Lue keskustelun säännöt.
Tyttäreni nauhoitti salaa riitelymme
12.08.2023 |
Erosin ex-miehestäni nelisen vuotta sitten ja molemmat teini-ikäiset tyttäreni jäivät luokseni asumaan. Avioliittomme oli ollut jo pitkään riitainen mutta loppupeleissä ex-mieheni jätti minut toisen naisen takia.
Aika ennen lopullista eroa oli ihan hirveää, tytöt eivät halunneet tavata enää isäänsä ja mies syytteli minua siitä. Lapset tietysti kärsivät erosta ja vanhempi tyttäreni alkoi oireilemaan pian isänsä poismuuton jälkeen ja alkoi käyttäytymään huonosti myös minua kohtaan ja yritti komennella minua melkein kaikessa. Siitä asti varsinkin vanhemman tytön kanssa on ollut välillä hyvinkin myrskyistä ja olemme riidelleet usein. Olen siis joutunut kasvattamaan molemmat lapset yksin, koska he eivät edelleenkään suostu tapaamaan isäänsä. Kerran noin parisen vuotta sitten olin lopussa voimieni kanssa kun meillä oli ihan järkyttävä riita autossa. Muistan että sain melkein hermoromahduksen ja huusin tytölle autossa että en jaksa tätä enää ja että hänen tulisi muuttaa isänsä luo asumaan, en halua asua enää hänen kanssaan. Tyttö häipyi sitten poikaystävänsä luo jossa oli parisen päivää mutta saimme sitten myöhemmin sovittua riidan ja vaikka senkin jälkeen olemme ottaneet yhteen, emme ole enää riidelleet samalla tavalla.
Nyt tyttö on 19 ja muutti kesäkuussa ensimmäiseen omaan kotiin. Hän on siitä lähtien yrittänyt saada minulta ylimääräistä rahaa mutta olen kieltäytynyt antamasta. Siitä seurasi se, että blokkasi minut kännykästään enkä saanut häntä kiinni pariin viikkoon. Nyt pari päivää sitten hän otti minuun yhteyttä. Luulin että kaikki on taas ok, mutta tyttö tekstasikin minulle kuinka olen pilannut hänen elämänsä, yritän kontrolloida häntä ja kuinka olen jatkuvasti saanut raivokohtauksia ja että hän on ollut niiden uhri. Lisäksi laittoi minulle audion jonka oli nauhoittanut pari vuotta sitten kun meillä oli se hirveä riita autossa. Sanoi että oli kuulemma nauhoittanut sen että jos olisin käynyt hänen kimppuunsa (!) niin hän olisi käyttänyt nauhoitusta minua vastaan. Audiossa kuuluu kuinka huudan ja itken autossa, kunnon breakdown :( Olen ollut siitä lähtien ihan lamaantunut ja alkanut jopa pelkäämään tyttöäni. En tiedä mitä kaikkea hän on nauhoitellut selkäni takana. Nyt ymmärrän myös miksi poikaystävän äiti on käyttäytynyt minua kohtaan välttelevästi jo pitkään, on varmaan kuullut tuon nauhoituksen. Itse olen omasta mielestäni ollut kuitenkin hyvä ja huomaavainen äiti molemmille tyttärilleni ja me kaikki jouduimme valitettavasti kärsimään eroriidoista, muutosta yms. Se ei ollut minun kädessäni mutta saan näköjään kaiken vihan siitä päälleni. Sorry, nyt on vaan pakko purkautua jonnekin... tuntuu pahalta...
Kommentit (633)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, mitä mä en tajua on tuo nauhoitus. Ymmärrän nauhoittamisen jos on ollut usein samantyyppisessä tilanteessa (esim. perheväkivalta) ja haluaa kerätä todistusaineistoa. Ymmärrän senkin, jos ei luota toiseen ihmiseen ja on tilanteessa jonka kokee uhkaavaksi, että nauhoittaa. Jos tilanne kuitenkaan ei mene fyysiseksi, nauhoituksen voi poistaa, mitä sillä yksittäisen tilanteen nauhoituksella enää tekee kun tilanne ei huutamista ja itkemistä kummemmaksi eskaloitunut? Nytkin on puhe, että tyttärellä on yksi nauhoitus yhdestä riidasta, eikä jotain todistuskappalekokoelmaa että näin olisi käynyt useamminkin ja aina saa olla peloissaan.
