Tyttäreni nauhoitti salaa riitelymme

Iso tyttö jo, kohta omia lapsia. Toivottavasti pärjää huutamatta. Kummallista esittämistä nykyaikana, konfliktit on yleisempiä kuin hymistellen eläminen.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt pysytään alkuperäisessä aiheessa.

Tytär kiristää ja uhkailee äitiään. Myös manipuloi.

Äiti on yh. jolla haastava ero taustallaan ja hankalasti oireillut murkku on nyt täysi-ikäinen ja yrittää rahastaa äitiään salaa tehdyllä nauhoitteella.

Poikakaverin äidin välttelevä käytös voi muuten johtua siitä miten tyttö mahdollisesti käyttäytyy poikakaveriaan kohtaan? Siinä voi olla samanlaista manipulatiivistä käytöstä?

Tämä riidan nauhoittaminen ja sillä kiristäminen ei ole OK. millään mittapuulla.

Vanhemmalla on oikeus olla vihainen, näyttää tunteensa ja väsymyksensä tietenkin siten kuin lapsensa ikätaso antaa myöten. Ilman että sitä nauhoitetaan. Se on hävytöntä.

Ajatelkaa kohdallenne. Koko ajan pitäisi miettiä kotona nauhoitetaanko jotain?

Missään nimessä penniäkään tyttärelle. Selittää syyt miksei.

Kertoa että on syvästi loukkaavaa että hän nauhoittaa riitaa, se on väärin ja sen levittäminen on todella väärin.

Käyttääkö Tytär muuten jotain? Nuo oireet ja teot ei ole ihan perusjuttuja?

Siis et oo tosissasi. Äidillä ero ja raskas elämäntilanne? Varmasti on, mutta se on sitä myös lapsille, joilla ei ole osaa tai arpaa näissä tapahtumissa. Eikä mitään päätösvaltaa, kuten äidillä. Aikuiselle oma avioero ei ole yleensä yhtä traumatisoiva kuin sen kokeville lapsille. Se tapahtuu eri kehitysvaiheessa, merkitsee eri asioita ja eroava on itse toimijana tilanteessa, vaikka se vaikeaa onkin. Aikuisella on eriasteinen itsenäisyys, josta näitä vaikeuksia kuitenkin kohdataan. Erilaiset mekaniikat ovat tutkittuja ja tunnistettuja kehityspsykologiassa.

Ai on raskasta pelätä nauhoittamista omassa kotonaan? Entä olisiko myös raskasta lapsen pelätä jatkuvasti kotonaan? Ensin väkivaltaa ja riitoja, sitten vielä hylkäämistä. Ap voi sentään hallita riskiä siitä mitä nauhalle päätyy, lapsi ei voi tehdä mitään stressilleen.

Lapset ja nuoret eivät ole vähempiarvoisia kuin aikuiset. Kokemuksineen, huolineen ja kipuineen. Lisäksi he ovat haavoittuvassa asemassa. On se kumma, kun ei empatiaa heru, se se on kylmäävää jos jokin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.

Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.

Vain traumatisoida... Miksi sitten lapsi saa kiljua ja huutaa mielin määrin. Vanhemmat eivät saa heijastaa tätä käytöstä lapsiinsa vaan ottaa mukisematta kaikki vastaan. Ääntä saa vain korkeintaan korottaa.

Mitä eroa on mielestäsi aikuisella ja lapsella? Se, että aikuinen on aikuinen, jolla on parempia keinoja tunteiden säätelyyn kuin lapsella. Niitä hänen on tarkoitus opettaa lapselle eikä olla itse se toinen lapsi.

Miksei saisi näyttää tunteitaan sellaisina kuin ne tuntee? Opetetaan lapsille pitämään negatiiviset tunteet sisällään ja hyvä tulee??? Mistä ne masentuneet itsarintekijät tulee, niistä joiden kotona ei näytetä tunteita vai niistä joiden kotona se sallitaan?

Miksi ainoa sun mielestä hyväksyttävä tunteiden näyttäminen on räyhääminen? Ei kaikilla ole tarvetta räyhätä. Ei varsinkaan toiselle, jos jokin oma juttu harmittaa. Itse jupisen vain itsekseni, jos asiat ei mene putkeen. Ei ole oikein purkaa sitä muihin. Ei mun mies tai lapsi ole syyllinen siihen, että ulkona on huono ilma tai töissä on kiireitä. Tunteiden näyttäminen pitäisi myös oppia ja opettaa oikealla tavalla. Ei huonojen tuhoavien reaktioiden hillitseminen ole mitään tukahduttamista vaan aikuista toimintaa. Osataan rauhassa sanoa "mua harmittaa, kun..." ja sitten asia on paljon helpompi selvittää keskustelemalla tai vaikka halaamalla.

