Yhtäkkinen vähäpuheisuudesta ärsyyntyminen
Olen siis kasvanut hyvin vähäpuheisten vanhempien lapsena eikä sukulaisetkaan mitään suulaita moottoriturpia olleet vaikka melkoiseen kilpahuutoon kyllä kaikki kykeni kun niikseen tuli. Kukaan ei siis kuunnellut toista noissa tilanteissa alkua pidemmälle vaan jokainen alkoi puhumaan tois(t)en päälle ja lopulta kaikki kailotti kilpaa sitä omaa näkemystään.
Tuo siis oli aina kiusallista seurattavaa sivustakin ja superärsyttävää kun koskaan kukaan ei kuunnellut vaan puhui päälle tai oli kuuntelematta hiljaa. Sekin kun onnistui, että toinen kylmänviileästi ignoorasi kaiken mitä hänelle puhuttiin ja teeskenteli ettei muka kuule sanaakaan. Vaikka oikeasti siis tietenkin kuuli, mutta kun ei kiinnostanut muiden mielipiteet eikä ajatukset.
Mutta nykyään ärsyynnyt suunnattomasti siitä, ettei voi jutella normaalisti vaan esim kysymykseen haluaako ottaa vielä lisää ruokaa tuleekin normaalin otan kiitos / ei kiitos sijaan tuleekin vaan hymähdys, tuhahdus tai pieni kämmenselän huitaisu eli nuo parikin sanaa on jotenkin ihan liikaa. Ja sama tietenkin kaikessa muussakin, että ei voi sanoa ääneen mitään vaan kommunikointia yritetään vain erilaisilla ynähdyksillä, ärähdyksillä ja huokailuilla. Tätä siis oli jo lapsena sekä vanhemmilla myös toisiaan kohtaan.
Valitettavasti tuohon tottuneena menin sitten ottamaan puolisoksikin vastaavanlaisen mykän pökkelön.
Pitkään, varmasti liiankin tuota sieti ja piti normaalina mutta nykyään vähäsanaisuus ärsyttää niin että voisi heittää kattilan seinään.
Kommentit (6)
Ärsyttää kun niiiinn iso paskahätä 💩💩💩💩💩💩💩💩💩💩
Sellaista se on. Siksi lähipiirissä tulisi olla monenlaisia ihmisiä.
No nyt ne ihmiset ovat menneet töihin niin eivät he jouda täällä sinua viihdyttämään ja vastailemaan. Tätähän sä itse halusit.
Vanhapiian pitkä keksitty paska tarina . 🐖🐖🐖🐖 ei kiinosta...vastailkoon taas itelleen. 💩💩💩