Kuulostaa etukäteen harkitulta manipuloinnilta mun korviini, ei todelliselta pelolta, vaan suunniteltu juttu. Itsekin olisin osannut helposti juonitella jotain vastaavaa, jos olisin ollut pahantahtoinen ja manipuloiva persoona. Sellaiseksi en kuitenkaan kasvanut koska riidoista huolimatta sain kotoa rehellisen ihmisen mallin. Meillä ongelma siis oli se, että minä olin kovin kapinoiva ja vanhemmat oli kovin, kovin tiukkoja. Aikuistuminen heidän valtansa alta oli vaikeaa ja riidat olivat rajuja ja jatkuvia.
Lähipiirissä on ollut kanssa ongelmateini. Lähetteli lehtiin saakka kirjoituksia siitä kuinka joutuu kokemaan perheväkivaltaa. Ei oikeasti joutunut, sen tiesi kaikki. Reagoi vain siihen kun ajat sitten eronnut äitinsä löysin uuden kumppanin. Ja on siis itsekin myöntänyt valehdelleensa, asiat on puhuttu ja sovittu ja nyt kun teinikin on aikuinen ja äiti, kaikki ovat hyvissä väleissä. Teinit saattaa joskus olla aivan psykopaattisia, mutta se menee kyllä ohi.
Miksi vertaat sitä, että olet oikeasti levitellyt valheita, siihen että joku vastuuttaa vanhempiaan toteutuneista asioista? Sanot, ettei tilanne eskaloitunut sen kummemmaksi, vaikka käytettiin rajua henkistä väkivaltaa? Tyttöhän ei voi kiristää millään, jos äiti ottaa vastuun tapahtuneesta. Miksi muut eivät ymmärtäisi satunnaisia meltdowneja jos ne ovat ihan normi? Koska äiti tietää, että muut eivät hyväksy sanojen julmuutta. Tämä on se totuus. Tytär tietää sen, eikä ole valmis antamaan anteeksi ennenkuin henkinen vastuu käytöksestä on otettu.
Tytön pitäisi oppia olemaan, kuten sinun joka oikeasti itse teit väärin, etkä ollut sellaisen kohteena? Hieman eri kuviot kyseessä.
Sulla on luetun ymmärtäminen hukassa. En mä ole lehtiin kirjoitellut, mutta lähipiirissä oli kyseinen tilanne. Tuo kirjoittelija on mua noin 20 vuotta nuorempi, ja äiti, mitä minä en ole.
Enkä vertaa tilanteita. Kerron vaan, että on ihan oikeasti olemassa myös niitä tosi vaikeita lapsia. Itse olin sellainen, ja samoin oli tämä lähipiirin lapsi (joka ei siis ole edes sukua minulle). Minusta näin vaikean lapsen näkökulmasta katsottuna vaikuttaa, että ap:n lapsi saattaa myös olla vaikea lapsi, eikä välttämättä ollenkaan pelkkä viaton uhri kuten sinä haluat nähdä. On sekin toki mahdollista, mutta ap:n tekstien perusteella ei voi tietää varmaksi kumpaakaan.
Minusta on hullua, että jotkut kuvittelevat kaikkien lasten olevan puhtaita ja viattomia pulmusia. Psykopaatiksi synnytään.
Psykopaatiksi synnytään, mutta ap ei tuonut tekstissään esille mitään, mikä viittaisi tytön lapsena ilmenneseen psykopatiaan. Väkivalta ja kaltoinkohtelu sen sijaan lisää riskiä persoonallisuushäiriöihin, näitä ap tekstissään kuvasi. Se, että lapsen kehitys vaurioituu persoonallisuuden häiriintymisen tasolle vanhempien tekojen seurauksena, tekee lapsesta uhrin. Koska ne teot ovat siihen vaikuttaneet, eikä lapsella ole ollut muita keinoja selvitä tilanteesta. Miksi tämä tosiasia pitäisi häivyttää? Se on myös vaarallinen narratiivi, koska silloin ei tavoiteta tosiallisia syitä ja seurauksia. Jos kaikki hankalat lapset ovat psykopaatteja, miksi tulisi huomioida perheväkivallan haitallisuus? Miksi siitä tulisi pidättäytyä? Mutta tiedostamalla voidaan muuttaa paljon.
Ja mitä enemmän sallitaan tällaista vastuuttomuutta, sitä useampi siitä kärsii. Sen tuomitseminen taas vaikuttaa pelotteella myös tunne-elämältään häiriintyneisiin tai epäkypsiin vanhempiin osittain. Se pelote, joka tytöllä nyt on. Se pelote, jota ap ei halua julkiseksi, koska hän tietää, että asia ei ole kuitenkaan yleisesti hyväksytty ja neutraali. Vaikka täällä muuta selitellään.