Nyt sä kuvittelet hyvin yksipuolisesti, että kaikilla on samat tunnesäätelytaidot ja työkalut konfliktitilanteissa. Äidit, isät ja vaikka ap tässä tapauksessa voivat myös olla omassa lapsuudessaan traumatisoituneita, ja ovat jääneet vaille tunteiden käsittelyn keinoja. Yritä ymmärtää, että lähtökohtia on monia.

Siksi minulla riittää ymmärrystä myös ap:n raivoamiselle, ja toisaalta myös teinitytön nauhoituksille jne., mutta kiristämisille ei.

Ap ei voi raivoamistaan ottaa enää takaisin, mutta voi selittää ja pyytää anteeksi. Sen pitää riittää.

Oletko koskaan kuullut sanoista "break the cycle"? Eli älä toista vanhempiesi virheitä. Tåmäkin on oma valinta. Ei mun vanhemmat osanneet käyttäytyä, itse valitsin toisin. Tein tietoisen valinnan jo itse teininä, etten tule toimimaan omien lasteni kanssa samoin kuin he. Voisiko nyt pikkuhiljaa jokainen ottaa vastuun itsestään, aikuiset ihmiset hyvänen aika. Et voi kuitata omaa huonoa käytöstäsi aikuisena sanomalla "no kun mun vanhemmat...".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet tässä ketjussa kertovat miten ovat menettäneet lapsensa kanssa malttinsa ja raivostuneet, myöntävät, että ovat tehneet siinä väärin, mutta eivät kuitenkaan syytä asiasta enää itseään.

Minusta on aika mielenkiintoista, että ei nähdä sitä, että lapselle ei välttämättä ole niin helppo päästä asian yli, vaan se on voinut traumatisoida pitemmäksikin aikaa. Mutta ehkä vanhemmuus on juuri tällaista, ehkä tämä on jokin suojakeino vanhemmille, ettei näe omia virheitään, jotta voi elää itsensä kanssa.

Vain traumatisoida... Miksi sitten lapsi saa kiljua ja huutaa mielin määrin. Vanhemmat eivät saa heijastaa tätä käytöstä lapsiinsa vaan ottaa mukisematta kaikki vastaan. Ääntä saa vain korkeintaan korottaa.

Mitä eroa on mielestäsi aikuisella ja lapsella? Se, että aikuinen on aikuinen, jolla on parempia keinoja tunteiden säätelyyn kuin lapsella. Niitä hänen on tarkoitus opettaa lapselle eikä olla itse se toinen lapsi.

Miksei saisi näyttää tunteitaan sellaisina kuin ne tuntee? Opetetaan lapsille pitämään negatiiviset tunteet sisällään ja hyvä tulee??? Mistä ne masentuneet itsarintekijät tulee, niistä joiden kotona ei näytetä tunteita vai niistä joiden kotona se sallitaan?

Miksi ainoa sun mielestä hyväksyttävä tunteiden näyttäminen on räyhääminen? Ei kaikilla ole tarvetta räyhätä. Ei varsinkaan toiselle, jos jokin oma juttu harmittaa. Itse jupisen vain itsekseni, jos asiat ei mene putkeen. Ei ole oikein purkaa sitä muihin. Ei mun mies tai lapsi ole syyllinen siihen, että ulkona on huono ilma tai töissä on kiireitä. Tunteiden näyttäminen pitäisi myös oppia ja opettaa oikealla tavalla. Ei huonojen tuhoavien reaktioiden hillitseminen ole mitään tukahduttamista vaan aikuista toimintaa. Osataan rauhassa sanoa "mua harmittaa, kun..." ja sitten asia on paljon helpompi selvittää keskustelemalla tai vaikka halaamalla.

Nyt sä kuvittelet hyvin yksipuolisesti, että kaikilla on samat tunnesäätelytaidot ja työkalut konfliktitilanteissa. Äidit, isät ja vaikka ap tässä tapauksessa voivat myös olla omassa lapsuudessaan traumatisoituneita, ja ovat jääneet vaille tunteiden käsittelyn keinoja. Yritä ymmärtää, että lähtökohtia on monia.

Siksi minulla riittää ymmärrystä myös ap:n raivoamiselle, ja toisaalta myös teinitytön nauhoituksille jne., mutta kiristämisille ei.

Ap ei voi raivoamistaan ottaa enää takaisin, mutta voi selittää ja pyytää anteeksi. Sen pitää riittää.

