Olen katsonut tässä joitain Supernanny-jaksoja ja mietin että onko tämä kurittomuus/kädettömyys lasten kanssa uusi ilmiö?

Lapsilta mennyt luottamus vanhempiin, auktoriteetti. Kävelin juuri eilen helsinkiläisen leikkipuiston ohi, jossa oli neljä aikuista lastensa kanssa, yksi isältä näyttävä, kolme naista. Kaikki istuivat omissa nurkissaan, selkä köyryssä kumartuneena puhelimiinsa. Lapset leikkivät omidsa jutuissaan ja joku yritti saada kontaktia aikuiseen , mutta tämä ei edes päätä nostanut. Lapsi jatkoi puuhiaan. Ajattelin, että kyllä siinä lapsen luottamus vanhempaan kärsii. Sanat menettävät merkityksensä puolin ja toisin, ohittavat korvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tää on ihan ihmeelliseksi mennyt. 5 vuotta tein töitä päiväkodeissa ja monesti suu auki työkavereiden kanssa katsottiin sitä menoa. Oli juurikin tuota että vanhempi tulee hakemaan lasta mutta lapsi sanoo ettei halua lähteä. Silloin vanhempi lähti ja tuli myöhemmin hakemaan. Oli vanhempia jotka suuttuivat ihan kaikesta. Täälläkin Oli se ketju vanhemmasta joka koki sen negatiiviseksi palautteeksi kun sanottiin että lapsi on syönyt huonosti?!

Jotain on nyt todella pahasti vialla vanhemmuudessa. En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Olen miettinyt onko ihmisten maalaisjärki kadonnut johonkin? Lapsia ei enää kasvateta.

Maalaisjärkeä ei enää saa käyttää. Päiväkodeissakin tavallinen kasvatus on pitkälti korvattu tunnehokemilla joiden käyttöä johtaja valvoo. Perinteistä kasvatusta pidetään haitallisena ja traumaattisena. Lapsia ei saa enää opettaa tottelemaan, koska se on autoritäärisyyttä ja lapsen itsetuntoa heikentävää. Sen sijaan pitää "panostaa tunnetaitoihin" ja "vahvistaa positiivisesti". Osassa päiväkodeista positiivisuuden vaatimus on mennyt jopa niin pitkälle, että henkilökunta ei saa enää sanoa lapsille "ei". Esimerkiksi on kiellettyä sanoa lapselle "ei saa juosta" ja sen sijaan pitää käyttää positiivista kiertoilmaisia. Myös esimerkiksi lapsesta kiinni ottaminen on kielletty monien kuntien päiväkodeissa ja jos lapsesta poikkeuksellisesti tartutaan vaaratilanteessa kiinni niin se on melkoisen byrokratian takana.

On typerää käyttää sanaa "ei" - lapsi tarvitsee ohjeita, kehoituksia, ei jotain aikuisen epämääräistä tunneilmaisua!

Ja tiedät kyllä, että käsiksi käyminen lailla kielletty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tää on ihan ihmeelliseksi mennyt. 5 vuotta tein töitä päiväkodeissa ja monesti suu auki työkavereiden kanssa katsottiin sitä menoa. Oli juurikin tuota että vanhempi tulee hakemaan lasta mutta lapsi sanoo ettei halua lähteä. Silloin vanhempi lähti ja tuli myöhemmin hakemaan. Oli vanhempia jotka suuttuivat ihan kaikesta. Täälläkin Oli se ketju vanhemmasta joka koki sen negatiiviseksi palautteeksi kun sanottiin että lapsi on syönyt huonosti?!

Jotain on nyt todella pahasti vialla vanhemmuudessa. En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Olen miettinyt onko ihmisten maalaisjärki kadonnut johonkin? Lapsia ei enää kasvateta.

Maalaisjärkeä ei enää saa käyttää. Päiväkodeissakin tavallinen kasvatus on pitkälti korvattu tunnehokemilla joiden käyttöä johtaja valvoo. Perinteistä kasvatusta pidetään haitallisena ja traumaattisena. Lapsia ei saa enää opettaa tottelemaan, koska se on autoritäärisyyttä ja lapsen itsetuntoa heikentävää. Sen sijaan pitää "panostaa tunnetaitoihin" ja "vahvistaa positiivisesti". Osassa päiväkodeista positiivisuuden vaatimus on mennyt jopa niin pitkälle, että henkilökunta ei saa enää sanoa lapsille "ei". Esimerkiksi on kiellettyä sanoa lapselle "ei saa juosta" ja sen sijaan pitää käyttää positiivista kiertoilmaisia. Myös esimerkiksi lapsesta kiinni ottaminen on kielletty monien kuntien päiväkodeissa ja jos lapsesta poikkeuksellisesti tartutaan vaaratilanteessa kiinni niin se on melkoisen byrokratian takana.