Kaikki me ollaan olosuhteidemme uhreja. Myös ne mahdolliset psykopaateiksi syntyneet tai persoonallisuushäiriön kehittäneet vanhemmat. Ymmärrän hyvin ettei teinillä välttämättä ole kypsyyttä nähdä asiaa niin pitkälle, itsekin olin jo reilusti yli 30 että pystyin oikeasti näkemään asiat myös äitini puolelta, kuinka hän kärsi omasta persoonallisuushäiriöstään ja oli sen takia yksinkertaisesti kyvytön parempaan. Silti minun oikeudentajuuni ei mene, että kaivetaan jotakin useamman vuoden takaista riitaa ja esitellään sen nauhoitusta jonakin pelotteena. Jos vanhempi on oikeasti häiriintynyt, ei siinä auta mitkään pelotteet, vaan välit on laitettava poikki. En minä ainakaan olisi halunnut että häiriintynyt äitini tietäisi että minulla olisi ollut sellainen nauhoite, koska siitä vasta olisikin mylly lähtenyt pyörimään. Blokkaamisen ymmärrän hyvin, mutta en uhkailua ja huomion hakemista sillä.
Mietin hieman laajemmalla skaalalla yleisesti, kuinka kulttuurinen asennoituminen vaikuttaa. Normalisoidaanko haitallisia malleja juuri noin vähättelevään sävyyn, että eipä sille nyt mitään voi, vanhemmat uhriutuu ja muut tukevat, nuoria leimataan surutta ym. Olemme olosuhteidemme uhreja, joten niitä olosuhteita on hyvä joskus tarkastella. Kulttuuri voi muuttua ja onkin muuttunut jo. Silti perintö istuu tiukassa ja aina joku on valmiina ampumaan alas asiallisen keskustelun tunneälykkyyden tärkeydestä sekä yksilölle että ympäristölle. Ihan kuin näitä asioita ei kyettäisi selkeästi näkemään, vaikka ne ovat päivänselviä. Keskustelua on hyvä edelleen pitää yllä siitä, mitkä ovat vahingollisia tekijöitä ja miten niitä voitaisiin välttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei henkistä väkivaltaa, kuten raivoamista, voi oikeuttaa millään selityksillä. Ihan kuten ei fyysistäkään väkivaltaa. Yksikin henkinen väkivallanteko voi traumatisoida pysyvästi, joten sellaisen harjoitamisesta tulee pidättäytyä kertakaikkiaan aina. Ihmisen tulee kehittää itsehillintää jo lapsesta alkaen.
Vierailija kirjoitti:
Ei henkistä väkivaltaa, kuten raivoamista, voi oikeuttaa millään selityksillä. Ihan kuten ei fyysistäkään väkivaltaa. Yksikin henkinen väkivallanteko voi traumatisoida pysyvästi, joten sellaisen harjoitamisesta tulee pidättäytyä kertakaikkiaan aina. Ihmisen tulee kehittää itsehillintää jo lapsesta alkaen.
Ja lisään, että ei välttämättä tai pelkästään traumatisoida, vaan tällaiset raivoamiset yksinkertaisesti muutenkin vahingoittavat, varsinkin esimerkiksi vanhemman ja lapsen välistä sidettä. Vaikka näennäisesti annettaisiin anteeksi, niin siitä huolimatta henkinen arpi jää aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.
Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.
No kuinka kauan menneistä virheistä pitäisi itseään ruoskia? Mennyttä ei voi muuttaa, ja joku saattaa sen virheen muistaa lopun elämäänsä, joten pitääkö elää syyllisyyden taakan alla ja ruoskia itseään loppuelämä? Siitä yhdestä virheestä?
Vai tarkoitatko että kun on myönnetty virhe ja pyydetty anteeksi, sen jälkeen ei enää näekään virheitään? En nyt ymmärrä mitä sinä oikein haluat, kun ensin sanot että myönnetään virhe ja sitten sanot että ei nähdä omia virheitä.
Vanhemman tekemä virhe saattaa joskus olla lapsen elämän mittainen trauma, jota lapsi työstää koko loppuikänsä. Usein vanhemmat ovat kyvyttömiä myöntämään omia virheitään. Syytä siihen voi vain arvailla. Lapset saattavat toivoa virheiden tunnustamista ja anteeksipyyntöä, mutta vanhempi ei ehkä edes myönnä tekemäänsä vääryyttä.
Joissain tämän ketjun kirjoituksissa vanhemmat myöntävät tehneensä virheitä ja tuntuvat itse päässeen niiden yli, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsi olisi välttämättä päässyt asian yli.
Jatkoa Ja siis ihmettelen sitä, että eikö näitä vanhempia huoleta miten ovat satuttaneet lapsiaan. Luulisi, että sitä murehtii nimenomaan koko loppuikänsä.