Oletko koskaan kuullut sanoista "break the cycle"? Eli älä toista vanhempiesi virheitä. Tåmäkin on oma valinta. Ei mun vanhemmat osanneet käyttäytyä, itse valitsin toisin. Tein tietoisen valinnan jo itse teininä, etten tule toimimaan omien lasteni kanssa samoin kuin he. Voisiko nyt pikkuhiljaa jokainen ottaa vastuun itsestään, aikuiset ihmiset hyvänen aika. Et voi kuitata omaa huonoa käytöstäsi aikuisena sanomalla "no kun mun vanhemmat...".

Olen samaa mieltä, mutta joskus kierteen rikkomiseen tarvitaan ammattiapua, eikä pelkkä oma päätös riitä.

Tommy Hellstenin kuvaa hyvin kirjassaan Virtahepo olohuoneessa, kuinka jokainen sukupolvi päättää olla toistamatta vanhempiensa virheitä, mutta joskus ongelmat ovat niin syvällä, että ne vain muuttavat muotoaan. Esim.

Sukupolvi 1 - alkoholismi

Sukupolvi 2 - "Minä en ainakaan koskaan juo, minusta tulee parempi vanhempi!" Mutta ongelmat ovat syvällä ja tämän sukupolven ongelmaksi tuleekin työnarkomania

Sukupolvi 3 - "Minä olen läsnä lapsilleni, en ole aina töissä!" Mutta koska haavat ovat syvällä, tämä sukupolvi päätyykin alkoholisoitumaan

Jne jne.

Kunnes joku suvussa todella hoitaa ongelmat kuntoon, opettelee tunnetaidot, opettelee läsnäoloa, käy ehkä terapiassa, jne. ja oikeasti voi olla tasapainoinen vanhempi.

Meillä neljä joista yksi tosi sanavalmis, ilkeä ja manipuloiva ollut aina. Hänen kanssaan on toiminut vain sellainen, ettei anna minkään mennä ihon alle. Ei hätkähdä vaikka kiristää, uhkailee tai kapinoi. Nyt on 20v ja pystyn sanoittamaan tunteeni ja jopa keskustelemaan. Hän kuuntelee, loukkaantuu, kuuntelee taas ja loukkaantuu taas. Yritä saada keskustelu auki ja kertoa, miten ihmisiä ei kohdella. Vasta nyt olen alkanut olemaan sinut tuon vaikealuonteisen tyttären kanssa ja myös huomannut, että hänessä on lujaa tahtoa, ioka vie pitkälle. sanon aina suoraan mitä hänen käytöksensä aiheuttaa. Se tuottaa tulosta iän karttuessa. Tsemppiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kellä teini-ikäisen vanhemmalla ei ole palanut teiniin kåämit totaalisesti edes kerran?

Minulla on. On omaani, vaikka töissä pystyn olemaan rauhallinen aikuinen vaikeitten laitoshoidossa olevien nuorten kanssa.

Mulla ei. Edelleenkään. Neljä mukavaa teiniä edelleenkin ja meillä on hyvä fiilis aina. Pitää ihan miettimällä miettiä, onko niillä ollut edes mitään omia harmeja. Yhdellä oli jonkin aikaa uniongelmaa ilmeisesti koulustressistä. Mietittiin yhdessä, mikä vois helpottaa ja vaihdettiin nukkumapaikkaa, onneksi oli lomakin tulossa. Keskustelua vaan. Jotain on tosiaan harmittanut, ettei rahaa ole kaikkeen, mitä haluaa. Niitäkin ollaan sitten vain yhdessä pohdittu. Ylipäätään rauhallinen, pohtiva ja keskusteleva ilmapiiri. Siitä se kaikkia hyödyttävä ja riidaton tunnelma on kiinni.

Kai ymmärrät, että että olette aika poikkeavia? Tuollainen, että kaikki perheenjäsenet ovat aina tyytyväisen tyyniä viilipyttyjä ja että jokainen ongelma ratkeaa pelkällä lempeällä pohdinnalla ja keskustelulla, ei ole normaalia. Normaalia on, että elämässä kokee tunteita ja kriisitilanteita, jotka ovat voimakkaita ja joihin ei aina pelkkä hali helpota.

Meilläkin on helpot nuoret enkä ole ikinä saanut mitään raivokohtausta. Mutta aika pitkälle laitan tämän syntymässä saadun temperamentin piikkiin. Olemme, ehkä yhtä lukuun ottamatta, luonteeltamme rauhallisia, tasaisia ja sovittelevia. Emme juutikaan räisky. Joten, oman erinomaisten kasvatustaitojen piikkiin en tätä laita. Kykenen myös ymmärtämään toisenlaisia tilanteita ja tiedän, että on olemassa todella vaikeita murrosikäisiä, kasvatuksesta riippumatta.

