Opiskelijat valittaa kun yksiöissä vuokrat nousee

Tajuatteko pällit, että tämä teidän fantasiointinne milloin minkäkin ihmisryhmän asuttamisesta soluihin kuulostaa ihan kiinalaiselta meiningiltä? Kiinassa osa ihmisistä, aikuisistakin, asuu solussa, tai sim. kerrostalokaksioon tehdyst´sä usean ihmisen koppimajoituksessa. Tajuatteko miten tyhmiltä kuulostatte, kun ihannoitte jotain Kiinan kaltaista järjestelmää ja fantasioitte sellaisesta?

Vierailija kirjoitti:

Tähän mennessä jokainen opiskelijasukupolvi on elänyt edellistä paremmin ja sitä on pidetty luonnollisena ja tavoiteltavana. Kyllähän maailman pitää mennä eteenpäin.

Nyt äkkiä on vallalla kummallinen rankaisumentaliteetti jossa opiskelijoiden mukava asuminen nähdään vain rappiona ja pahana, ei kehityksenä. Miksi näin?

Tämä hallitus voi jopa maksaa lisää, että opiskelijat saadaan ahtaalle. Kun soluasunnoista on tehty jo yksiöitä, ei se haittaa, ne voidaan taas remontoida sanoi ministeri.

Pääasia, että kansa kärsii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin opiskeluaikoina asuin solussa.

Joskus kävin vanhempieni luona junalla viikonloppuisin.

Opintolainaa jouduin ottamaan, ja loma-aikoina tein kesätöitä.

Onneksi pääsin myös opiskelupaikkakunnallani baariin töihin talvella viikonlopuiksi.

Ehkäpä nämä nykyiset opiskelijat haluavat saman elintason kuin työssäkävijät.

Taaksepäin kun mennään 20/30 vuotta niin kyllä opiskelija oli oikeasti köyhä. Ja puitteet sen mukaiset.

Ja se oli silloin ihan ok.

Muistan kun sukulaiset lahjoitteli jotain pientä tarpeeseen. Ekan opiskeluvuoden jouluna sain sängyn rungon. Siihen saakka oli ollut patja lattialla.

Tämä.

Amk-aikana 2000-luvun alussa ensimmäinen asunto oli opiskelija-asuntosäätiön 70-luvulla tehty ja siihen jämähtänyt neljän tytön solukämppä parin km:n päässä opiskelupaikasta. Keittiö oli oksennuksen keltainen ja huoneet myrkynvihreillä kalusteilla sommiteltu. Tuolit asuntoon oli hankittu ehkä jostain sairaalan jäämistöstä.

Kotoa sain mukaani petivehkeet, liinavaatteet, vähän astiota ja siivousvälineitä. Asuntohan oli kalustettu. Ja 5-luokalla uutena hankitun Helkaman. (Jolla poljin sujuvasti yli 3-kymppiseksi.)

Tästä pääsin ekan vuoden sisällä muuttamaan 90-luvun kerrostaloon, jossa kaikki oli valkoista. Tämä oli kahden tytön soluasunto ja vain parin sadan metrin päässä opinahjosta. Oli luksusta. Sain oman sängyn ja ukilta kuvaputkitelkkarin. Verhot, matot jne. tuli kotoa ja olivat tietenkin käytettyjä. Myöhemmin hankittiin jopa pieni pyykkikone ja miniterassille pöytä ja tuolit jostain.

Pärjättiin ihan hyvin vaikkei kaikki ollut viimeistä huutoa. Kesät oltiin töissä, moni (itseni mukaan lukien) satojen kilometrien päässä. Mistä nyt kukin alan töitä sai. Oppi säästämään, venyttämään penniä ja priorisoimaan. Puuro ja itse tehdyt sämpylät oli ihan kelpo ruokaa kun piti säästää joihinkin bileisiin.

Jotenkin tuntuu että nykyään kotoa muuttaville kaikki juustohöylästä lähtien pitäisi olla merkkivehkeitä. Sisustus kuin lehdestä ja vaatteet tiettyä merkkiä. Pienestä lähtien halutaan ja saadaan sähköpotkulaudat ja -pyörät, mönkkärit ja mopoautot ja B-kortti ajetaan heti 17-vuotiaana. Siihen kun tottuu niin omakustanne-elämä voi ottaa koville.

Sin kuul8stat jo mummolta, jonka mielestä ennen ilmatkin oli paremmat ja ainakin nuoriso on niin hunningolla.

Olet itsekin nuori, mutta jo tuollainen taivastelija.

Noloa!