Vierailija kirjoitti:
Ei henkistä väkivaltaa, kuten raivoamista, voi oikeuttaa millään selityksillä. Ihan kuten ei fyysistäkään väkivaltaa. Yksikin henkinen väkivallanteko voi traumatisoida pysyvästi, joten sellaisen harjoitamisesta tulee pidättäytyä kertakaikkiaan aina. Ihmisen tulee kehittää itsehillintää jo lapsesta alkaen.
Mitä sitten? Kun vahinko on jo sattunut, ja räyhätty on? Aika monessa perheessä tätä tapahtuu päivittäin.
Onko anteeksipyynnönkin jälkeen oikeus loputtomiin kiristää nauhoitteilla?
Kerrotko vielä, miten asia sillä paranee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.
Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.
No kuinka kauan menneistä virheistä pitäisi itseään ruoskia? Mennyttä ei voi muuttaa, ja joku saattaa sen virheen muistaa lopun elämäänsä, joten pitääkö elää syyllisyyden taakan alla ja ruoskia itseään loppuelämä? Siitä yhdestä virheestä?
Vai tarkoitatko että kun on myönnetty virhe ja pyydetty anteeksi, sen jälkeen ei enää näekään virheitään? En nyt ymmärrä mitä sinä oikein haluat, kun ensin sanot että myönnetään virhe ja sitten sanot että ei nähdä omia virheitä.
Vanhemman tekemä virhe saattaa joskus olla lapsen elämän mittainen trauma, jota lapsi työstää koko loppuikänsä. Usein vanhemmat ovat kyvyttömiä myöntämään omia virheitään. Syytä siihen voi vain arvailla. Lapset saattavat toivoa virheiden tunnustamista ja anteeksipyyntöä, mutta vanhempi ei ehkä edes myönnä tekemäänsä vääryyttä.
Joissain tämän ketjun kirjoituksissa vanhemmat myöntävät tehneensä virheitä ja tuntuvat itse päässeen niiden yli, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsi olisi välttämättä päässyt asian yli.
Jatkoa Ja siis ihmettelen sitä, että eikö näitä vanhempia huoleta miten ovat satuttaneet lapsiaan. Luulisi, että sitä murehtii nimenomaan koko loppuikänsä.
Miten pitkälle se murehtiminen mielestäsi pitää viedä? Uhrautua oman elämänsä osalta?
Eikö aikuisella lapsella ole vastuuta itsestään?
Saako lapsi käyttää loputtomiin tuota äidistään nauhoittamaansa riitelyä aseenaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerroit että riitelitte työn kanssa paljon kun hän oli teini. Pysyitkö silloin itse asiallisena ja aikuisen roolissa, vai riitelittekö kuin kaksi teiniä keskenään?
Sinäkö pysyt? Odota keltanokka, kun ne sun räkänokkas kasvaa päiväkoti-iästä vielä 10 vuotta.
Murkku-ikäisten alkaa joskus yössä!
Pakkoko niitä lapsia on väsätä, jos on tiedossa että vatuiks menee ja sitten vaan ootellaan. Päälle vielä itketään että luoja sentään, mikä hirviö lapsesta tuli. No olihan se jo tiedossa, vai eikö oo mitään ennakointikykyä? Eikö jotenkin kannattaisi henkisesti valmistautua? Vastuu puuttuu joka ikiseltä otetulta askeleelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te jatkatte, kun ajat sitten ap kävi sanomassa, että oli tehnyt provon. Kertoo paljon ihmisestä, että tekee tällaisia provoja ja jatkaa sitten mukana ja huijaa ihmisiä. Pahan ihmisen aivot ap:lla. Tarinan tyttäressä hän on itse asiassa kuvannut oman perimmäisen olemuksensa: juonikas, paha, manipuloiva, ihmisiä hyväksikäyttävä. Olisi hyytävää joutua tajuamaan, että on tuollainen ihminen. Onneksi en ole. Mutta ap on.
Mikä vttu sua vaivaa? Tulet ihan jokaikiseen ketjuun itkemään, että on provo. Olet kuvòttava!
täällä on muitakin kuin yksi ihminen!
Ja en todellakaan yleensä tee niin, mutta n. sivulla 19 eilen lauantaina ap kävi itse kertomassa, että 5/5, hän vain provoili aiheella ja oli todella ilkkuva ja vahingoniloinen!
Toki ei voi tietää, oliko kyseessä jokin kiusanhenki, joka näin teki, mutta tällä kertaa uskon, että on totta, koska ap:n omat kommentit loppuivat.
Älkää nöyryyttäkö itseänne tämän huijarin ketjua jatkamalla.