Niin, no kaksi noista on jouduttu ihan kasvattamalla kasvattamaan eikä se ollut helppoa. Etsin kaiken tuen siihen, minkä sai. Ja hyvä niin. Lopputulos loistava, kunhan sinnikäs työ aloitetaan heti pienenä. On olemassa vanhempia, jotka ei välitä, puuttuu sinnikkyys ja halu ratkaista tilannetta. Edelleen on vanhempia, joiden mielestä "pojat on poikia" ja muuta soopaa. Ja niitä, jotka vajoaa lapsen tasolle. Tuollaisten vanhempien kanssa tilanne olisi voinut olla katastrofaalinen.

Tsemppiä sulle AP, yksinhuoltajana on rankkaa ja tyttäret on monesti vaikeimpia juuri äideilleen.

Tytär on vaikeassa iässä, ei hän näe asioita samoin kuin aikuinen, eikä osaa ymmärtää sinun väsymystä.

Hae ymmärrystä toisesta aikuisesta, tai ammattiauttajasta, esim. perheneuvolasta.

Jokainen voi joskus väsyä, sitten kun tyttäresi on itse äiti, hänkin tulee joskus huutamaan lapsilleen, ehkä enemmän kuin sinä.

Tarvitset toista aikuista, sitten jaksat paremmin lapsiasi.

Vierailija kirjoitti:

Moniko vanhempi on onnistunut lasten/teinien kanssa luovimaan asiat sillä tavalla, että ovat lempeästi ja hyväksyvästi hymyilleet läpi vaikeuksien? Moniko vaikeassa elämäntilanteessa oleva väsynyt, mahdollisesti yksinhuoltaja on onnstunut luovimaan jälkeläistensä kanssa niin taitavasti ettei ääntään ole korottanut eikä hermo ole mennyt? Moniko on jälkeenpäin aidosti pahoitellut, jos on sortunut ylilyönteihin ja pyytänyt anteeksi? Moniko haluaa vilpittömästä pahoittelusta huolimatta kuulla kerta toisensa jälkeen samoja syytöksiä samasta asiasta/riidasta anteeksi pyynnöstä huolimatta? Moniko haluaa kuulla salanauhoituksia edelleen tästä konfliktista, jota häpeää ja katuu ja jota on pyytänyt anteeksi? Mikään ei ole kamalampaa kun joutua toistuvasti syytetyn penkille joistakin vanhoista asioista ja riidoista, joita on pahoitellut kerta toisensa jälkeen. Se on kierre, joka ei pääty ennen kuin jompi kumpi sen päättää ja tässä tapauksessa se on äiti, koska tytär ei siihen vielä kypsymättömyyttään kykene.

Moniko ihminen on keskimääräistä tyhmempi? Moniko ihminen sössii kaikki asiansa? Moniko ei koskaan kehity ihmisenä ymmärtämään itseään ja muita? Aika hehkutin moni. Niin mitä sitten sitten? Mitä haet takaa? Että se toivottava asian tila, joten ei muuteta mitään, mihin on mahdollista jotenkin vaikuttaa?

Moniko lapsi toivoo vanhemmikseen epäkypsiä ihmisiä, jotka kärsivät omista valinnoistaan ja siirtävät seuraukset lapsilleen? Ei yksikään. Siinä sinulle enemmistöä, jos se oli joku pointti normaaliudesta.

Vierailija kirjoitti:

Se, mitä mä en tajua on tuo nauhoitus. Ymmärrän nauhoittamisen jos on ollut usein samantyyppisessä tilanteessa (esim. perheväkivalta) ja haluaa kerätä todistusaineistoa. Ymmärrän senkin, jos ei luota toiseen ihmiseen ja on tilanteessa jonka kokee uhkaavaksi, että nauhoittaa. Jos tilanne kuitenkaan ei mene fyysiseksi, nauhoituksen voi poistaa, mitä sillä yksittäisen tilanteen nauhoituksella enää tekee kun tilanne ei huutamista ja itkemistä kummemmaksi eskaloitunut? Nytkin on puhe, että tyttärellä on yksi nauhoitus yhdestä riidasta, eikä jotain todistuskappalekokoelmaa että näin olisi käynyt useamminkin ja aina saa olla peloissaan.

