Olen katsonut tässä joitain Supernanny-jaksoja ja mietin että onko tämä kurittomuus/kädettömyys lasten kanssa uusi ilmiö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Pitkälti samanlaista oli meilläkin enkä koe olevani traumatisoinut. Lapsuuteni oli oikein onnellinen vaikka kuri olikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuri ei ole sama kuin huutaminen tai fyysinen kajoaminen.

Kuri on sitä että aikuinen kertoo mitä tehdään, milloin tehdään ja miten tehdään.

Kuri on sitä että aikuinen jos sanoo että nyt mennään nukkumaan, silloin mennään nukkumaan. Tai jos sanoo että nyt tietsikka kiinni se menee kiinni.

Kuri on sitä että lapsi tietää että jotain voi neuvotella mutta on asioita joita isä ja äiti ei lasten kanssa neuvottele.

Kuri on sitä että perheessä on selkeät aikuiset ja sitten lapset.

Kurin pitäminen on sitä että asioita tehdään vaikka kapinoitaisiin miten kovaa. Ja se ei rakkautta vähennä.

Miten saat lapsen esim. sinne nukkumaan kajoamatta fyysisesti? Esim. lapsi istuu siinä tietokoneella eikä lähde nukkumaan vaikka miten komentaisit. Tai vaikka lapsi ensin menisi sänkyyn niin karkaa sieltä kohta pois.

Se lähtee jo pienestä. Pikkulapsen kun opettaa siihen että nukkuma-ajoista ei lipsuta, niin se kantaa pitkälle.

Miten ihmeessä opetat pikkulapsen siihen, jos keinona ei edelleenkään ole muuta kuin se, että maanittelee lasta lempeällä äänensävyllä (huutaminen on henkistä väkivaltaa)?

Laitat sen lapsen sinne nukkumaan etkä kutvahda hänen kutsuihinsa ja huomion hakemiseensa, kyllä se lapsi sinne nukahtaa ja pian oppii että huomion hakeminen on turhaa. Todella pian itse asiassa tottuvat että nyt on nukuttava, ei enää leikitä/seurustella.

:DDD

Niin, tämä toimii siis helppojen lasten kanssa mainiosti. Entä sitten kun kyse ei ole siitä, että se lapsi huutelisi sieltä sängystä, vaan siitä, että lapsi nousee sängystä välittömästi kun vanhempi on sinne laittanut? Ja jatkaa sitä vaikka kolmen tunnin ajan?

Kyllä. Viet sanaakaan sanomatta takaisin vaikka tuntikausia jos on pakko. Kyllä se paksuimpaankin kalloon ennen pitkää uppoaa, että nukkumaan on mentävä.

Kaikilla ei välttämättä ole mahdollisuutta tai edes terveyttä käyttää tuollaiseen kolmea tuntia joka ilta vuosien ajan. Miten teet tuon käytännössä jos sinulla on vaikka kolmen lasta? Niin, et mitenkään. Helpon lapsen kanssa toki onnistuu, mutta eihän mitään ongelmaa olisikaan, jos kaikilla olisi vain helppoja lapsia. Näkee taas heti, että täällä on neuvomassa vanhempia, joilla lapset ovat olleet täysin haasteettomia. Ei teillä ole kokemusta muusta.

No ei sitä nyt vuosia tarvitse asian kanssa askarrella. Maks viikkoja! Eikä ne nyt kolmea tuntia jaksa huudella. 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori nyt vaan mutta minun lapsuuden perheessä ei perseilty sen takia, koska meidät kasvatettiin pelon avulla.

2000-luvun alkupuolella edelleen roikotettin hiuksista ihan mitättömien syiden takia.

T. Traumatisoitunut perheen nuorin, joka oppi olemaan hiljaa ja kiltisti, jotta ei kärsisi samaa kuritusta kuin vanhemmat sisarukset

Tämä. Ei tuo fyysinen kuritus opettanut kuin pelkäämään ja valehtelemaan hyvin. Meillä vielä se hiuksista rokotus tuntui enemmän perustuvan siihen miten ärsyyntyneitä porukat elämäänsä oli kuin siihen oliko oikeasti tehty pahoja.

Muistan saaneeni remmistä esim siksi, että perunamuusi oli liian kuumaa kun söin sitä ja myös siitä, että nenästäni alkoi vuotaa verta, jota oli tippunut valkoiselle matollekin matkalla vessaan.