Tytär on tiennyt nauhoituksesta eli on näytellyt oman osuutensa ja äiti on ollut rehellinen välittävä vanhempi jonka rajoilla on leikitty julmasti.
Järkyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt pysytään alkuperäisessä aiheessa.
Tytär kiristää ja uhkailee äitiään. Myös manipuloi.
Äiti on yh. jolla haastava ero taustallaan ja hankalasti oireillut murkku on nyt täysi-ikäinen ja yrittää rahastaa äitiään salaa tehdyllä nauhoitteella.
Poikakaverin äidin välttelevä käytös voi muuten johtua siitä miten tyttö mahdollisesti käyttäytyy poikakaveriaan kohtaan? Siinä voi olla samanlaista manipulatiivistä käytöstä?
Tämä riidan nauhoittaminen ja sillä kiristäminen ei ole OK. millään mittapuulla.
Vanhemmalla on oikeus olla vihainen, näyttää tunteensa ja väsymyksensä tietenkin siten kuin lapsensa ikätaso antaa myöten. Ilman että sitä nauhoitetaan. Se on hävytöntä.
Ajatelkaa kohdallenne. Koko ajan pitäisi miettiä kotona nauhoitetaanko jotain?
Missään nimessä penniäkään tyttärelle. Selittää syyt miksei.
Kertoa että on syvästi loukkaavaa että hän nauhoittaa riitaa, se on väärin ja sen levittäminen on todella väärin.Käyttääkö Tytär muuten jotain? Nuo oireet ja teot ei ole ihan perusjuttuja?
Siis et oo tosissasi. Äidillä ero ja raskas elämäntilanne? Varmasti on, mutta se on sitä myös lapsille, joilla ei ole osaa tai arpaa näissä tapahtumissa. Eikä mitään päätösvaltaa, kuten äidillä. Aikuiselle oma avioero ei ole yleensä yhtä traumatisoiva kuin sen kokeville lapsille. Se tapahtuu eri kehitysvaiheessa, merkitsee eri asioita ja eroava on itse toimijana tilanteessa, vaikka se vaikeaa onkin. Aikuisella on eriasteinen itsenäisyys, josta näitä vaikeuksia kuitenkin kohdataan. Erilaiset mekaniikat ovat tutkittuja ja tunnistettuja kehityspsykologiassa.
Ai on raskasta pelätä nauhoittamista omassa kotonaan? Entä olisiko myös raskasta lapsen pelätä jatkuvasti kotonaan? Ensin väkivaltaa ja riitoja, sitten vielä hylkäämistä. Ap voi sentään hallita riskiä siitä mitä nauhalle päätyy, lapsi ei voi tehdä mitään stressilleen.
Lapset ja nuoret eivät ole vähempiarvoisia kuin aikuiset. Kokemuksineen, huolineen ja kipuineen. Lisäksi he ovat haavoittuvassa asemassa. On se kumma, kun ei empatiaa heru, se se on kylmäävää jos jokin.
"Ai on raskasta pelätä nauhoittamista omassa kotonaan? Entä olisiko myös raskasta lapsen pelätä jatkuvasti kotonaan? Ensin väkivaltaa ja riitoja, sitten vielä hylkäämistä. Ap voi sentään hallita riskiä siitä mitä nauhalle päätyy, lapsi ei voi tehdä mitään stressilleen."
^Teetkö nyt vähän liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä??
Väkivaltaa? Riitoja?Itselläni kaksi lasta, aikuisia molemmat. Kyllä, meillä myös riideltiin. Murkkuiät oli haastavia.
Jumalauta jos jompikumpi olisi nauhoittanut riitoja ja vuoden päästä alkanut kiristämään niillä, olisin niskaperse-otteella vienyt poliisiasemalle selittelemään.
Sinulla on syytä miettiä arvojasi jos tosiaan olet sitä mieltä että tuon tyttären käytös on oikeutettua ja oikein.
Ei ole.
Sinullakin on syytä miettiä arvojasi, jos luulet, että tällaiset niskapersejutut ovat oikeutettuja, eivät ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei henkistä väkivaltaa, kuten raivoamista, voi oikeuttaa millään selityksillä. Ihan kuten ei fyysistäkään väkivaltaa. Yksikin henkinen väkivallanteko voi traumatisoida pysyvästi, joten sellaisen harjoitamisesta tulee pidättäytyä kertakaikkiaan aina. Ihmisen tulee kehittää itsehillintää jo lapsesta alkaen.
Mitä sitten? Kun vahinko on jo sattunut, ja räyhätty on? Aika monessa perheessä tätä tapahtuu päivittäin.
Onko anteeksipyynnönkin jälkeen oikeus loputtomiin kiristää nauhoitteilla?