On typerää käyttää sanaa "ei" - lapsi tarvitsee ohjeita, kehoituksia, ei jotain aikuisen epämääräistä tunneilmaisua!

Ja tiedät kyllä, että käsiksi käyminen lailla kielletty.

Miksi vanhemmille on sallittu käsiksi käyminen lapseen mutta ammattilaisille ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Eivätkä ole lisääntyneet. Se, mikä on lisääntynyt, ovat väitteet mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä.

"Kolme viime vuosikymmenien edustavinta epidemiologista selvitystä Suomessa ovat olleet Mini-Suomi-tutkimus 1990-luvulta sekä Terveys 2000- ja Terveys 2011 -hankkeet. Kahdessa ensimmäisessä käytetyillä mittareilla ei havaittu mielenterveyshäiriöiden esiintyvyydessä kasvua seurannassa lainkaan. Terveys 2000- ja Terveys 2011 -tutkimusten välillä raportoitiin naisten masennustiloissa tilastollisesti merkitsevä hienoinen nousu ja vastaava on alustavasti nähty yleistyneen ahdistuneisuushäiriön esiintyvyydessä. Näiden hankkeiden vertailussa joudutaan kuitenkin huomioimaan menetelmällisiä haasteita, eikä mielenterveyshäiriöiden selvää yleistä lisääntymistä ole nähtävissä (1,2,3).

Euroopassa mielenterveyshäiriöitä esiintyy kutakuinkin saman verran eri maissa eikä niiden lisääntymisestä ainakaan viime vuosikymmenen alussa ollut merkkejä. Jo tuolloin pohdittiin, mistä mielenterveysperusteisten sairauslomien ja eläkkeiden lisääntyminen johtui, kun häiriöiden esiintyvyydessä ei väestötutkimuksissa ollut kasvua (4). Työelämän sisällölliset muutokset ja muut kulttuuriset tekijät ilmeisesti haastavat työntekijöitä, samalla kun mielenterveyden ongelmien tunnustaminen on yhä sallitumpaa."

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/paakirjoitus-tiede/yleistyvatko-m…

Jos se pitäisi paikkaansa, että ruumiillinen kuritus tuottaa mielenterveysongelmia niin mielenterveysongelmien olisi tullut vähentyä selvästi. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Ei me kannateta fyysistä väkivaltaa. Kerromme vain, miten aiemmin on sitä käytetty kasvatuskeinona ja se on tehonnut kyllä. Minkä me sille voidaan.

Valitettavasti minusta tuntuu, että kirjoituksesi on väritetty. Tukkapölly tai läpsäisy poskelle on vähäinen juttu varattuna johonkin todelliseen remmisaunaan.

Haluat nyt vain tuoda esille, että sinä olet nimenomaan noista tukkapöllyistä traumatisoitunut. Ei pidä paikkaansa, jos olet yleensä edes traumatisoitunut, se on tullut kodin yleisilmapiiristä, ei siitä että sinua joskus tukistettiin.

Teillä oli tunnekylmä ja turvaton koti.

Minä sain penskana selkääni kun tein pahaa enkä totellut. Kotona oli silti aina turvallinen ja hyvä olo. Vanhempia piti totella, ei se sen kummempaa ollut. Kaikki oli johdonmukaista, ei tarvinnut pelätä yhtään mitään, jos ei tehnyt mitään ilkeyksiä ja uskoi, mitä vanhemmat sanoi.

Kavereilla oli ihan sama kuri. Jos et ollut kotona kahdeksaan mennessä niin kuin oli sovittu, niin sitten piti kärsiä tukkapöllyt tai pahemmat. Siinä sitä oppi, miten yhteiskunta toimii.

Lapset tarvitsevat rajoja , jotka vanhemmat asettavat. Ikäkauden mukaan. Vanhempien on opetettava lapsiaan jatkuvasti sekä sanallisesti että esimerkillään. Turvallisuuden tunne syntyy kun on säännöt ja niistä vaaditaan pitämään kiinni. Ikälauden mukaan. Kuuntele, puhu, välitä. Vanhemmuus ei aina ole vaivatonta, ja pohjatyö tehdään ihan vauvaiästä alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Eivätkä ole lisääntyneet. Se, mikä on lisääntynyt, ovat väitteet mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä.