Kuulostaa etukäteen harkitulta manipuloinnilta mun korviini, ei todelliselta pelolta, vaan suunniteltu juttu. Itsekin olisin osannut helposti juonitella jotain vastaavaa, jos olisin ollut pahantahtoinen ja manipuloiva persoona. Sellaiseksi en kuitenkaan kasvanut koska riidoista huolimatta sain kotoa rehellisen ihmisen mallin. Meillä ongelma siis oli se, että minä olin kovin kapinoiva ja vanhemmat oli kovin, kovin tiukkoja. Aikuistuminen heidän valtansa alta oli vaikeaa ja riidat olivat rajuja ja jatkuvia.

Lähipiirissä on ollut kanssa ongelmateini. Lähetteli lehtiin saakka kirjoituksia siitä kuinka joutuu kokemaan perheväkivaltaa. Ei oikeasti joutunut, sen tiesi kaikki. Reagoi vain siihen kun ajat sitten eronnut äitinsä löysin uuden kumppanin. Ja on siis itsekin myöntänyt valehdelleensa, asiat on puhuttu ja sovittu ja nyt kun teinikin on aikuinen ja äiti, kaikki ovat hyvissä väleissä. Teinit saattaa joskus olla aivan psykopaattisia, mutta se menee kyllä ohi.

Miksi vertaat sitä, että olet oikeasti levitellyt valheita, siihen että joku vastuuttaa vanhempiaan toteutuneista asioista? Sanot, ettei tilanne eskaloitunut sen kummemmaksi, vaikka käytettiin rajua henkistä väkivaltaa? Tyttöhän ei voi kiristää millään, jos äiti ottaa vastuun tapahtuneesta. Miksi muut eivät ymmärtäisi satunnaisia meltdowneja jos ne ovat ihan normi? Koska äiti tietää, että muut eivät hyväksy sanojen julmuutta. Tämä on se totuus. Tytär tietää sen, eikä ole valmis antamaan anteeksi ennenkuin henkinen vastuu käytöksestä on otettu.

Tytön pitäisi oppia olemaan, kuten sinun joka oikeasti itse teit väärin, etkä ollut sellaisen kohteena? Hieman eri kuviot kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sulle AP, yksinhuoltajana on rankkaa ja tyttäret on monesti vaikeimpia juuri äideilleen.

Tytär on vaikeassa iässä, ei hän näe asioita samoin kuin aikuinen, eikä osaa ymmärtää sinun väsymystä.

Hae ymmärrystä toisesta aikuisesta, tai ammattiauttajasta, esim. perheneuvolasta.

Jokainen voi joskus väsyä, sitten kun tyttäresi on itse äiti, hänkin tulee joskus huutamaan lapsilleen, ehkä enemmän kuin sinä.

Tarvitset toista aikuista, sitten jaksat paremmin lapsiasi.

Aika laiskaa normalisoida huutamista sen sijaan, että katsoisi peiliin ja hoitaisi omat ongelmansa kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisen epäkunnioittavan lapsen vanhempi voisi mennä itseensä ja miettiä kokeeko lapsi olevansa kunnioitettu. Näissä tapauksissa on lähes aina niin, että kunnioitusta kaipaa ihminen kuka ei ole sitä itse osannut muihin kohdistaa. Kunnioitus, kuten muutkin tunteet opitaan vanhemmilta.

Sinulla on näköjään vakavia luetunymmärtämisen ongelmia.

Ap:n mies on ollut väkivaltainen kotona sekä ap:ta että lapsia kohtaan.

Väkivallan uhrit yleensä sairastuvat jotenkin, he eivät kykene täydelliseen itsensä hallintaan, vaan reagoivat joskus tunteella.

Syyllinen tähän on se väkivaltainen mies, joka on onneksi jo poiskotoa nyt.

Jäljellä ovat oireilevat ja hajotetuksi tulleet ap ja lapset.

Heistä ap on kyennyt kåyttäytymään vastuullisesti niin, että on pyytänyt anteeksi itku- ja huutamiskohtaustaan.

19 v sen sijaan on alkanut kåyttäytyä huolestuttavan manipuloivasti ja häikäilemättömästi.

Kumpikin tarvitsee tukea, mutta erilaista. Ap tarvitsee tukea väkivaltaisen puolison uhrina ja tytär terapiaa, jottei hänestä tule samanlaista väkivaltaista ja manipuloivaa aikuista kuin isänsä.

Ap ei ole missään kohtaa sanonut, että ex-puoliso olisi ollut väkivaltainen häntä kohtaan, vaan että ei kuritti lapsia joitakin kertoja, mitä ap ei hyväksynyt.

Ja ap ei tainnut kuitenkaan itse erota lapsia suojatakseen, vaan liitto päätyi vasta kun mies löysi toisen. Ei se lasta lohduta, että heidän pahoinpitelystä vielä riidellään, mutta se jatkuu, kuten riidatkin. En hirveästi löydä tarinasta vastuullisuutta, mikä oikeuttaisi lasten leimaamisen tarinan pahiksiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kellä teini-ikäisen vanhemmalla ei ole palanut teiniin kåämit totaalisesti edes kerran?