No tuo nyt on jo joku ääripää sille pumpulivanhemmuudelle. Huh, oli vanhemmissasi kyllä jotain sadistisia piirteitä kun noin mitättömistä asioista sait remmiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään vanhemmat tuntuvat olevan liian pehmeitä ja tietty jämäkkyys puuttuu monilta. Kaikki halutaan antaa periksi eikä olla tarpeeksi johdonmukaisia. Tuohon nukkumajuttuun en osaa sanoa mitään että miksi se on vaikeaa. Puuttuuko siinäkin joku jämäkkyys vanhemmilta.... 🤔

Nukkuminen on monille nykylapsille ongelma, koska eivät väsy päivällä tarpeeksi. Toisin sanoen arki on liian passiivista; liikaa sisällä oloa, liian vähän ulkoilmaa ja liikuntaa. Rumasti sanottuna laiskat ja mukavuudenhaluiset vanhemmat, valitettavasti.

Ja sitten toki tuo jo monesti mainittu säännöistä lipsuminen tai niitä ei ole ollenkaan.

Tai sitten nykylapsilla ei ole aikaa rauhoittua illalla kun roudataan paikasta toiseen, eli vanhemmat suorittavat ja unohtavat ns unihygienian, eli rauhoittumisen ja samanlaisen iltarytmin illasta toiseen. Sinivalon osuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuri ei ole sama kuin huutaminen tai fyysinen kajoaminen.

Kuri on sitä että aikuinen kertoo mitä tehdään, milloin tehdään ja miten tehdään.

Kuri on sitä että aikuinen jos sanoo että nyt mennään nukkumaan, silloin mennään nukkumaan. Tai jos sanoo että nyt tietsikka kiinni se menee kiinni.

Kuri on sitä että lapsi tietää että jotain voi neuvotella mutta on asioita joita isä ja äiti ei lasten kanssa neuvottele.

Kuri on sitä että perheessä on selkeät aikuiset ja sitten lapset.

Kurin pitäminen on sitä että asioita tehdään vaikka kapinoitaisiin miten kovaa. Ja se ei rakkautta vähennä.

Miten saat lapsen esim. sinne nukkumaan kajoamatta fyysisesti? Esim. lapsi istuu siinä tietokoneella eikä lähde nukkumaan vaikka miten komentaisit. Tai vaikka lapsi ensin menisi sänkyyn niin karkaa sieltä kohta pois.

Se lähtee jo pienestä. Pikkulapsen kun opettaa siihen että nukkuma-ajoista ei lipsuta, niin se kantaa pitkälle.

Miten ihmeessä opetat pikkulapsen siihen, jos keinona ei edelleenkään ole muuta kuin se, että maanittelee lasta lempeällä äänensävyllä (huutaminen on henkistä väkivaltaa)?

Laitat sen lapsen sinne nukkumaan etkä kutvahda hänen kutsuihinsa ja huomion hakemiseensa, kyllä se lapsi sinne nukahtaa ja pian oppii että huomion hakeminen on turhaa. Todella pian itse asiassa tottuvat että nyt on nukuttava, ei enää leikitä/seurustella.

:DDD

Niin, tämä toimii siis helppojen lasten kanssa mainiosti. Entä sitten kun kyse ei ole siitä, että se lapsi huutelisi sieltä sängystä, vaan siitä, että lapsi nousee sängystä välittömästi kun vanhempi on sinne laittanut? Ja jatkaa sitä vaikka kolmen tunnin ajan?

Kyllä. Viet sanaakaan sanomatta takaisin vaikka tuntikausia jos on pakko. Kyllä se paksuimpaankin kalloon ennen pitkää uppoaa, että nukkumaan on mentävä.

Miksi sanaakaan sanomatta tuntikausia? Kyllä itse jossain kohtaa tulisin sanoneeksi melko jämäkästi, hiukan jopa ääntä korottaen, että nyt pitää pysyä sängyssä. Miksi vanhempien pitäisi olla jotain yli-ihmisiä? Tämä on juuri vikana jos eivät vanhemmat uskalla olla jämäköitä kun heti joku ajattelee että kyse on henkisestä väkivallasta. Minkä takia lapselle pitäisi antaa käsitys, että vanhemmat ovat robotteja, jotka eivät väsy ja ärsyynny mistään?

