Erilaisia hautajaisia

Isäni hautajaiset. Neljä vierasta minä mukaanlukien. Kaikki laskivat yhden ruusun arkulle. Olin valinnut muutaman tosi kauniin hengellisen laulun. Aurinko loi kirkon ikkunasta sädekaistan arkun päälle. Sitten söimmepaikallisen ruokaravintolan kabinetissa ja katselimme vanhoja valokuvia.

Siskon hautajaisissa siunaus tapahtui kirkossa, missä tapahtui siunaus, ihmiset kävi laskemassa kukkia ja ohjelmassa oli musiikkia sekä puheita. Sitten arkku kannettiin autoon minkä kyydissä jatkui matka krematorioon. Muistotilaisuus järjestettiin vanhempien kodissa ja pihalla ja siellä oli lisää musiikkia, puheita ja muistoja siskosta. Oli paljon valokuvia siskosta ja hänen elämänsä tärkeistä hetkistä. Nämä hautajaiset oli itselle myös sillä tavalla merkitykselliset että tutustuin siellä mieheni kanssa. Tavallaan tiesin hänet jo entuudestaan koska vanhempamme ja sisaruksemme tuntevat toisensa, mutta noissa hautajaisissa vaihdettiin yhteystietoja ja sovittiin että nähdään. Siskon tuhkat siroteltiin myöhemmin vanhempien puutarhaan. Mukana oli lähimmät omaiset.

Korona-aikaan kuollut siskoni haudattiin pienin menoin, paikalla vain lapset ja pari muuta jotta saatiin arkunkantajat. Seuraavana kesänä pidettiin isot "kyläjuhlat" hänen muistolleen, hän oli aktiivinen kyläläinen. Musiikkia, ruokaa jne, eli ei mikään varsinainen surujuhla.

Vierailija kirjoitti:

Äidin puolella hautajaiset ovat aina isot ja kestävät pitkään. Paljon porukkaa ja ruokapöytä joten muistotilaisuudetkin kestävät kauan. Näyttämistä että on rahaa.

Aina kirkossa siunaus ja haudalta seukkarille.

Isän puolella vähemmän sukua ja hautajaiset olleet vähemmän pröystäilyä. Mummi siunattiin haudalla ja sieltä mentiin pikkukahvilaan kahveille. Lämmin ja mummin näköinen juttu.

Isä siunattiin kappelissa ja vietiin tuhkaukseen, läsnä vain puoliso ja me lapset perheinemme. Nämä olivat minusta "parhaat"hautajaiset, ei hienoa sukua jolle esittää ja kaikilla oli tilaa olla ja surra ja nauraakin ( äidin puolella hautajaiset ovat mahdottoman mustia ja surujuhlia). Tuhkien sirottelussa oltiin me lapset ja äiti.

Yhdet hautajaiset lapsuudesta muistan kun keskellä talvea piti kävellä mekossa kaupungilla muistotilaisuuteen ja tuntui että tuuli jäädyttää pystyyn. Ei auttanut edes pitkä takki. Hirveää.

Nykyisin kuvitellaan, että ihminen on elänyt vain perheensä kanssa eikä muka kukaan muu kaipaa tai muistele kuin puoliso ja lapset, jopa sisaruksia pidetään liian etäisinä kutsuttaviksi hautajaisiin.

Meillä oli isälle isot hautajaiset, oli sukua ja naapureita ja tuttuja, kaikki mahdolliset kaverit ja tuttavat ja ystävät sai tulla yhdessä muistelemaan (muistotilaisuuden nimikin juontaa muistamisesta) eikä ajateltu, että suru on vain muutamalla läheisellä. Saatiin jälkikäteen paljon kiitoksia siitä, että "saatiin olla mukana" ja tiedetään, että isäkin olisi pitänyt siitä ajatuksesta, että jokainen mahdollinen omalla tavallaan läheinen oli tervetullut.

Ehkä tämä minä-minä -sukupolvi ei halua sallia edes surua muille kuin itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Erilaiset hautajaiset Englannissa. Vierailla iloiset värit vaatteissa, tämä vainajan toivomus. Arkun kantoi neljä miestä olkapäillään. Papin puheiden jälkeen arkku lipui verhon taakse krematorioon. Kappelista poistuttiin toista reittiä, ei pääovesta vaan upean ruusupuutarhan kautta.

Muistotilaisuudessa muisteltiin mukavia poisnukkuneesta.