Minulla on. On omaani, vaikka töissä pystyn olemaan rauhallinen aikuinen vaikeitten laitoshoidossa olevien nuorten kanssa.

Mulla ei. Edelleenkään. Neljä mukavaa teiniä edelleenkin ja meillä on hyvä fiilis aina. Pitää ihan miettimällä miettiä, onko niillä ollut edes mitään omia harmeja. Yhdellä oli jonkin aikaa uniongelmaa ilmeisesti koulustressistä. Mietittiin yhdessä, mikä vois helpottaa ja vaihdettiin nukkumapaikkaa, onneksi oli lomakin tulossa. Keskustelua vaan. Jotain on tosiaan harmittanut, ettei rahaa ole kaikkeen, mitä haluaa. Niitäkin ollaan sitten vain yhdessä pohdittu. Ylipäätään rauhallinen, pohtiva ja keskusteleva ilmapiiri. Siitä se kaikkia hyödyttävä ja riidaton tunnelma on kiinni.

Kai ymmärrät, että että olette aika poikkeavia? Tuollainen, että kaikki perheenjäsenet ovat aina tyytyväisen tyyniä viilipyttyjä ja että jokainen ongelma ratkeaa pelkällä lempeällä pohdinnalla ja keskustelulla, ei ole normaalia. Normaalia on, että elämässä kokee tunteita ja kriisitilanteita, jotka ovat voimakkaita ja joihin ei aina pelkkä hali helpota.

Meilläkin on helpot nuoret enkä ole ikinä saanut mitään raivokohtausta. Mutta aika pitkälle laitan tämän syntymässä saadun temperamentin piikkiin. Olemme, ehkä yhtä lukuun ottamatta, luonteeltamme rauhallisia, tasaisia ja sovittelevia. Emme juutikaan räisky. Joten, oman erinomaisten kasvatustaitojen piikkiin en tätä laita. Kykenen myös ymmärtämään toisenlaisia tilanteita ja tiedän, että on olemassa todella vaikeita murrosikäisiä, kasvatuksesta riippumatta.

Temperamentilla ei voi selittää sitä, ettei aikuinen käyttäydy aikuismaisesti. Ei temperamentilla voi selittää epäasiallista ja tuhoisaa käytöstä omaa lasta kohtaan. Pahinta on se, ettei ap ota mitään vastuuta käytöksestään vaan päinvastoin pitää itseään uhrina.

Vierailija kirjoitti:

Outoja kommentteja, kun aikuisen huonolle käytökselle löytyy muka HYVÄ PERUSTE. Ei. Aikuisem huonolle käytökselle ei ole koskaan perusteltua syytä. Kukaan tai mikään ulkopuolinen ei ole vastuussa sinun käytöksestäsi. Sinä ihan itse päätät, mitä sanot ja miten toimit. Olette aika kamalia ihmisiä, jos koette, että on ihan normaalia ja perusteltua vetää kilareita.

Ohiksena, mä olen lapsetonkin, mutta mun mielestä on normaalia että joskus ihmiseltä vaan voimat loppuu. Mulla ne on loppuneet kahdesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, ja olen vetänyt kilarit puolisolleni. En siis sano, että kilarit ovat mitenkään fiksua tai hyvää käytöstä, koska ne ei ole. Mutta on aivan normaalia, että joskus saattaa olla voimat niin loppu ettei vaan juuri siinä hetkessä kykene enää muuhun kuin täydelliseen romahdukseen.

Eikä sillä perusteella pääse edes psykiatriselle osastolle lepolomalle, ellet nyt oikeasti yritä vahingoittaa itseäsi tai muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moniko vanhempi on onnistunut lasten/teinien kanssa luovimaan asiat sillä tavalla, että ovat lempeästi ja hyväksyvästi hymyilleet läpi vaikeuksien? Moniko vaikeassa elämäntilanteessa oleva väsynyt, mahdollisesti yksinhuoltaja on onnstunut luovimaan jälkeläistensä kanssa niin taitavasti ettei ääntään ole korottanut eikä hermo ole mennyt? Moniko on jälkeenpäin aidosti pahoitellut, jos on sortunut ylilyönteihin ja pyytänyt anteeksi? Moniko haluaa vilpittömästä pahoittelusta huolimatta kuulla kerta toisensa jälkeen samoja syytöksiä samasta asiasta/riidasta anteeksi pyynnöstä huolimatta? Moniko haluaa kuulla salanauhoituksia edelleen tästä konfliktista, jota häpeää ja katuu ja jota on pyytänyt anteeksi? Mikään ei ole kamalampaa kun joutua toistuvasti syytetyn penkille joistakin vanhoista asioista ja riidoista, joita on pahoitellut kerta toisensa jälkeen. Se on kierre, joka ei pääty ennen kuin jompi kumpi sen päättää ja tässä tapauksessa se on äiti, koska tytär ei siihen vielä kypsymättömyyttään kykene.