Kerrotko vielä, miten asia sillä paranee?
On myönnettävä selkeästi ja ilman selittelyitä, toimineensa vahingoittavalla tavalla, ilman mitään oikeutta toimia niin. Ja hyvä on myös omalle lapselleen painottaa, ettei oikeasti tarkoita niitä satuttavia asioita, joita on mennyt raivoamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on borderline persoonallisuushäiriö, menet vihaisena sellaiseen psykoottiseen tilaan, etkä kontrolloi itseäsi tai muista jälkikäteen mitä teit. Tarvitset apua. Samaistun tyttäreesi. Tiedän millaista tuollaisen uhriutuja äidin kanssa on elää. Et varmasti ole paha ihminen, mutta tarvitset apua.
Jotenkin ällöttävän hymistelevä ja samaan aikaan ilkeä viesti. Jokainen huutaa joskus läheiselleen ihan ilman persoonallisuushäiriötäkin, esim. univelka tai stressi saa joskus kamelin selän katkeamaan ja tulee huudettua. Liika kuormitus. Kysehän oli vain yhdestä kerrasta. Jatkuvasti toistuessaan tilanne olisi toinen, etkö ymmärrä tätä diagnoosia tehdessäsi? Pientä hienosäätöä sun ajattelu kaipaa.
Sinä et ehkä ole vielä kokenut elämässäsi sellaisia tilanteita, joissa oma henkinen jaksaminen on äärirajoilla, esim. omaishoidossa tai kuvatun kaltaisessa tilateessakin. t. Bystander, ei siis ap
Sitä pyydetään anteeksi. Jos toinen palaa asiaan myöhemmin, pyydetään uudestaan anteeksi. Joskus jopa oma-aloitteisesti voi pyytää menneitä anteeksi, ihan vaan koska voi ja kokee sen tarpeelliseksi. Koska on oikeasti pahoillaan kohtuuttomuudesta, jos tällaista tajuaa esim. perspektiivin myötä. Ei yhtään haittaa, vaikka aikaa on kulunut. Pahoittelu kertoo, että vaikkei taidot silloin riittäneet, on pahoillaan siitä että se aiheutti toiselle tuskaa. Eikä tärkeintä ole saada itse anteeksi, vaan huomioida toinen tunteineen, vaikka sitten jälkijunassakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.
Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.
No kuinka kauan menneistä virheistä pitäisi itseään ruoskia? Mennyttä ei voi muuttaa, ja joku saattaa sen virheen muistaa lopun elämäänsä, joten pitääkö elää syyllisyyden taakan alla ja ruoskia itseään loppuelämä? Siitä yhdestä virheestä?
Vai tarkoitatko että kun on myönnetty virhe ja pyydetty anteeksi, sen jälkeen ei enää näekään virheitään? En nyt ymmärrä mitä sinä oikein haluat, kun ensin sanot että myönnetään virhe ja sitten sanot että ei nähdä omia virheitä.
Vanhemman tekemä virhe saattaa joskus olla lapsen elämän mittainen trauma, jota lapsi työstää koko loppuikänsä. Usein vanhemmat ovat kyvyttömiä myöntämään omia virheitään. Syytä siihen voi vain arvailla. Lapset saattavat toivoa virheiden tunnustamista ja anteeksipyyntöä, mutta vanhempi ei ehkä edes myönnä tekemäänsä vääryyttä.
Joissain tämän ketjun kirjoituksissa vanhemmat myöntävät tehneensä virheitä ja tuntuvat itse päässeen niiden yli, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsi olisi välttämättä päässyt asian yli.
Jatkoa Ja siis ihmettelen sitä, että eikö näitä vanhempia huoleta miten ovat satuttaneet lapsiaan. Luulisi, että sitä murehtii nimenomaan koko loppuikänsä.
Miten pitkälle se murehtiminen mielestäsi pitää viedä? Uhrautua oman elämänsä osalta?
Eikö aikuisella lapsella ole vastuuta itsestään?
Saako lapsi käyttää loputtomiin tuota äidistään nauhoittamaansa riitelyä aseenaan?
Mitä tarkoitat uhrautumisella?
Minä siis puhuin siitä kuinka jotkut vanhemmat tässä ketjussa ovat kertoneet tehneensä virheitä, mutta päässeet asian yli, eivätkä kaikesta päätellen aio enää vaivata päätään asialla. Niin sitä vain ihmettelen, että noinko helppoa se on. Kun luulisi, että se, että on loukannut ja vahingoittanut omaa lastaan, kaduttaisi aika tavallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei henkistä väkivaltaa, kuten raivoamista, voi oikeuttaa millään selityksillä. Ihan kuten ei fyysistäkään väkivaltaa. Yksikin henkinen väkivallanteko voi traumatisoida pysyvästi, joten sellaisen harjoitamisesta tulee pidättäytyä kertakaikkiaan aina. Ihmisen tulee kehittää itsehillintää jo lapsesta alkaen.