Me kunnioitimme isän toiveita ja hautajaisissa oli värejä vaatteissa, kukaan ei nipottanut mustista ja etiketistä. Koen sellaiset tyypilliset mustansynkät hautajaiset ahdistavina, ihan kun ei olisi mitään aihetta tai syytä nähdä muuta kun mustaa ja jäykistelyä. Sen sijaan että voisi olla kiitollinen siitä ihmisestä ja muistella jopa hauskojakin juttuja. Lapsiakaan ei huolita tätä mustaa häiritsemään. Keskitytään siihen kuolemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin puolella hautajaiset ovat aina isot ja kestävät pitkään. Paljon porukkaa ja ruokapöytä joten muistotilaisuudetkin kestävät kauan. Näyttämistä että on rahaa.

Aina kirkossa siunaus ja haudalta seukkarille.

Isän puolella vähemmän sukua ja hautajaiset olleet vähemmän pröystäilyä. Mummi siunattiin haudalla ja sieltä mentiin pikkukahvilaan kahveille. Lämmin ja mummin näköinen juttu.

Isä siunattiin kappelissa ja vietiin tuhkaukseen, läsnä vain puoliso ja me lapset perheinemme. Nämä olivat minusta "parhaat"hautajaiset, ei hienoa sukua jolle esittää ja kaikilla oli tilaa olla ja surra ja nauraakin ( äidin puolella hautajaiset ovat mahdottoman mustia ja surujuhlia). Tuhkien sirottelussa oltiin me lapset ja äiti.

Yhdet hautajaiset lapsuudesta muistan kun keskellä talvea piti kävellä mekossa kaupungilla muistotilaisuuteen ja tuntui että tuuli jäädyttää pystyyn. Ei auttanut edes pitkä takki. Hirveää.

Nykyisin kuvitellaan, että ihminen on elänyt vain perheensä kanssa eikä muka kukaan muu kaipaa tai muistele kuin puoliso ja lapset, jopa sisaruksia pidetään liian etäisinä kutsuttaviksi hautajaisiin.

Meillä oli isälle isot hautajaiset, oli sukua ja naapureita ja tuttuja, kaikki mahdolliset kaverit ja tuttavat ja ystävät sai tulla yhdessä muistelemaan (muistotilaisuuden nimikin juontaa muistamisesta) eikä ajateltu, että suru on vain muutamalla läheisellä. Saatiin jälkikäteen paljon kiitoksia siitä, että "saatiin olla mukana" ja tiedetään, että isäkin olisi pitänyt siitä ajatuksesta, että jokainen mahdollinen omalla tavallaan läheinen oli tervetullut.

Ehkä tämä minä-minä -sukupolvi ei halua sallia edes surua muille kuin itselleen.

Kirkkoon kutsuminen on ilmaista mutta muun tilavuokran ja tarjoilujen kanssa tulee äkkiä kalliiksi, jos vieraita on enemmän. Eikä lähipiiri varmaan itse jaksa tai halua alkaa laittaa juhlia surun keskellä.

Typerä aloitus ja jos on eri mieltä aloittajan kanssa painetaan nuolta alaspäin. Piiskö teidän saatanan idioottien ensin tietää mitä on mielipiteen kysyminen ja mitä se tarkoittaa, jos ilmaisee mielipiteensä, jotkut helvetin pöljät painaa nuolta alaspäin 🐽

Vierailija kirjoitti:

Isäni hautajaiset. Neljä vierasta minä mukaanlukien. Kaikki laskivat yhden ruusun arkulle. Olin valinnut muutaman tosi kauniin hengellisen laulun. Aurinko loi kirkon ikkunasta sädekaistan arkun päälle. Sitten söimmepaikallisen ruokaravintolan kabinetissa ja katselimme vanhoja valokuvia.

Vähän sama isän siunauksessa. Taivas oli helmikuisen synkkä ja uhkasi rännällä. Tilaisuuden alkaessa pilvet repeilivät ja aurinko paistoi arkkuun kappelin ikkunasta. Muistotilaisuuden aikana sitä räntää satoi. Tuli olo että isä tervehti auringon myötä.

Isäni hautajaiset oli yhtä teatteria. Olin silloin lapsi. Isä oli ollut nuoruudessaan semitunnettu alallaan, teki itsemurhan kaikkien ongelmiensa jälkeen. Hänellä oli ollut osaan perheenjäsenistään etäiset välit näiden käytöksen vuoksi, mutta juuri nämä perheenjäsenet halusi isän hautajaisista teatteria. Isäänsä ja veljeensä isällä oli hyvät välit, mutta heitä ei oikeastaankuunneltu. Minun ja siskoni äitiä ei myöskään kuunneltu hautajaisten osalta.