Moniko ihminen on keskimääräistä tyhmempi? Moniko ihminen sössii kaikki asiansa? Moniko ei koskaan kehity ihmisenä ymmärtämään itseään ja muita? Aika hehkutin moni. Niin mitä sitten sitten? Mitä haet takaa? Että se toivottava asian tila, joten ei muuteta mitään, mihin on mahdollista jotenkin vaikuttaa?

Moniko lapsi toivoo vanhemmikseen epäkypsiä ihmisiä, jotka kärsivät omista valinnoistaan ja siirtävät seuraukset lapsilleen? Ei yksikään. Siinä sinulle enemmistöä, jos se oli joku pointti normaaliudesta.

No pointti taisi kyllä olla empatia, mutta meni selvästi sinulta ohi.

Kiristämistä jos pelkäät, niin voit kevyesti huomauttaa lapsellesi, että se on muuten rikos.

Tunnen itsekin yhden perheen missä vanhemmat kokivat, että perheen pysyvyyttä koetteli se, kun tytär avautui ystävilleen isän seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ongelma ei siis ollut perheen sisäinen insesti, vaan se että kiittämätön lapsi jakoi perheen sisäisiä asioita muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kellä teini-ikäisen vanhemmalla ei ole palanut teiniin kåämit totaalisesti edes kerran?

Minulla on. On omaani, vaikka töissä pystyn olemaan rauhallinen aikuinen vaikeitten laitoshoidossa olevien nuorten kanssa.

Mulla ei. Edelleenkään. Neljä mukavaa teiniä edelleenkin ja meillä on hyvä fiilis aina. Pitää ihan miettimällä miettiä, onko niillä ollut edes mitään omia harmeja. Yhdellä oli jonkin aikaa uniongelmaa ilmeisesti koulustressistä. Mietittiin yhdessä, mikä vois helpottaa ja vaihdettiin nukkumapaikkaa, onneksi oli lomakin tulossa. Keskustelua vaan. Jotain on tosiaan harmittanut, ettei rahaa ole kaikkeen, mitä haluaa. Niitäkin ollaan sitten vain yhdessä pohdittu. Ylipäätään rauhallinen, pohtiva ja keskusteleva ilmapiiri. Siitä se kaikkia hyödyttävä ja riidaton tunnelma on kiinni.

Kai ymmärrät, että että olette aika poikkeavia? Tuollainen, että kaikki perheenjäsenet ovat aina tyytyväisen tyyniä viilipyttyjä ja että jokainen ongelma ratkeaa pelkällä lempeällä pohdinnalla ja keskustelulla, ei ole normaalia. Normaalia on, että elämässä kokee tunteita ja kriisitilanteita, jotka ovat voimakkaita ja joihin ei aina pelkkä hali helpota.

Meilläkin on helpot nuoret enkä ole ikinä saanut mitään raivokohtausta. Mutta aika pitkälle laitan tämän syntymässä saadun temperamentin piikkiin. Olemme, ehkä yhtä lukuun ottamatta, luonteeltamme rauhallisia, tasaisia ja sovittelevia. Emme juutikaan räisky. Joten, oman erinomaisten kasvatustaitojen piikkiin en tätä laita. Kykenen myös ymmärtämään toisenlaisia tilanteita ja tiedän, että on olemassa todella vaikeita murrosikäisiä, kasvatuksesta riippumatta.

Temperamentilla ei voi selittää sitä, ettei aikuinen käyttäydy aikuismaisesti. Ei temperamentilla voi selittää epäasiallista ja tuhoisaa käytöstä omaa lasta kohtaan. Pahinta on se, ettei ap ota mitään vastuuta käytöksestään vaan päinvastoin pitää itseään uhrina.

Kyllä juuri näin. Täällä osa selkeästi on vielä omien tunnelukkojensa johdattelema eikä pysty ymmärtämään lapsen oikeuksien toteutumista, vaan on kenties itsekin niin umpisolmussa oman elämänsä kanssa, että lähinnä tuomitsee lapsen ja säälii äitiä kamalasta tyttärestä.