Alkukesästä pääsin juttusille maisterivaiheen opiskelijan kanssa, joka kertoi muuttavansa soluun. Oli asunut useamman vuoden uudessa ja ilmeisen hulppeassa opiskelija-asuntotalossa, jossa oli yhteisiä sosiaalitiloja ym. mutta jossa kaikki asuivat pienissä yksiöissään. Sanoi olleensa niin yksinäinen ja kyllästyneensä siihen, että oli hakeutunut soluasuntoon. En muista, oliko yhdessä jo tutun kaverin kanssa, vähän jäi vaikutelma, että ihan perussoluun niin, että kämppikset tulevat yllätyksinä.

Että noinkin päin voi mennä.

Itse koen saaneeni vuosituhannenvaihteessa opiskelija-asuntosäätiön soluasunnoissa asuneena todella tärkeitä oppitunteja elämästä, ja myös yhden edelleen tärkeän ystävyyssuhteen. Silloin oli ihan tavallista, että asuttiin soluasunnoissa, tai sitten kavereiden tai kavereiden-kavereiden kautta löytyneissä kimppakämpissä, niitä sanottiin silloin ainakin "kommuuneiksi". Paljon tuli silloin puhuttua ihmisistä ja ihmissuhteista, myös ihmisten erilaisuudesta, kun kavereiden kanssa kohdattiin. Ja myönnän, myös haukuttiin kämppiksiämme toisillemme. (Itsessähän ei varmasti koskaan ollut mitään vikaa, kröhöm.) Mutta sitten kun oli pahimpia ärtymyksiä saanut purkaa ymmärtäväisille kuulijoille, jaksoi taas paremmin. Ja huomasi kyllä, miten eri kämppisten kanssa sujui eri tavalla ja miten dynamiikka saattoi muuttua totaalisesti, kun yksi kämppis lähti ja uusi tuli tilalle, sen jäljelle jääneen kämppiksen kanssa.

Tosiaan, silloin saattoi tuntua väliin raskaalta, ja saatoin kadehtia paremmin toimeentulevista perheistä olleita ystäviäni, jotka pystyivät asumaan yksiössä joko vuokralla tai vanhempiensa asunnossa. Nyt kuitenkin aika on kullannut muistot, ja uskon, että ne 3-4 vuotta, jotka asuin solussa ja kommuunissa, tekivät minusta edes hieman paremman ihmisen, ainakin vähän avarakatseisemman ja ihmisten välisiä eroja paremmin ymmärtävämmän. Toisaalta olen myös miettinyt vertailukohtaa.

Eräs ystäväni ei samoihin aikoihin pärjännyt alunperin hyvän ystävänsä kanssa kämppiksenä laisinkaan, ja isänsä osti hänelle asunnon. Seurasin vierestä, miten hän jäi lopulta aika sosiaalisesti rajoittuneeksi ihmiseksi. Silloin saatoin olla hänelle vähän kateellinenkin, kun hänellä tietenkin kotona oli aina hiljaista ja rauhallista eikä tarvinnut ärsyyntyä kenenkään muun tiskeistä. Mutta joskus kolmenkympin korville tultaessa ja sen jälkeenkin hän valitti usein yksinäisyyttään, ja sosiaalisissa tilanteissa uusien ihmisten kanssa hän oli aina hyvin negatiivinen.

En tiedä, mitä hänelle nykyään kuuluu, mutta olen näitä nuoruuden asumisasioita miettiessäni usein pohtinut, että ainakin tuolle ihmiselle juurikin olisi tehnyt hyvää asua muidenkin kuin lapsuudenperheen jäsenten kanssa. Opetella olemaan ihmisten kanssa. Ja miten paljon vanhempien varallisuudella oli silloinkin merkitystä: jos hänellä ei olisi ollut rikasta isää ostamassa asuntoa ensimmäisen kämppiskahnauksen tullen, hän olisi joutunut sopeutumaan. Nyt ei tarvinnut yksilön muuttaa itseään ja asennoitumistaan, kun oli varaa muuttaa maailmaa yksilöä varten. Kuitenkin nuoruus-varhaisaikuisuus on opettelemisen ja uuden oppimisen aikaa.

Surullista oli seurata korona-aikana, miten nuoret ihmiset kököttivät yksiöissään täysin eristyksissä. Soluasunnoissa kuulemani mukaan oli helpompaa.

Miksi jättää ketään ihmisryhmää ulkopuolelle? Eiköhän muuteta kaikki porukalla yhteiseen keskitysleiriin. Hauskaa on ja halvaksi tulee!