Mitä sitten? Kun vahinko on jo sattunut, ja räyhätty on? Aika monessa perheessä tätä tapahtuu päivittäin.
Onko anteeksipyynnönkin jälkeen oikeus loputtomiin kiristää nauhoitteilla?
Kerrotko vielä, miten asia sillä paranee?
Mistä oikeudesta sössötät? Eihän tässä muiden oikeudet kiinnosta, kukin tekee mitä lystää. Onko oikeus huutaa, kiristää, jne. Ei kellään ollut mitään oikeutusta, mutta meni jo. Miksi ollaan kauhuissaan jostain nuoren oikeudesta, kun itselle oikeutetaan mitä vaan? Ehkä tytär jatkaa aikansa ja sitten pyytää anteeksi. Ehkä ei pyydä. Vahinko sattui jo. Mitäs oikeutta ja lupia hän siihen tarvitsee, enemmän kuin muutkaan aikuiset joilla ei vaan ole mitään osaa omaan käytökseensä. Vastuuttakaa ensin itsenne ja kääntäkää vasta sitten katse muiden suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.
Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.
Huh huh, onko tämä joku teini tai vela kirjoittelemassa. Muuten ihan hyvä, mutta tuossa viimeisessä lauseessa pitäisi olla jotta voi elää lapsen kanssa. Tiedoksi sinulle että lapsen saaminen ei muuta ihmistä taikaiskusta vakaaksi kiveksi, johon ei toisten ihmisten teot vaikuttaisi. Tottakai vanhemmat tiedostavat virheensä, mutta niissä vellominen ei auta usein raskaassa kasvatustehtävässä. Lasten fyysinen kurittaminen tuli laittomaksi vasta 80-luvulla, joten näiden nykyteinien vanhmmat ovat voineet itse saada selkäänsäkin. tottakai huudosta jää paha mieli ja pahat muistot, mutta jos tiukassa tilanteessa palaa käpy, niin ei siitä tarvitse itseään loppuikää soimata.
Riippuu siitä mitä se kävyn palaminen on. Sanat vahingoittavat, jotkut sanat oikein pahastikin. Voi olla, että lapsi muistelee niitä pitkäänkin, terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.
Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.
No kuinka kauan menneistä virheistä pitäisi itseään ruoskia? Mennyttä ei voi muuttaa, ja joku saattaa sen virheen muistaa lopun elämäänsä, joten pitääkö elää syyllisyyden taakan alla ja ruoskia itseään loppuelämä? Siitä yhdestä virheestä?
Vai tarkoitatko että kun on myönnetty virhe ja pyydetty anteeksi, sen jälkeen ei enää näekään virheitään? En nyt ymmärrä mitä sinä oikein haluat, kun ensin sanot että myönnetään virhe ja sitten sanot että ei nähdä omia virheitä.
Vanhemman tekemä virhe saattaa joskus olla lapsen elämän mittainen trauma, jota lapsi työstää koko loppuikänsä. Usein vanhemmat ovat kyvyttömiä myöntämään omia virheitään. Syytä siihen voi vain arvailla. Lapset saattavat toivoa virheiden tunnustamista ja anteeksipyyntöä, mutta vanhempi ei ehkä edes myönnä tekemäänsä vääryyttä.
Joissain tämän ketjun kirjoituksissa vanhemmat myöntävät tehneensä virheitä ja tuntuvat itse päässeen niiden yli, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsi olisi välttämättä päässyt asian yli.
Jatkoa Ja siis ihmettelen sitä, että eikö näitä vanhempia huoleta miten ovat satuttaneet lapsiaan. Luulisi, että sitä murehtii nimenomaan koko loppuikänsä.
Miten pitkälle se murehtiminen mielestäsi pitää viedä? Uhrautua oman elämänsä osalta?
Eikö aikuisella lapsella ole vastuuta itsestään?
Saako lapsi käyttää loputtomiin tuota äidistään nauhoittamaansa riitelyä aseenaan?
Voisitteko nyt kertoa, miten nauhoitus toimii aseena ap:ta vastaan, jos kyseessä on ihan normaali tapahtuma? Mitä vipuvoimaa jutulla on, jos muut perheenäidit tyyliin samaistuisivat ja korkeintaan laittaisivat ap:lle tsemppiviestejä? Ei kuulosta kovin uhkaavalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.
Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.