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuri ei ole sama kuin huutaminen tai fyysinen kajoaminen.

Kuri on sitä että aikuinen kertoo mitä tehdään, milloin tehdään ja miten tehdään.

Kuri on sitä että aikuinen jos sanoo että nyt mennään nukkumaan, silloin mennään nukkumaan. Tai jos sanoo että nyt tietsikka kiinni se menee kiinni.

Kuri on sitä että lapsi tietää että jotain voi neuvotella mutta on asioita joita isä ja äiti ei lasten kanssa neuvottele.

Kuri on sitä että perheessä on selkeät aikuiset ja sitten lapset.

Kurin pitäminen on sitä että asioita tehdään vaikka kapinoitaisiin miten kovaa. Ja se ei rakkautta vähennä.

Miten saat lapsen esim. sinne nukkumaan kajoamatta fyysisesti? Esim. lapsi istuu siinä tietokoneella eikä lähde nukkumaan vaikka miten komentaisit. Tai vaikka lapsi ensin menisi sänkyyn niin karkaa sieltä kohta pois.

Se lähtee jo pienestä. Pikkulapsen kun opettaa siihen että nukkuma-ajoista ei lipsuta, niin se kantaa pitkälle.

Miten ihmeessä opetat pikkulapsen siihen, jos keinona ei edelleenkään ole muuta kuin se, että maanittelee lasta lempeällä äänensävyllä (huutaminen on henkistä väkivaltaa)?

Laitat sen lapsen sinne nukkumaan etkä kutvahda hänen kutsuihinsa ja huomion hakemiseensa, kyllä se lapsi sinne nukahtaa ja pian oppii että huomion hakeminen on turhaa. Todella pian itse asiassa tottuvat että nyt on nukuttava, ei enää leikitä/seurustella.

:DDD

Niin, tämä toimii siis helppojen lasten kanssa mainiosti. Entä sitten kun kyse ei ole siitä, että se lapsi huutelisi sieltä sängystä, vaan siitä, että lapsi nousee sängystä välittömästi kun vanhempi on sinne laittanut? Ja jatkaa sitä vaikka kolmen tunnin ajan?

Kyllä. Viet sanaakaan sanomatta takaisin vaikka tuntikausia jos on pakko. Kyllä se paksuimpaankin kalloon ennen pitkää uppoaa, että nukkumaan on mentävä.

Kaikilla ei välttämättä ole mahdollisuutta tai edes terveyttä käyttää tuollaiseen kolmea tuntia joka ilta vuosien ajan. Miten teet tuon käytännössä jos sinulla on vaikka kolmen lasta? Niin, et mitenkään. Helpon lapsen kanssa toki onnistuu, mutta eihän mitään ongelmaa olisikaan, jos kaikilla olisi vain helppoja lapsia. Näkee taas heti, että täällä on neuvomassa vanhempia, joilla lapset ovat olleet täysin haasteettomia. Ei teillä ole kokemusta muusta.

No ei sitä nyt vuosia tarvitse asian kanssa askarrella. Maks viikkoja! Eikä ne nyt kolmea tuntia jaksa huudella. 😅

Kuusi vuotta meillä taisteltiin tuon asian kanssa. Kaksi tuntia illassa oli minimi, ja se oli silloin helppo ilta. Kolme tuntia ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Asperger-lapsi kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Kaikkia yli kolmekymppisiä ei ole fyysisesti kuritettu. Se on vähentynyt tasaisesti jo monen sukupolven ajan. Esim. tänä vuonna 30 täyttävistä on oman kertomansa mukaan saanut vanhemmiltaan tukkapöllyä 34 % ja piiskaa vain 10 %. Tänä vuonna 50 täyttävistä vastaavasti 65 % ja 35 %.

( Lähde, kyselytutkimus jotka näille ikäluokille tehtiin niiden ollessa peruskoulun ysiluokkalaisia vuosina 1988 ja 2008, https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201501291732 )

Voikin esittää vastakysymyksen, että jos kukaan ei siitä kurituksesta traumatisoitunut, niin miksi se on sukupolvi sukupolvelta menettänyt suosiotaan? Jos kaikki sitä kokemaan joutuneet kerran pitäisivät sitä hyvänä tai neutraalina asiana, niin voisi kuvitella, että he olisivat halunneet jatkaa sen käyttämistä omiin lapsiinsa. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaan yhä useammat ja useammat ovat lopettaneet sen.