"Kolme viime vuosikymmenien edustavinta epidemiologista selvitystä Suomessa ovat olleet Mini-Suomi-tutkimus 1990-luvulta sekä Terveys 2000- ja Terveys 2011 -hankkeet. Kahdessa ensimmäisessä käytetyillä mittareilla ei havaittu mielenterveyshäiriöiden esiintyvyydessä kasvua seurannassa lainkaan. Terveys 2000- ja Terveys 2011 -tutkimusten välillä raportoitiin naisten masennustiloissa tilastollisesti merkitsevä hienoinen nousu ja vastaava on alustavasti nähty yleistyneen ahdistuneisuushäiriön esiintyvyydessä. Näiden hankkeiden vertailussa joudutaan kuitenkin huomioimaan menetelmällisiä haasteita, eikä mielenterveyshäiriöiden selvää yleistä lisääntymistä ole nähtävissä (1,2,3).

Euroopassa mielenterveyshäiriöitä esiintyy kutakuinkin saman verran eri maissa eikä niiden lisääntymisestä ainakaan viime vuosikymmenen alussa ollut merkkejä. Jo tuolloin pohdittiin, mistä mielenterveysperusteisten sairauslomien ja eläkkeiden lisääntyminen johtui, kun häiriöiden esiintyvyydessä ei väestötutkimuksissa ollut kasvua (4). Työelämän sisällölliset muutokset ja muut kulttuuriset tekijät ilmeisesti haastavat työntekijöitä, samalla kun mielenterveyden ongelmien tunnustaminen on yhä sallitumpaa."

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/paakirjoitus-tiede/yleistyvatko-m…

Jos se pitäisi paikkaansa, että ruumiillinen kuritus tuottaa mielenterveysongelmia niin mielenterveysongelmien olisi tullut vähentyä selvästi. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Itse asiassa nimenomaan nuorten mielenterveysongelmat ovat Suomessa pääosin nimenomaan vähentyneet siitä, mitä ne olivat muutama vuosikymmen sitten. Tässä esim. uutinen yhdestä tutkimuksesta, joka käsitteli aikaväliä 1998–2014: https://www.lansivayla.fi/paikalliset/1473122

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tää on ihan ihmeelliseksi mennyt. 5 vuotta tein töitä päiväkodeissa ja monesti suu auki työkavereiden kanssa katsottiin sitä menoa. Oli juurikin tuota että vanhempi tulee hakemaan lasta mutta lapsi sanoo ettei halua lähteä. Silloin vanhempi lähti ja tuli myöhemmin hakemaan. Oli vanhempia jotka suuttuivat ihan kaikesta. Täälläkin Oli se ketju vanhemmasta joka koki sen negatiiviseksi palautteeksi kun sanottiin että lapsi on syönyt huonosti?!

Jotain on nyt todella pahasti vialla vanhemmuudessa. En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Olen miettinyt onko ihmisten maalaisjärki kadonnut johonkin? Lapsia ei enää kasvateta.

Maalaisjärkeä ei enää saa käyttää. Päiväkodeissakin tavallinen kasvatus on pitkälti korvattu tunnehokemilla joiden käyttöä johtaja valvoo. Perinteistä kasvatusta pidetään haitallisena ja traumaattisena. Lapsia ei saa enää opettaa tottelemaan, koska se on autoritäärisyyttä ja lapsen itsetuntoa heikentävää. Sen sijaan pitää "panostaa tunnetaitoihin" ja "vahvistaa positiivisesti". Osassa päiväkodeista positiivisuuden vaatimus on mennyt jopa niin pitkälle, että henkilökunta ei saa enää sanoa lapsille "ei". Esimerkiksi on kiellettyä sanoa lapselle "ei saa juosta" ja sen sijaan pitää käyttää positiivista kiertoilmaisia. Myös esimerkiksi lapsesta kiinni ottaminen on kielletty monien kuntien päiväkodeissa ja jos lapsesta poikkeuksellisesti tartutaan vaaratilanteessa kiinni niin se on melkoisen byrokratian takana.

On typerää käyttää sanaa "ei" - lapsi tarvitsee ohjeita, kehoituksia, ei jotain aikuisen epämääräistä tunneilmaisua!

Ja tiedät kyllä, että käsiksi käyminen lailla kielletty.

