Työ kehitysvammaisten parissa on osoittanut, että kaikki kehitysvammaiset eivät todellakaan ole koko aikaa ihania

No en ymmärrä mikä tämän ketjun tarkoitus on. Hyvä että puhutaan epäkohdista, mutta totuushan on se, että vammaisia on yksinkertaisesti hyvin erilaisia. Osa on oikeasti ihanan herttaisia, mutta varmaan se toinen ääripää on sitten ihminen jota ei oikeastaan voi sietää. Itse vammaisten asuntolan tuntevana sanoisin, että enemmän on niitä herttaisia. En ymmärrä tätä ketjua. Pitäisikö meidän siis jotenkin yleistää...

Mutta hyviä, tärkeitä kommentteja ja kokemuksia!

Kissanpentujen kuuluisi olla ihania mutta kenellä muka on sellainen käsitys että kehitysvammaisten pitäisi olla sitä koskaan?

Olen nuorempana työskennellyt kehitysvammaisten parissa. Itse koin pelottavaksi juurikin nämä henkisesti kolmevuotiaan lapsen tasolla olevat, mutta aikuisen miehen voimat omaavat ja aikuisen miehen kokoiset keh.vam. miespuoliset.

Keh.vam. jolla vielä lisäksi ongelmia mielenterveyden kanssa, on koko ajan tikittävä aikap*mmi.

Itse kun olen lyhyt nainen, niin ei ole juurikaan valmiuksia puolustautua.

En jäänyt alalle, enkä palaisi takaisin.

Ymmärrän hyvin vammaisten lasten vanhempien väsymystä ja turhautumista. Ja ymmärrän senkin, jos joku haluaa pois sellaisen kohdustaan.

Moni nuori lähihoitajaksi opiskeleva tyttö luulee, että se on ihanaa, kun pääsee kehitysvammaisten kanssa leipomaan , ulkoilemaan ja pelaamaan lautapelejä ja sitten töissä huomaavat, ettei se ihan niin olekaan.

Pahimpia ovat isot miehet joilla äly taaperon tasolla. Naiset eivät ole yleensä aggressiivisia ja heidän kanssaan on ihan mukava tehdä töitä. Olen todella herkkä eritteille ja jatkuva paskaralli alkoi oksettaa enkä enää kykene työhön sen takia.

Minullekin pahinta olivat vessatukset ja kaikki kakkahommat. Monilla heistä on useita lääkityksiä ja ulosteen haju on kymmenkertaisesti luomutuotoksia kuvottavampi.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan niitä koko ajan ihanina pidä. Mistä moiset harhaluulot?

Kun tarvitaan hoitajia kyseisille ihmisille, heitä mainostetaan aurinkoisina jotta edes joku erehtyisi tulemaan töihin. On tosi yleistä tuo juksuttaminen, ainakin ollut.

Minua pelottaisi muiden lasten puolesta jos saisin kehitysvammaisen lapsen. Miten sisarukset pärjäävät ja jaksavat?

Vierailija kirjoitti:

Pahimpia ovat isot miehet joilla äly taaperon tasolla. Naiset eivät ole yleensä aggressiivisia ja heidän kanssaan on ihan mukava tehdä töitä. Olen todella herkkä eritteille ja jatkuva paskaralli alkoi oksettaa enkä enää kykene työhön sen takia.

Sama juttu!

Nuorempana nuo eritteet tuli jotenkin sisulla kestettyä. Mutta aivan kamalaahan se oli. Hoitoalan hommat jätin aika pian. Eikä ole kaduttanut alan vaihto. Ihan alkoi puistattaa ja etoa, kun muistui mieleen ne kaikki eritteet ja hajut.

Vierailija kirjoitti:

Olen nuorempana työskennellyt kehitysvammaisten parissa. Itse koin pelottavaksi juurikin nämä henkisesti kolmevuotiaan lapsen tasolla olevat, mutta aikuisen miehen voimat omaavat ja aikuisen miehen kokoiset keh.vam. miespuoliset.

Keh.vam. jolla vielä lisäksi ongelmia mielenterveyden kanssa, on koko ajan tikittävä aikap*mmi.

Itse kun olen lyhyt nainen, niin ei ole juurikaan valmiuksia puolustautua.

En jäänyt alalle, enkä palaisi takaisin.

Ymmärrän hyvin vammaisten lasten vanhempien väsymystä ja turhautumista. Ja ymmärrän senkin, jos joku haluaa pois sellaisen kohdustaan.

Eikö niissä laitoksissa ole näitä tapauksia varten hieman vahvempia henkilöitä töissä, joilla on voimankäyttökoulutus ja tarvittaessa välineet. Joku 50 kg nainen ei kyllä yksin pärjää riehuvalle iso kokoiselle potilaalle. Alalle tarvittaisiin miehiä.

Tyyliin kehitysvammaiset ovat kuitenkin pääosin ihanempia ihmisiä kuin ns. normaalit.

Hattua täytyy nostaa niille jotka tuota työtä pystyvät tekemään, en ikinä kykenisi.

Pahinta hoitotyössä yleensäkin on eritteet ja väkivallan uhka, se on samaa muistisairaiden, lasten ja vammaisten kanssa.