Huh huh, onko tämä joku teini tai vela kirjoittelemassa. Muuten ihan hyvä, mutta tuossa viimeisessä lauseessa pitäisi olla jotta voi elää lapsen kanssa. Tiedoksi sinulle että lapsen saaminen ei muuta ihmistä taikaiskusta vakaaksi kiveksi, johon ei toisten ihmisten teot vaikuttaisi. Tottakai vanhemmat tiedostavat virheensä, mutta niissä vellominen ei auta usein raskaassa kasvatustehtävässä. Lasten fyysinen kurittaminen tuli laittomaksi vasta 80-luvulla, joten näiden nykyteinien vanhmmat ovat voineet itse saada selkäänsäkin. tottakai huudosta jää paha mieli ja pahat muistot, mutta jos tiukassa tilanteessa palaa käpy, niin ei siitä tarvitse itseään loppuikää soimata.
Riippuu siitä mitä se kävyn palaminen on. Sanat vahingoittavat, jotkut sanat oikein pahastikin. Voi olla, että lapsi muistelee niitä pitkäänkin, terapiassa.
Miksi aikuinen lapsi ei mene terapiaan selvittämään traumojaan, voisi ehkä saada aikaan rakentavamman keskustelun äitinsä kanssa tapahtuneesta, kuin raha pyynnön ja kun ei rahaa saanut niin vasta jälkeen heittää ilmoille " mulla on tämmöinen nauhoitus tallessa, mitäs siihen sanot"
Ei todellakaan näin asioita hoideta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei henkistä väkivaltaa, kuten raivoamista, voi oikeuttaa millään selityksillä. Ihan kuten ei fyysistäkään väkivaltaa. Yksikin henkinen väkivallanteko voi traumatisoida pysyvästi, joten sellaisen harjoitamisesta tulee pidättäytyä kertakaikkiaan aina. Ihmisen tulee kehittää itsehillintää jo lapsesta alkaen.
Mitä sitten? Kun vahinko on jo sattunut, ja räyhätty on? Aika monessa perheessä tätä tapahtuu päivittäin.
Onko anteeksipyynnönkin jälkeen oikeus loputtomiin kiristää nauhoitteilla?
Kerrotko vielä, miten asia sillä paranee?On myönnettävä selkeästi ja ilman selittelyitä, toimineensa vahingoittavalla tavalla, ilman mitään oikeutta toimia niin. Ja hyvä on myös omalle lapselleen painottaa, ettei oikeasti tarkoita niitä satuttavia asioita, joita on mennyt raivoamaan.
Niin, no onko ap kiistänyt näin tehneensä?
Kuinka pitkään tyttären käytös on oikeutettua, vai onko koskaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te jatkatte, kun ajat sitten ap kävi sanomassa, että oli tehnyt provon. Kertoo paljon ihmisestä, että tekee tällaisia provoja ja jatkaa sitten mukana ja huijaa ihmisiä. Pahan ihmisen aivot ap:lla. Tarinan tyttäressä hän on itse asiassa kuvannut oman perimmäisen olemuksensa: juonikas, paha, manipuloiva, ihmisiä hyväksikäyttävä. Olisi hyytävää joutua tajuamaan, että on tuollainen ihminen. Onneksi en ole. Mutta ap on.
Mikä vttu sua vaivaa? Tulet ihan jokaikiseen ketjuun itkemään, että on provo. Olet kuvòttava!
täällä on muitakin kuin yksi ihminen!
Ja en todellakaan yleensä tee niin, mutta n. sivulla 19 eilen lauantaina ap kävi itse kertomassa, että 5/5, hän vain provoili aiheella ja oli todella ilkkuva ja vahingoniloinen!
Toki ei voi tietää, oliko kyseessä jokin kiusanhenki, joka näin teki, mutta tällä kertaa uskon, että on totta, koska ap:n omat kommentit loppuivat.
Älkää nöyryyttäkö itseänne tämän huijarin ketjua jatkamalla.
Et voi tietää oliko se ap. Joka tapauksessa tämä on mielenkiintoinen ketju tärkeästä aiheesta.
Vanhemman tekemä virhe saattaa joskus olla lapsen elämän mittainen trauma, jota lapsi työstää koko loppuikänsä. Usein vanhemmat ovat kyvyttömiä myöntämään omia virheitään. Syytä siihen voi vain arvailla. Lapset saattavat toivoa virheiden tunnustamista ja anteeksipyyntöä, mutta vanhempi ei ehkä edes myönnä tekemäänsä vääryyttä.
Joissain tämän ketjun kirjoituksissa vanhemmat myöntävät tehneensä virheitä ja tuntuvat itse päässeen niiden yli, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsi olisi välttämättä päässyt asian yli.