Miksi vanhemmille on sallittu käsiksi käyminen lapseen mutta ammattilaisille ei?

Varhaiskasvattajan rooli on toimia esimerkkinä perheille kasvatusasioissa. Tästä syystä varhaiskasvatuslaki ei salli lapsen fyysisen koskemattomuuden loukkaamista vaikka vuonna 2018 kumottu vanha päivähoitolaki sen vielä salli. Fyysisen kajoamisen haitallisuudesta on tullut paljon uutta tutkimustietoa viime aikoina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Eivätkä ole lisääntyneet. Se, mikä on lisääntynyt, ovat väitteet mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä.

"Kolme viime vuosikymmenien edustavinta epidemiologista selvitystä Suomessa ovat olleet Mini-Suomi-tutkimus 1990-luvulta sekä Terveys 2000- ja Terveys 2011 -hankkeet. Kahdessa ensimmäisessä käytetyillä mittareilla ei havaittu mielenterveyshäiriöiden esiintyvyydessä kasvua seurannassa lainkaan. Terveys 2000- ja Terveys 2011 -tutkimusten välillä raportoitiin naisten masennustiloissa tilastollisesti merkitsevä hienoinen nousu ja vastaava on alustavasti nähty yleistyneen ahdistuneisuushäiriön esiintyvyydessä. Näiden hankkeiden vertailussa joudutaan kuitenkin huomioimaan menetelmällisiä haasteita, eikä mielenterveyshäiriöiden selvää yleistä lisääntymistä ole nähtävissä (1,2,3).

Euroopassa mielenterveyshäiriöitä esiintyy kutakuinkin saman verran eri maissa eikä niiden lisääntymisestä ainakaan viime vuosikymmenen alussa ollut merkkejä. Jo tuolloin pohdittiin, mistä mielenterveysperusteisten sairauslomien ja eläkkeiden lisääntyminen johtui, kun häiriöiden esiintyvyydessä ei väestötutkimuksissa ollut kasvua (4). Työelämän sisällölliset muutokset ja muut kulttuuriset tekijät ilmeisesti haastavat työntekijöitä, samalla kun mielenterveyden ongelmien tunnustaminen on yhä sallitumpaa."

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/paakirjoitus-tiede/yleistyvatko-m…

Jos se pitäisi paikkaansa, että ruumiillinen kuritus tuottaa mielenterveysongelmia niin mielenterveysongelmien olisi tullut vähentyä selvästi. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Itse asiassa nimenomaan nuorten mielenterveysongelmat ovat Suomessa pääosin nimenomaan vähentyneet siitä, mitä ne olivat muutama vuosikymmen sitten. Tässä esim. uutinen yhdestä tutkimuksesta, joka käsitteli aikaväliä 1998–2014: https://www.lansivayla.fi/paikalliset/1473122

Miksi minulla on ihan toisenlainen kokemus?

T. Nuorten kanssa työskentelevä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Eivätkä ole lisääntyneet. Se, mikä on lisääntynyt, ovat väitteet mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä.

"Kolme viime vuosikymmenien edustavinta epidemiologista selvitystä Suomessa ovat olleet Mini-Suomi-tutkimus 1990-luvulta sekä Terveys 2000- ja Terveys 2011 -hankkeet. Kahdessa ensimmäisessä käytetyillä mittareilla ei havaittu mielenterveyshäiriöiden esiintyvyydessä kasvua seurannassa lainkaan. Terveys 2000- ja Terveys 2011 -tutkimusten välillä raportoitiin naisten masennustiloissa tilastollisesti merkitsevä hienoinen nousu ja vastaava on alustavasti nähty yleistyneen ahdistuneisuushäiriön esiintyvyydessä. Näiden hankkeiden vertailussa joudutaan kuitenkin huomioimaan menetelmällisiä haasteita, eikä mielenterveyshäiriöiden selvää yleistä lisääntymistä ole nähtävissä (1,2,3).

Euroopassa mielenterveyshäiriöitä esiintyy kutakuinkin saman verran eri maissa eikä niiden lisääntymisestä ainakaan viime vuosikymmenen alussa ollut merkkejä. Jo tuolloin pohdittiin, mistä mielenterveysperusteisten sairauslomien ja eläkkeiden lisääntyminen johtui, kun häiriöiden esiintyvyydessä ei väestötutkimuksissa ollut kasvua (4). Työelämän sisällölliset muutokset ja muut kulttuuriset tekijät ilmeisesti haastavat työntekijöitä, samalla kun mielenterveyden ongelmien tunnustaminen on yhä sallitumpaa."

