illanviettoihin (ja pitää niitä kyllä, sen tiedän).
Vähän tulee tuosta tunne, että onko sitten vaan että tulee lapsille kivat lahjat, en tiedä. Enkä ole siis edes yhdenkään lapsen kummi tms. Nyt on alkanut tulla yllättävästi kiireisiä menoja, jonka takia en synttäreille pääse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastavuoroisuutta löytyy parhaiten silloin, jos kummallakin on menossa samanlainen elämäntilanne. Ja lisäksi asutaan vielä suhteellisen lähekkäin. Esimerkiksi jos molemmilla on pieniä lapsia, on aika luontevaa - puolin ja toisin - ehdottaa, että mentäiskö huomenna aamupäivällä yhdessä leikkipuistoon. Jos taas toisella on jo teinejä ja toisella pieniä lapsia, niin se leikkipuistyo ei ole paikka edes työpäivän jälkeen, joka teinin vanhempaa enää siinä elämäntilanteessa kiinnostaisi. Häntä todennäköisesti kiinnostaa toisenlaiset asiat ja sitten pienten lasten vanhemman taas pitäisi saada jostain lapsenvahti siksi aikaa, että voi lähteä mukaan. Ja tarkoitan sellaista asiaa, joka kiinnostaa kyllä pienten lasten vanhempaakin, mutta edellyttää lapsenvahdin hankkimista. Sitten on valitettavaa, jos sovittuna ajankohtana lapset tai lapsenvahti sairastuukin ja yhteinen tapaaminen joudutaankin perumaan. Jos tällaista alkaa tapahtua kovin useinkin, että lapsenvahtia ei joko saa tai tapaaminen peruuntuu, teinien vanhempi alkaa ehdottaa näitä yhteisiä tekemisiä jollekin sellaiselle, jolla ei ole lapsenvahtiongelmaa.
Noin muuten kyläilyihin, niin meillä oli muutama vuosikymmen, joiden aikana kyläilykulttuuri väheni. Oli paljon helpompaa tavata kahvilassa kuin kenenkään kotona. Tästä saattoi seurata, että toisella ei ollutkaan varaa käydä yhtä usein kahvilassa kuin toisella. Tai toisella oli vain 1-2 ystävää kahviloissa käymiseen ja toisella 5-10, jolloin sekä ajan että rahan suhteen oli erilaiset resurssit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika vaikeaa se on. Ensin pitää löytää ihminen, joka on samalla aaltopituudella ja jonka kanssa on edes jotain yhteistä. Sitten pitää saada sopimaan ne tapaamiset molempien aikatauluihin. Molemmilla pitää olla aikaa tapaamisiin ja rahaa tarjottaviin. Kestävä ystävyyssuhde syntyy vuosien sitoutumisesta asiaan molemmin puolin. Ystväyyssuhteen on myös kestettävä elämää ja kolhuja, joten sitä ei voi lopettaa ensimmäisiin vastoinkäymisiin.
Minulla on vain yksi ystävyyssuhde ja se on kestänyt yli 30 vuotta. Ihan pelottaa että jos tämä loppuu niin ei ole mitään.
Miten olet selvittänyt ystävyyden vastoinkäymiset esim. tilanteessa, jossa itse et ole kokenut tehneesi mitään väärin? En väitä, että olen täydellinen, mutta joskus ystävyyteni on kaatunut toisen osapuolen jatkuvaan itsekkääseen vaatimiseen tai sokeuteen omia vajaavuuksiaan kohtaan.
Tämän kommentin kirjoittaja ei ehkä enää ole paikalla, mutta minulla on kysymys, johon voisi vastata ne, jotka ovat kyseistä kommenttia yläpeukuttaneet.
Tuossa esimerkissä ei sanota, että ystävä syyttäisi mistään. Mistä siis tuo ajatusmalli kumpuaa? Sehän on ihan eri asia, jos ystävä on itsekäs tai ei tajua vajavaisuuksiaan kuin se, että hän syyttäisi sinua väärintekemisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No siis yli 30v varsinkin on oikeasti ihan turha kuvitella, että kaikilla riittää aikaa sulle, vaikka ne haluaisikin olla ystäviä. Minä olen ottanut jo kauan sitten sen asenteen, että näen ystäviä kuin näen, en enää hae mitään tasapuolisuutta tai edes välttämättä ota kaukaisempiin ystäviin ollenkaan kontakia, jos en satu näkemään jossain. Silti voidaan jutella kuin vanhat ystävät, vaikka nähtäisiin vuodenkin jälkeen jossain sattumalta. Kaikki kutsujuhlat yms. samalla asenteella, jos ei kiinnosta jotain tulla tai varsinkaan jos ei jotain kiinnosta järjestää, niin mitä sitten. Ei se mikään maailmanloppu ole. On oikeasti vaan kuluttavaa miettiä jatkuvasti, että onko joku ystävyyssuhde tasapuolinen. Ihan sama vaikka ei olisi mulle, kunhan ystävät on hyvää seuraa. Yksikin kaveri ei koskaan kutsu minua luokseen, mutta kutsun sen aina mun juhliin. Niissä on hyvää seuraa ja pidän siitä.
Niin, sinulla tuntuu olevan aika iso tuttavapiiri. Tilanne on ihan erilainen ihmisellä, jolla ei ole, ja joka näkee yhtä ainutta ystäväänsä vain kerran vuodessa. Ei sinun tarvitse ketään sen takia useammin nähdä, jos et halua, mutta tekstistäsi kyllä näkee (niinkuin monesta muustakin kommentista tässä ketjussa), että ollaan aika sokeita muiden tilanteille.