[quoteneuvottele.

Miten saat lapsen esim. sinne nukkumaan kajoamatta fyysisesti? Esim. lapsi istuu siinä tietokoneella eikä lähde nukkumaan vaikka miten komentaisit. Tai vaikka lapsi ensin menisi sänkyyn niin karkaa sieltä kohta pois.[/quote]o. Kyllä se paksuimpaankin kalloon ennen pitkää uppoaa, että nukkumaan on mentävä.[/quote]

Näin videon jossa lapsi tuli aina ja aina pois sängystä. Vanhemmat nostivat patjan lattialle ja se lapsi veti sen patjan sängyn alle.

Siellä se sitten nukkui!

Myöhemmin kun sai isojen lasten sängyn matalilla laidoilla, osasi sanoa että pelkäsi niitä reunoja, sängyssä siis!

Ei voi tietää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Pitkälti samanlaista oli meilläkin enkä koe olevani traumatisoinut. Lapsuuteni oli oikein onnellinen vaikka kuri olikin.

Meillä oli 80-luvulla se meininki, että jos pientä suurempia tyhmyyksiä tein, niin sain itse käydä etsimässä pihapuista oksan ja sitten kuitattiin pahat teot paljaan pyllyn kautta. En ole katkera, ja koen että olin sen joka kerta ansainnut. Silti on täysin poissuljettu ajatus, että jatkaisin omien lasten kohdalla samaa.

Syy on niinkin yksinkertainen, kuin että useampi kuin yksi kaverini on kertonut omia lapsuusmuistojaan, jotka ovat aika toisenlaisia kuin minun. Niiden kautta olen ymmärtänyt, miten isot jäljet se kurittaminen voi jättää, jos ensinnäkin lapsi on luonteeltaan toisenlainen kuin minä olin, ja toiseksi sitä kuritusta "ympäröivä" muu kasvatus on sellaista että se yhdessä tämän kanssa aiheuttaa lapsen perus turvallisuudentunteen järkkymisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm, toisaalta, ei tarvitse mennä kuin 30 v. taaksepäin, kun (ainakin maaseudulla) oli ihan hyväksyttävää kurittaa lapsia fyysisesti edelleen, vaikka laissa kai kiellettiin jo 80-luvulla. Omastakin lapsuudesta muistan, ja sama oli tyyli monessakin muussa ns. normalissa perheessä, eikä vain niissä, joissa lapsia ihan oikeasti pahoinpideltiin. Että oltiinko silloin nyt sitten merkittävästi parempia kasvattamaan lapsia, kun keinona oli saada lapset tottelemaan fyysisellä kurituksella uhkaamalla. Itse muistan hyvin, miten pelkäsin välillä esim. vahingossa jotain rikottuani, että nytkö saan siitä vitsasta. En saanut, mutta enpä omiin lapsiini olisi samanlaista pelkoa omaa vanhempaansa kohtaan halunnut luoda.

En kyllä näe siinä mitään väärää, että lapsi pelkää kiinnijäämistä ja rangaistuksen saantia. Juuri tämä pelko on se mikä pitää lapsen ruodussa.

Surullista, jos ainoa rangaistus/seuraamus, jonka lapselle keksit, on väkivalta. Totta kai omille lapsillekin on tullut seuraamuksia, jos ovat tehneet väärin (esim. rahat pois x ajaksi, ei pääse johonkin kivaan menoon tms.) mutta sitä heidän ei ole tarvinnut pelätä, että käyn heihin käsiksi. Ja aivan on kunnon kansalaisia kasvanut heistä.

Etuuksien poisto on ainoa rangaistustyyppi jota ei vielä ole luokiteltu väkivallaksi.

Vaikka olisikin, niin se tehoaa nykymaailmassa aika hyvin. Ainakin oma kokemus omien lasten (5, 11 ja 13 v.) kanssa on, että ei tarvitse kuin rauhallisesti mainita mahdollisuudesta, että digilaitteet lähtee lukkojen taa, niin käytös muuttuu usein saman tien, melkein kuin sormia napsauttamalla.