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/paakirjoitus-tiede/yleistyvatko-m…

Jos se pitäisi paikkaansa, että ruumiillinen kuritus tuottaa mielenterveysongelmia niin mielenterveysongelmien olisi tullut vähentyä selvästi. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Itse asiassa nimenomaan nuorten mielenterveysongelmat ovat Suomessa pääosin nimenomaan vähentyneet siitä, mitä ne olivat muutama vuosikymmen sitten. Tässä esim. uutinen yhdestä tutkimuksesta, joka käsitteli aikaväliä 1998–2014: https://www.lansivayla.fi/paikalliset/1473122

Miksi minulla on ihan toisenlainen kokemus?

T. Nuorten kanssa työskentelevä

Koska et ole työskennellyt nuorten kanssa riittävän pitkään, jotta sinulla olisi kuva siitä, miten asiat olivat 20, 30 tai 40 vuotta sitten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Eivätkä ole lisääntyneet. Se, mikä on lisääntynyt, ovat väitteet mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä.

"Kolme viime vuosikymmenien edustavinta epidemiologista selvitystä Suomessa ovat olleet Mini-Suomi-tutkimus 1990-luvulta sekä Terveys 2000- ja Terveys 2011 -hankkeet. Kahdessa ensimmäisessä käytetyillä mittareilla ei havaittu mielenterveyshäiriöiden esiintyvyydessä kasvua seurannassa lainkaan. Terveys 2000- ja Terveys 2011 -tutkimusten välillä raportoitiin naisten masennustiloissa tilastollisesti merkitsevä hienoinen nousu ja vastaava on alustavasti nähty yleistyneen ahdistuneisuushäiriön esiintyvyydessä. Näiden hankkeiden vertailussa joudutaan kuitenkin huomioimaan menetelmällisiä haasteita, eikä mielenterveyshäiriöiden selvää yleistä lisääntymistä ole nähtävissä (1,2,3).

Euroopassa mielenterveyshäiriöitä esiintyy kutakuinkin saman verran eri maissa eikä niiden lisääntymisestä ainakaan viime vuosikymmenen alussa ollut merkkejä. Jo tuolloin pohdittiin, mistä mielenterveysperusteisten sairauslomien ja eläkkeiden lisääntyminen johtui, kun häiriöiden esiintyvyydessä ei väestötutkimuksissa ollut kasvua (4). Työelämän sisällölliset muutokset ja muut kulttuuriset tekijät ilmeisesti haastavat työntekijöitä, samalla kun mielenterveyden ongelmien tunnustaminen on yhä sallitumpaa."

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/paakirjoitus-tiede/yleistyvatko-m…

Jos se pitäisi paikkaansa, että ruumiillinen kuritus tuottaa mielenterveysongelmia niin mielenterveysongelmien olisi tullut vähentyä selvästi. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Itse asiassa nimenomaan nuorten mielenterveysongelmat ovat Suomessa pääosin nimenomaan vähentyneet siitä, mitä ne olivat muutama vuosikymmen sitten. Tässä esim. uutinen yhdestä tutkimuksesta, joka käsitteli aikaväliä 1998–2014: https://www.lansivayla.fi/paikalliset/1473122

Miksi minulla on ihan toisenlainen kokemus?

T. Nuorten kanssa työskentelevä

Koska et ole työskennellyt nuorten kanssa riittävän pitkään, jotta sinulla olisi kuva siitä, miten asiat olivat 20, 30 tai 40 vuotta sitten?

Olen ollut itse nuori silloin. Eli kosketuspintaa löytyy sitä kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Eivätkä ole lisääntyneet. Se, mikä on lisääntynyt, ovat väitteet mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä.

"Kolme viime vuosikymmenien edustavinta epidemiologista selvitystä Suomessa ovat olleet Mini-Suomi-tutkimus 1990-luvulta sekä Terveys 2000- ja Terveys 2011 -hankkeet. Kahdessa ensimmäisessä käytetyillä mittareilla ei havaittu mielenterveyshäiriöiden esiintyvyydessä kasvua seurannassa lainkaan. Terveys 2000- ja Terveys 2011 -tutkimusten välillä raportoitiin naisten masennustiloissa tilastollisesti merkitsevä hienoinen nousu ja vastaava on alustavasti nähty yleistyneen ahdistuneisuushäiriön esiintyvyydessä. Näiden hankkeiden vertailussa joudutaan kuitenkin huomioimaan menetelmällisiä haasteita, eikä mielenterveyshäiriöiden selvää yleistä lisääntymistä ole nähtävissä (1,2,3).