Hautajaiset järjestettiin kirkossa ja ihmisiä oli varmasti satoja, koska iso kirkko oli täynnä. Muistan musiikin ja sen kun isän arkkua lähdettiin kantamaan ulos kirkosta. Nämä ihmiset kenen kanssa isällä oli etäiset välit lähti toki kävelemään heti arkun perään. Minä, äiti ja sisko kävelimme heidän jälkeensä, vaikka yleensä on tapana että puoliso ja lapset menee ensin. Nämä eräät läheiset oli myös järjestäneet tapahtuneesta madiasirkuksen, sen seurauksena kirkon ulkopuolella oli joukko toimittajia ja valokuvaajia yrittämässä saada kuvia läheisistä ja meistä lapsista.

Sisältö ilmiannettu asiattomana!

Kaikki hautajaiset joissa olen ollut, ovat olleet aika samanlaisia. Ensin kirkossa tai hautausmaan kappelissa siunaustilaisuus, väkeä paikalla 30 - 100 henkeä. Virsiä, puhe. Sitten, jos on arkkuhautaus, on kävelty hautausmaalle siinä vieressä, laskettu arkku. Tuhkauksissa ei sitäkään. Autokaravaanina (joskus kävellen) muistotilaisuuteen jonnekin lähelle, siellä on ollut kunnon ateria ja päälle kakkukahvit ja enemmän tai vähemmän jäykkää jututelua sukulaisten kanssa. Mahdollisesti on otettu valokuvia. Ehkä jotain muistelupuheita, valokuvia projektorilla. Lähiomaisten kättelyt vielä. Sitten jotenkin epämääräisesti (taksilla? sukulaisen kyydillä?) siirrytty hotelliin/yösijapaikkaan/linja-autoasemalle.

Päivä on mennyt kuin unessa, olen ollut väsynyt, seurustelu on mennyt jollain autopilotilla. Surua en ole tuntenut. Olen vain suorittanut osuuteni. Koskaan en ole vielä ollut järjestelyvastuussa.

Hautajaiset, joihin olen osallistunut, ovat aina olleet siis jollakin muulla paikkakunnalla, ja aina on ollut kysymys sukulaisen hautajaisista (minulla on kummaltakin puolen aika iso suku).

Erikoisinta oli, kun vielä 80-luvulla maalaiskirkonkylässä kirkosta hautausmaalle siirtyvää autosaattuettamme ihan tuntemattomat kunnioittivat pysahtymällä. Miehet riisuivat lakin päästään. 

Lähisuvulle olen sanonut ettei siunausta vaan suoraan poltto. Tuhkat purkkiin ja takan laidalle odottamaan. Sitten kun tulee kaunis ja kirpeä syyspäivä kiipeävät minulle tärkeän harjun päälle ja sirottelevat tuhkat. Sen jälkeen hyvään ravintolaan syömään. Juttelevat ja viihtyvät. Hautajaiset on eläviä varten.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut vain ensiksi mainitsemissasi hautajaisissa, eli se tuttu ja myös ehkäpä tylsä kasva käydään läpi, liian harvoin saa osallistua vainajan näköisiin hautajaisiin. Liian koruttomia ja oikeastaan tylsiä, melkein sama kuka arkussa nukkuu, niin sama kaava toistuu, omaiset ovat idea köyhiä.

Enpä tiedä miksi hautajaisiin tarvitsisikaan omaisten ideoida sen erikoisempaa ohjelmaa.

Mitäpä jos varautuisit omiin hautajaisiisi ideoimalla ohjelmanumerot valmiiksi?

Kuka näitä kehtaa alapeukuttaa?

Hautajaisia on monenlaisia. Tavanomaisempia, kaavamaisempia, erikoisempia. Paljon vieraita, vain muutama paikalla. Syvää surua ja vain velvollisuudesta tai kunnioituksesta omaisia kohtaan paikalla oloa.

Entä sitten? En arvostele ketään järjestelyistä. En arvostele paikalle saapuneita, jos vähänkin osaavat käyttäytyä, ja mahdolliset rajoitukset huomioon ottaen ei sekään aina tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidin puolella hautajaiset ovat aina isot ja kestävät pitkään. Paljon porukkaa ja ruokapöytä joten muistotilaisuudetkin kestävät kauan. Näyttämistä että on rahaa.

Aina kirkossa siunaus ja haudalta seukkarille.

Isän puolella vähemmän sukua ja hautajaiset olleet vähemmän pröystäilyä. Mummi siunattiin haudalla ja sieltä mentiin pikkukahvilaan kahveille. Lämmin ja mummin näköinen juttu.