"Ei se mikään maailmanloppu ole, jos ei nähdä" on aika karu toteamus niille, joilla kertakaikkiaan ei ole ihmisiä ympärillään.
Nro 75: "Niin, sinulla tuntuu olevan aika iso tuttavapiiri. Tilanne on ihan erilainen ihmisellä, jolla ei ole, ja joka näkee yhtä ainutta ystäväänsä vain kerran vuodessa. Ei sinun tarvitse ketään sen takia useammin nähdä, jos et halua, mutta tekstistäsi kyllä näkee (niinkuin monesta muustakin kommentista tässä ketjussa), että ollaan aika sokeita muiden tilanteille.
"Ei se mikään maailmanloppu ole, jos ei nähdä" on aika karu toteamus niille, joilla kertakaikkiaan ei ole ihmisiä ympärillään."
Mä ymmärrän sun pointin, mutta jos Maijalla on vain yksi ystävä ja Minnalla on 20 ystävää ja kaveria, Minnalla on silloin aikaa Maijalle vain murto-osa (eli 1/20) siitä, mitä Maijalla olisi Minnalle. Ei ole kummankaan vika tai syytä, että näin on.
Jos kaveri ei jostain syystä näytä haluavan kutsua sinua välillä luokseen, tavatkaa kodin ulkopuolella. Itse tykkäänkin siitä enemmän, pääsee ihmisten ilmoille näkemään ja kokemaan.
Itse en halua edes kutsuja mihinkään juhliin, eniten tykkään vaihtaa pitkästi aitoja ajatuksia ja kuulumisia.
Teillä voi olla vähän erilaiset toiveet ystävyyden suhteen. Pääasia kuitenkin että kummallakin on halu olla yhteydessä ja tavata- oli se sitten missä merkeissä vaan!
Itselläkin on väilit viilentynyt liian vaativien ystävien kanssa jotka kaipaavat kestitystä ja esim.meidän lasten kamoja heille. Mun mielestä ystävyydessä pitäisi vain toisen mukava seura riittää.
Olen jo kauan sitten luovuttanut. En enää tule käyttämään Y-sanaa kenestäkään. En ole ihmisenä yhtään mitään kellekään.
Minulle ystävät olivat ihmisinä tärkeitä. Muistan jokaisesta ensimmäisen kerran kun olemme tavanneet. Muistan paljon yhteisiä juttuja. Mutta aina saan huomata etten merkitse mitään kenellekään.
Ei huvita yhtään tutustua uusiin ihmisiinkään, kun ei vaan kiinnosta tulla hyväksikäytetyksi. Ihmiset ovat pohjattoman itsekkäitä.
Vierailija kirjoitti:
Jos kaveri ei jostain syystä näytä haluavan kutsua sinua välillä luokseen, tavatkaa kodin ulkopuolella. Itse tykkäänkin siitä enemmän, pääsee ihmisten ilmoille näkemään ja kokemaan.
Itse en halua edes kutsuja mihinkään juhliin, eniten tykkään vaihtaa pitkästi aitoja ajatuksia ja kuulumisia.
Teillä voi olla vähän erilaiset toiveet ystävyyden suhteen. Pääasia kuitenkin että kummallakin on halu olla yhteydessä ja tavata- oli se sitten missä merkeissä vaan!
Itselläkin on väilit viilentynyt liian vaativien ystävien kanssa jotka kaipaavat kestitystä ja esim.meidän lasten kamoja heille. Mun mielestä ystävyydessä pitäisi vain toisen mukava seura riittää.
Mulla on kariutunut muutama potentiaalinen ystävyyssuhde ihan vain siihen, että jo tutustumisen alkuvaiheessa toinen olisi halunnut multa enemmän aikaa kuin mitä mulla on antaa kenellekään muullekaan ystävistäni. Pidän ystäviäni aika tasaveroisessa asemassa keskenään ja jos joku osoittaa haluavansa päästä muiden ystävieni "yläpuolelle", koko homma tyssää siihen, vaikka toinen olisi muuten ihmisenä miten mukava tahansa.
Alue: Aihe vapaa
Tää onkin jännä. Tasaveroinen ystävyyssuhde tarkoittaa niin ei asioita eri ihmisille. Mulla oli ystävä, jolle se tarkoitti, että otetaan yhtä usein yhteyttä (hän työtön, perheetön, ei hirveästi sosiaalista elämää, joten hänellä olisi ollut aikaa tavata vaikka joka viikko, toisin kuin minulla). Minusta taas on ihan ok, että jonkun kaverin kanssa ei nähdä vaikka puoleen vuoteen, jos toisen elämässä on meneillään paljon kaikkea, jatketaan vaan sitten aina siitä, mihin viimeksi jäätiin. Sen sijaan tuo tapaamisten vaatija ei ilmeisesti pitänyt yhtään ongelmana sitä, että hän halusi käyttää minua ilmaisena terapeuttina. Tietysti haluan olla ystävän tukena vaikeissa elämäntilanteissa, mutta hän järjestään vaan oksensi pahan olonsa minun niskaani joka tapaamisella - ja sitten valitti, kun en ottanut häneen yhteyttä riittävän usein. Että sellaista tasavertaisuutta.