Euroopassa mielenterveyshäiriöitä esiintyy kutakuinkin saman verran eri maissa eikä niiden lisääntymisestä ainakaan viime vuosikymmenen alussa ollut merkkejä. Jo tuolloin pohdittiin, mistä mielenterveysperusteisten sairauslomien ja eläkkeiden lisääntyminen johtui, kun häiriöiden esiintyvyydessä ei väestötutkimuksissa ollut kasvua (4). Työelämän sisällölliset muutokset ja muut kulttuuriset tekijät ilmeisesti haastavat työntekijöitä, samalla kun mielenterveyden ongelmien tunnustaminen on yhä sallitumpaa."

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/paakirjoitus-tiede/yleistyvatko-m…

Jos se pitäisi paikkaansa, että ruumiillinen kuritus tuottaa mielenterveysongelmia niin mielenterveysongelmien olisi tullut vähentyä selvästi. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

Itse asiassa nimenomaan nuorten mielenterveysongelmat ovat Suomessa pääosin nimenomaan vähentyneet siitä, mitä ne olivat muutama vuosikymmen sitten. Tässä esim. uutinen yhdestä tutkimuksesta, joka käsitteli aikaväliä 1998–2014: https://www.lansivayla.fi/paikalliset/1473122

Miksi minulla on ihan toisenlainen kokemus?

T. Nuorten kanssa työskentelevä

Koska et ole työskennellyt nuorten kanssa riittävän pitkään, jotta sinulla olisi kuva siitä, miten asiat olivat 20, 30 tai 40 vuotta sitten?

Olen ollut itse nuori silloin. Eli kosketuspintaa löytyy sitä kautta.

Jos omat muistot kelpuutetaan todisteeksi, niin silloin ne pitää kelpuuttaa myös niiltä, joiden kertomat muistot osoittavat toiseen suuntaan kuin niiden haluaisi osoittavan. Tässä ketjussa joillakin on ollut suuria vaikeuksia hyväksyä tämä, erityisesti koskien vanhempien käyttämään väkivaltaan liittyviä kurjia muistoja.

Väkivaltakeskusteluksiko tämä nyt sitten menikin.

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltakeskusteluksiko tämä nyt sitten menikin.

Perinteinen kasvatus rakentui väkivallalle. Joko fyysiselle väkivallalle (piiska, tukistukset ym.) tai psyykkiselle väkivallalle kuten eristämiselle (jäähy, aresti ym.) tai alistamiselle, huutamiselle ja ehdottoman tottelun vaatimiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltakeskusteluksiko tämä nyt sitten menikin.

Perinteinen kasvatus rakentui väkivallalle. Joko fyysiselle väkivallalle (piiska, tukistukset ym.) tai psyykkiselle väkivallalle kuten eristämiselle (jäähy, aresti ym.) tai alistamiselle, huutamiselle ja ehdottoman tottelun vaatimiselle.

Mikä ihmeen perinteinen kasvatus? En ole tuollaisesta termistä kuullutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltakeskusteluksiko tämä nyt sitten menikin.

Perinteinen kasvatus rakentui väkivallalle. Joko fyysiselle väkivallalle (piiska, tukistukset ym.) tai psyykkiselle väkivallalle kuten eristämiselle (jäähy, aresti ym.) tai alistamiselle, huutamiselle ja ehdottoman tottelun vaatimiselle.

Mikä ihmeen perinteinen kasvatus? En ole tuollaisesta termistä kuullutkaan.

Se on sitä minkä perään monet tässäkin ketjussa haaveilevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Ei me kannateta fyysistä väkivaltaa. Kerromme vain, miten aiemmin on sitä käytetty kasvatuskeinona ja se on tehonnut kyllä. Minkä me sille voidaan.

Valitettavasti minusta tuntuu, että kirjoituksesi on väritetty. Tukkapölly tai läpsäisy poskelle on vähäinen juttu varattuna johonkin todelliseen remmisaunaan.

Haluat nyt vain tuoda esille, että sinä olet nimenomaan noista tukkapöllyistä traumatisoitunut. Ei pidä paikkaansa, jos olet yleensä edes traumatisoitunut, se on tullut kodin yleisilmapiiristä, ei siitä että sinua joskus tukistettiin.

Teillä oli tunnekylmä ja turvaton koti.