Isä siunattiin kappelissa ja vietiin tuhkaukseen, läsnä vain puoliso ja me lapset perheinemme. Nämä olivat minusta "parhaat"hautajaiset, ei hienoa sukua jolle esittää ja kaikilla oli tilaa olla ja surra ja nauraakin ( äidin puolella hautajaiset ovat mahdottoman mustia ja surujuhlia). Tuhkien sirottelussa oltiin me lapset ja äiti.

Yhdet hautajaiset lapsuudesta muistan kun keskellä talvea piti kävellä mekossa kaupungilla muistotilaisuuteen ja tuntui että tuuli jäädyttää pystyyn. Ei auttanut edes pitkä takki. Hirveää.

Nykyisin kuvitellaan, että ihminen on elänyt vain perheensä kanssa eikä muka kukaan muu kaipaa tai muistele kuin puoliso ja lapset, jopa sisaruksia pidetään liian etäisinä kutsuttaviksi hautajaisiin.

Meillä oli isälle isot hautajaiset, oli sukua ja naapureita ja tuttuja, kaikki mahdolliset kaverit ja tuttavat ja ystävät sai tulla yhdessä muistelemaan (muistotilaisuuden nimikin juontaa muistamisesta) eikä ajateltu, että suru on vain muutamalla läheisellä. Saatiin jälkikäteen paljon kiitoksia siitä, että "saatiin olla mukana" ja tiedetään, että isäkin olisi pitänyt siitä ajatuksesta, että jokainen mahdollinen omalla tavallaan läheinen oli tervetullut.

Ehkä tämä minä-minä -sukupolvi ei halua sallia edes surua muille kuin itselleen.

Lähiomaiset on ne jotka järjestää ja usien myös maksaa ne hautajaiset. Jos kuolinpesä on varaton, niin ne hautajaiset jää kokonaan omaisten maksettavaksi.

Ihan kustannuskysymys siis. Ei minulla ainakaan ole varaa tarjota pitoruokia koko kylälle.

Vierailija kirjoitti:

Mitähän laki sanoo näistä pihoihin hautauksista? Entä saako tuhkat ripotella mihin haluaa?

Joskus oli juttua jostain vaeltajasta joka halusi tuhkansa tuuleen Saanalla.

Kun ei se edes ole mitään tuhkaa, vaan suuri osa rouhittua luunmurskaa. Ei lähde kepeästi tuulen mukana lentoon.

Minulle ehkä mieluummin kokonaisena kroppana hautaus. Eikä haittaa yhtään, jos tuhansien vuosien päästä luuni olisivat arkeologien ihmeteltävänä, tai peräti museossa näytillä.

Minä en halua hautajaisiini kuin lapseni, jos haluavat tulla.

Tuhkat saa ripotella maanomistajan luvalla mutta minkäänlaista muistomerkkiä ei saa laittaa muualle kuin hautausmaalle. Tämän kieltää laki. Joten sinänsä ei ole ongelma ripotella tuhkia mihin sattuu, sillä jo se tapa valittaessa vainajan muistaminen pitää opetella tekemään muualla. Tietenkään kenenkään toisen pihaan ei voi mennä vainajaansa muistelemaan vaikka kuinka olisi tuhkat sinne joskus ripoteltu.

Vierailija kirjoitti:

Tuhkat saa ripotella maanomistajan luvalla mutta minkäänlaista muistomerkkiä ei saa laittaa muualle kuin hautausmaalle. Tämän kieltää laki. Joten sinänsä ei ole ongelma ripotella tuhkia mihin sattuu, sillä jo se tapa valittaessa vainajan muistaminen pitää opetella tekemään muualla. Tietenkään kenenkään toisen pihaan ei voi mennä vainajaansa muistelemaan vaikka kuinka olisi tuhkat sinne joskus ripoteltu.

Ei mikään laki kiellä muistomerkin laittamista omalle pihalle. Julkisille paikoille niitä ei toki saa laittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitähän laki sanoo näistä pihoihin hautauksista? Entä saako tuhkat ripotella mihin haluaa?

Joskus oli juttua jostain vaeltajasta joka halusi tuhkansa tuuleen Saanalla.

Kun ei se edes ole mitään tuhkaa, vaan suuri osa rouhittua luunmurskaa. Ei lähde kepeästi tuulen mukana lentoon.

Minulle ehkä mieluummin kokonaisena kroppana hautaus. Eikä haittaa yhtään, jos tuhansien vuosien päästä luuni olisivat arkeologien ihmeteltävänä, tai peräti museossa näytillä.

"Tässä lepää muinaisen aaveemamman jäänteet".

Tieteellinen nimi: monilapsierimiehelleredheadbigass