Lapsi on tajunnut, että voi pitää vanhempaansa ruuvipenkissä. Ota aikuisen rooli itsellesi takaisin. Pyydä anteeksi, että olet itse asiattomasti käyttäytynyt, mutta muistuta sitten, että olit alaikäisestä vastuussa ja lapsi on vanhemman holhouksen alainen, jos et kerran mitään rikollista tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huolestuttavaa on miten moni ei vieläkään tajua miten rikollista laatua osoittaa kiristämisyritykset tytöllä- ne ovat niin suuri hälymerkki että sen jälkeen voi odottaa mitä tahnsa melkein ko ihmiseltä. On aika tarttua ongelmaan ja tehdä peli nyt selväksi ennenkuin tyttö kiristää muita samoin.

Ap kiristi lasta samoin, jos et muutu tai tottele, hylkään sinut. Se on lapselle paljon suurempi uhka, kuin joku todiste käytöksestä, joka on tapahtunut vieläpä. Ei varmasti lapsi tätä äidiltään toivonut tai odottanut, hän sai elää pelossa, että mitä vaan voi tulla. Satutetuksi ja hylätyksi voi tulla random automatkalla, milloin vaan. Tyttö vetoaa toisen heikkoihin kohtiin kuten äitinsä, viis seurauksista. Mitenkähän olisi oppinut, että näin sekä voi, että on luonnollista toimia jos on tiukka paikka. Äitihän selvisi hermoromahduksesta antamalla kaiken epätoivon lapselleen jättäen hänet seurausten kanssa yksin. Itse selvisi tilanteesta paremmin.

Henkinen väkivalta muuten on myös rikos ja ap:n sanoma täytti sen tunnusmerkit helposti, haavoittaen lapsen turvallisuudentunnetta ja kehitystä. Teon seurauksetkin on näkyvissä. Ehkä ap voisi pikemmin ilmiantaa itsensä? Sakkoja tulee vähintään.

Mietin muuten, mikä on syy että tyttö keksi nauhoittamisen? Haavoittavaa käytöstä on ollut aiemminkin, muuten aikamoinen sattuma saada nauhalle juuri se yksi hirvittävä tilanne. On jo mielessä varauduttu luultavasti ja tiedetty että toistuu. Ap pelkää tyttöään nyt hui, kun tyttö on myös kertonut että pelkäsi tilanteessa aikuista. Mutta apn tunteet ovat ne jotka merkitsevät enemmän ilmeisesti. Saa ihan mitä on tilattu.

Onko sinulla lapsia, ja tuntuuko nykykasvatusvaatimusten täyttäminen rankalta (tunteiden sanoitus 24h)?

Ei ole lapsia, koska olen vasta nyt siinä pisteessä omassa tunteidenkäsittelyssä, että edes harkitsisin asiaa. Kyllä minä näin ennalta omat haasteeni ja olen tehnyt töitä niiden kanssa. Minulla ei ole perustetta eikä sydäntä olla huomioimatta näitä asioita, joiden tuhoisuuden olen nähnyt. Eikä valheellista itseluottamusta, että juuri minä olen taitavampi kuin muut. Se työ on tehtävä ja vastuu otettava, sitä ei voi siirtää muille. Tunteiden käsittely ja henkinen kasvu on vaatinut aikaa, mutta ymmärrän, mikä merkitys omalla toiminnallani olisi lapsilleni. Kuten on muillekin läheisilleni. Omien valintojen vaikutus muihin on vastuullinen asia ja välitän muista kuten itsestäni. En voi tehdä mitä haluan miettimättä kokonaisuutta ja se on aivan selvää.

Olen aikuinen, olen rauhallinen ja sovitteleva, mutta mittani on täysi. En ole ikinä riidellyt kenenkään muun kuin tyttäreni kanssa. Meillä on ollut rauhallinen perhe- elämä, vaikka tyttären kanssa on jouduttu tahimaan. Mutta kaikki on muuttunut. Ero tuli, koska mies sairastui, ensin fyysisesti, sitten psyykkisesti. Minä sairastuin psyykkisesti. En jaksa enää tyttären kanssa. Hän on täysin mustavalkoinen ajattelutavaltaan, pomottaa, komentelee, haukkuu ja mikromanageroi koko perheen elämää. En saa edes syödä rauhassa ilman huomauttelua ruoan määrästä tai laadusta. Emme siis syö enää yhdessä. Suihkussa me muut saamme olla viisi minuuttia ja sitten tytär jo huutelee oven takana. Itse lutraa puoli tuntia. Jos huomautan, niin siitä tulee riita. Uhkailee itsemurhalla, viiltelee ja on väkivaltainen. Odotan, että hän muuttaa pois.