Minä sain penskana selkääni kun tein pahaa enkä totellut. Kotona oli silti aina turvallinen ja hyvä olo. Vanhempia piti totella, ei se sen kummempaa ollut. Kaikki oli johdonmukaista, ei tarvinnut pelätä yhtään mitään, jos ei tehnyt mitään ilkeyksiä ja uskoi, mitä vanhemmat sanoi.

Kavereilla oli ihan sama kuri. Jos et ollut kotona kahdeksaan mennessä niin kuin oli sovittu, niin sitten piti kärsiä tukkapöllyt tai pahemmat. Siinä sitä oppi, miten yhteiskunta toimii.

Ei ole väritetty. Sinä olet varmaan vahvempiluontoine. Samanlainen kuin isosiskoni. Minä ja pikkusisko ollaan herkkiä.

Todella erikoista että lapsia saisi hakata mutta aikuisia ei. Miksi se on pahempi asia että vaikka aviopuoliso läimii, tukistaa ja antaa luunappeja? Sehän on pahempi olla väkivaltainen pientä puolustuskyvytöntä lasta kohtaan kuin aikuista. Lapsi ei voi paeta vanhempiaan. Aikuinen voi lähteä suhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Ei me kannateta fyysistä väkivaltaa. Kerromme vain, miten aiemmin on sitä käytetty kasvatuskeinona ja se on tehonnut kyllä. Minkä me sille voidaan.

Valitettavasti minusta tuntuu, että kirjoituksesi on väritetty. Tukkapölly tai läpsäisy poskelle on vähäinen juttu varattuna johonkin todelliseen remmisaunaan.

Haluat nyt vain tuoda esille, että sinä olet nimenomaan noista tukkapöllyistä traumatisoitunut. Ei pidä paikkaansa, jos olet yleensä edes traumatisoitunut, se on tullut kodin yleisilmapiiristä, ei siitä että sinua joskus tukistettiin.

Teillä oli tunnekylmä ja turvaton koti.

Minä sain penskana selkääni kun tein pahaa enkä totellut. Kotona oli silti aina turvallinen ja hyvä olo. Vanhempia piti totella, ei se sen kummempaa ollut. Kaikki oli johdonmukaista, ei tarvinnut pelätä yhtään mitään, jos ei tehnyt mitään ilkeyksiä ja uskoi, mitä vanhemmat sanoi.

Kavereilla oli ihan sama kuri. Jos et ollut kotona kahdeksaan mennessä niin kuin oli sovittu, niin sitten piti kärsiä tukkapöllyt tai pahemmat. Siinä sitä oppi, miten yhteiskunta toimii.

Ei ole väritetty. Sinä olet varmaan vahvempiluontoine. Samanlainen kuin isosiskoni. Minä ja pikkusisko ollaan herkkiä.

Todella erikoista että lapsia saisi hakata mutta aikuisia ei. Miksi se on pahempi asia että vaikka aviopuoliso läimii, tukistaa ja antaa luunappeja? Sehän on pahempi olla väkivaltainen pientä puolustuskyvytöntä lasta kohtaan kuin aikuista. Lapsi ei voi paeta vanhempiaan. Aikuinen voi lähteä suhteesta.

Aikuisille on muita rangaistuksia kuten esim. sakkoja, vankilaa tai työpaikalta potkut. Nämä ovat sellaisia joita ei voi käyttää lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Ei me kannateta fyysistä väkivaltaa. Kerromme vain, miten aiemmin on sitä käytetty kasvatuskeinona ja se on tehonnut kyllä. Minkä me sille voidaan.

Valitettavasti minusta tuntuu, että kirjoituksesi on väritetty. Tukkapölly tai läpsäisy poskelle on vähäinen juttu varattuna johonkin todelliseen remmisaunaan.

Haluat nyt vain tuoda esille, että sinä olet nimenomaan noista tukkapöllyistä traumatisoitunut. Ei pidä paikkaansa, jos olet yleensä edes traumatisoitunut, se on tullut kodin yleisilmapiiristä, ei siitä että sinua joskus tukistettiin.

Teillä oli tunnekylmä ja turvaton koti.

Minä sain penskana selkääni kun tein pahaa enkä totellut. Kotona oli silti aina turvallinen ja hyvä olo. Vanhempia piti totella, ei se sen kummempaa ollut. Kaikki oli johdonmukaista, ei tarvinnut pelätä yhtään mitään, jos ei tehnyt mitään ilkeyksiä ja uskoi, mitä vanhemmat sanoi.