Olen ollut kehitysvammaistenhoitaja monta kymmentä vuotta. Olen tykännyt ja edelleen tykkään työstä. Ihania ne ihmiset ovat kyllä suurin osa. Ei kenenkään tarvitse aina hymyillä suupielet korvissa.

On se kuitenkin monessa paikassa helpompaa työtä kuin vanhuspuoli. Toki raskasta sekin. Molemmissa olen ollut ja kehitysvammaisten kanssa viihdyn paremmin.

Vierailija kirjoitti:

On se kuitenkin monessa paikassa helpompaa työtä kuin vanhuspuoli. Toki raskasta sekin. Molemmissa olen ollut ja kehitysvammaisten kanssa viihdyn paremmin.

Vanhuspuoli on kaikista raskain. En tajua, miksei tätä kerrota koulussa. Ei varmasti kukaan menisi vanhuspuolelle jos kerrottaisiin totuus.

Varmaan ne helpot tai helpohkot ilopilleritapaukset usein ovat kotihoidossa ja ammattilaisten hoitoon pannaan ne, joita ei kotiväki jaksa.

Itsellä ei ole juuri aiheesta kokemusta, mutta ei minulla silti ole ollut sellaista kuvitelmaa, että kehitysvammaiset olisivat helppoja ja ihania. Sen verran tiedän, että kirjo on laaja ja jokainen ihminen on yksilö. Ja sen, että ihmiselämän surkein ja surullisin puoli ei kaupungilla näy. Kipeimmät, sairaimmat, surkeimmat, onnettomimmat ovat piilossa.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ne helpot tai helpohkot ilopilleritapaukset usein ovat kotihoidossa ja ammattilaisten hoitoon pannaan ne, joita ei kotiväki jaksa.

Itsellä ei ole juuri aiheesta kokemusta, mutta ei minulla silti ole ollut sellaista kuvitelmaa, että kehitysvammaiset olisivat helppoja ja ihania. Sen verran tiedän, että kirjo on laaja ja jokainen ihminen on yksilö. Ja sen, että ihmiselämän surkein ja surullisin puoli ei kaupungilla näy. Kipeimmät, sairaimmat, surkeimmat, onnettomimmat ovat piilossa.

Ei piilossa pidetä ketään. Tiedän, kun hoidan kaikentasoisia vammaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kehitysvammaisten vanhempien selviytymiskeino arjesta kehua sillä ihanuudella.

Kyllä kehitysvammaisten lasten vanhempien elämä on todella rankkaa. Se ei kuitenkaan vähennä rakkautta omaa lasta kohtaan. Ulkopuolisten on tätä yhtälöä usein vaikea ymmärtää ja ehkä siksi jotenkin päättelevät, että kehitysvammaiset lapset ovat aina ihania, eiväthän vanhemmat muuten jaksaisi rankkaa arkea. En ole kuullut vanhempien itse näin väittävän.

Tutultani on kehitysvammainen lapsi ja hän kövi jossain tukiryhmäänsä muttakoki siellä olevan ns toksista positiivisuutta. Kyse tietty vain yhdestä ryhmästä, enkä tiedä mitä juttua siellä oli ollut, mutta ilmeisesti näitäkin vanhempia on.

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä tuli sinulle jotenkin yllätyksenä?

Itse olen tehnyt vain muutaman vuoden alan töitä ihan satunnaisesti ja porukkaan on mahtunut hyvin monenlaisia. On ollut niitä söpöjä ilopillereitä muutamia ja osa sitten väkivaltaisiakin. Nykyisessä työssäni olen henkilökohtaisena avustajana, asiakkaani on kyllä mukava ja sympaattinen mutta hän esimerkiksi raapii minua usein, tukistaa ja yrittää istua syliin eikä ymmärrä että hän alkaa olla jo aikuisen naisen mitoissa.

Välillä sattuu pahastikin kun esimerkiksi hyppää syliin ilman mitään ennakkovaroitusta.

Hän ei tahallaan tee sitä ja ymmärrän kyllä että hänellä on suuri läheisyydenkaipuu eikä hän ole lainkaan pahimmasta päästä, päinvastoin.

Pelottavin oma kokemukseni on se kun kaksimetrinen iso autistinen poika hyppäsi yhtäkkiä päälleni takaapäin ja selkä otti kovasti osumaa, olin useamman päivän sairaslomalla ja tuosta tilanteesta jäi pieni kanmo.

Tällä alalla täytyy olla itsekin fyysisesti vahva ja iso, ei ole mitään pienen naisen hommaa.

Ala kaipaisi myös lisää miehiä.

Jos alalle saataisiin lisää miehiä, alalle tulisi kunnon turvavarusteet, töitä ei saisi tehdä yksin, sairaaloista ja hoitokodeista hävitettäisiin pitkät käytävät ja umpikujat, mistä ei pääse pakoon.

Ei se parimetrinen miespoliisikaan mene yksin taltuttamaan väkivaltarikollista. Naiset sen sijaan lähetetään yksin ja aseettomina samanlaiseen tilanteeseen.