Kavereilla oli ihan sama kuri. Jos et ollut kotona kahdeksaan mennessä niin kuin oli sovittu, niin sitten piti kärsiä tukkapöllyt tai pahemmat. Siinä sitä oppi, miten yhteiskunta toimii.

Ei ole väritetty. Sinä olet varmaan vahvempiluontoine. Samanlainen kuin isosiskoni. Minä ja pikkusisko ollaan herkkiä.

Todella erikoista että lapsia saisi hakata mutta aikuisia ei. Miksi se on pahempi asia että vaikka aviopuoliso läimii, tukistaa ja antaa luunappeja? Sehän on pahempi olla väkivaltainen pientä puolustuskyvytöntä lasta kohtaan kuin aikuista. Lapsi ei voi paeta vanhempiaan. Aikuinen voi lähteä suhteesta.

Aikuisille on muita rangaistuksia kuten esim. sakkoja, vankilaa tai työpaikalta potkut. Nämä ovat sellaisia joita ei voi käyttää lapsilla.

Kasvattaminenko on sama kuin rankaiseminen? Outo ajatus. Ja jos rankaisemista tarvitaan, mihin perustuu kuvitelma, ettei ole väkivallattomia keinoja?

Väkivaltaa kokeneet lapset ovat muuten yliedustettuina vankiloissa aikuisena. Väkivalta kasvattaa ihmisestä väkivaltaisen aikuisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Ei me kannateta fyysistä väkivaltaa. Kerromme vain, miten aiemmin on sitä käytetty kasvatuskeinona ja se on tehonnut kyllä. Minkä me sille voidaan.

Valitettavasti minusta tuntuu, että kirjoituksesi on väritetty. Tukkapölly tai läpsäisy poskelle on vähäinen juttu varattuna johonkin todelliseen remmisaunaan.

Haluat nyt vain tuoda esille, että sinä olet nimenomaan noista tukkapöllyistä traumatisoitunut. Ei pidä paikkaansa, jos olet yleensä edes traumatisoitunut, se on tullut kodin yleisilmapiiristä, ei siitä että sinua joskus tukistettiin.

Teillä oli tunnekylmä ja turvaton koti.

Minä sain penskana selkääni kun tein pahaa enkä totellut. Kotona oli silti aina turvallinen ja hyvä olo. Vanhempia piti totella, ei se sen kummempaa ollut. Kaikki oli johdonmukaista, ei tarvinnut pelätä yhtään mitään, jos ei tehnyt mitään ilkeyksiä ja uskoi, mitä vanhemmat sanoi.

Kavereilla oli ihan sama kuri. Jos et ollut kotona kahdeksaan mennessä niin kuin oli sovittu, niin sitten piti kärsiä tukkapöllyt tai pahemmat. Siinä sitä oppi, miten yhteiskunta toimii.

Ei ole väritetty. Sinä olet varmaan vahvempiluontoine. Samanlainen kuin isosiskoni. Minä ja pikkusisko ollaan herkkiä.

Todella erikoista että lapsia saisi hakata mutta aikuisia ei. Miksi se on pahempi asia että vaikka aviopuoliso läimii, tukistaa ja antaa luunappeja? Sehän on pahempi olla väkivaltainen pientä puolustuskyvytöntä lasta kohtaan kuin aikuista. Lapsi ei voi paeta vanhempiaan. Aikuinen voi lähteä suhteesta.

Aikuisille on muita rangaistuksia kuten esim. sakkoja, vankilaa tai työpaikalta potkut. Nämä ovat sellaisia joita ei voi käyttää lapsilla.

Kasvattaminenko on sama kuin rankaiseminen? Outo ajatus. Ja jos rankaisemista tarvitaan, mihin perustuu kuvitelma, ettei ole väkivallattomia keinoja?

Väkivaltaa kokeneet lapset ovat muuten yliedustettuina vankiloissa aikuisena. Väkivalta kasvattaa ihmisestä väkivaltaisen aikuisen.

Kasvatuksessa tarvitaan myös rangaistuksia. Jos argumenttisi on, että lasta ei saisi rangaista fyysisesti koska aikuisiakaan ei saa, niin miksi sitten aikuisia saa rangaista tavoilla joilla lasta ei saa rangaista?

Ruumiillinen kuritus on aivan eri asia kuin perheväkivalta. Ihan niin kuin sakko on aivan eri asia kuin varkaus vaikka molemmissa otetaan omaisuutta toiselta väkisin.