Omassa lapsuudessa ei olisi vastaavasti tuntunut hirveän pelottavalta, jos olisi uhattu että joku viiteen kertaan luettu Aku Ankan taskukirja tai tuhat kertaa pelattu lautapeli lähtee pois. Se oli varmaan yksi syy siihen, miksi silloin oli niin helppo kokea, että joku piiskaaminen ja tukistaminen on oikea vastaus ongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuri ei ole sama kuin huutaminen tai fyysinen kajoaminen.

Kuri on sitä että aikuinen kertoo mitä tehdään, milloin tehdään ja miten tehdään.

Kuri on sitä että aikuinen jos sanoo että nyt mennään nukkumaan, silloin mennään nukkumaan. Tai jos sanoo että nyt tietsikka kiinni se menee kiinni.

Kuri on sitä että lapsi tietää että jotain voi neuvotella mutta on asioita joita isä ja äiti ei lasten kanssa neuvottele.

Kuri on sitä että perheessä on selkeät aikuiset ja sitten lapset.

Kurin pitäminen on sitä että asioita tehdään vaikka kapinoitaisiin miten kovaa. Ja se ei rakkautta vähennä.

Miten saat lapsen esim. sinne nukkumaan kajoamatta fyysisesti? Esim. lapsi istuu siinä tietokoneella eikä lähde nukkumaan vaikka miten komentaisit. Tai vaikka lapsi ensin menisi sänkyyn niin karkaa sieltä kohta pois.

Virta pois tietokoneesta. Onko noin hankalaa?

Lisäksi tähän saa jopa ajastimia, jotka tekee sen automaattisesti joka päivä samalla kellonlyömällä. Auttaa vähentämään asian ympärillä olevaa vänkäämistä ja tinkaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään vanhemmat tuntuvat olevan liian pehmeitä ja tietty jämäkkyys puuttuu monilta. Kaikki halutaan antaa periksi eikä olla tarpeeksi johdonmukaisia. Tuohon nukkumajuttuun en osaa sanoa mitään että miksi se on vaikeaa. Puuttuuko siinäkin joku jämäkkyys vanhemmilta.... 🤔

Nukkuminen on monille nykylapsille ongelma, koska eivät väsy päivällä tarpeeksi. Toisin sanoen arki on liian passiivista; liikaa sisällä oloa, liian vähän ulkoilmaa ja liikuntaa. Rumasti sanottuna laiskat ja mukavuudenhaluiset vanhemmat, valitettavasti.

Ja sitten toki tuo jo monesti mainittu säännöistä lipsuminen tai niitä ei ole ollenkaan.

Tai sitten nykylapsilla ei ole aikaa rauhoittua illalla kun roudataan paikasta toiseen, eli vanhemmat suorittavat ja unohtavat ns unihygienian, eli rauhoittumisen ja samanlaisen iltarytmin illasta toiseen. Sinivalon osuus?

Sepä juuri kun roudataan paikasta toiseen, kun voisi perheen voimin ulkoilla, leikkiä ja liikkua kotinurkillakin. Ei stressiä, ei sinivaloa. Mutta vanhemmalle työläämpää kuin viedä autolla jonnekin ns. liikkumaan.

Tarkoitan nyt alle kouluikäisiä. Kouluikäisillä toki voi olla muitakin harrastuksia. Ei tarvitse ylisuorittaa tietenkään, vaan lasten liikkumattomuus on nykyään valtava ongelma eikä se että liikkuisivat liikaa. Ne kilpaurheilevat lapsetkin liikkuvat usein perusliikuntaa aivan liian vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Kyllä tää on ihan ihmeelliseksi mennyt. 5 vuotta tein töitä päiväkodeissa ja monesti suu auki työkavereiden kanssa katsottiin sitä menoa. Oli juurikin tuota että vanhempi tulee hakemaan lasta mutta lapsi sanoo ettei halua lähteä. Silloin vanhempi lähti ja tuli myöhemmin hakemaan. Oli vanhempia jotka suuttuivat ihan kaikesta. Täälläkin Oli se ketju vanhemmasta joka koki sen negatiiviseksi palautteeksi kun sanottiin että lapsi on syönyt huonosti?!

Jotain on nyt todella pahasti vialla vanhemmuudessa. En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Olen miettinyt onko ihmisten maalaisjärki kadonnut johonkin? Lapsia ei enää kasvateta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tää on ihan ihmeelliseksi mennyt. 5 vuotta tein töitä päiväkodeissa ja monesti suu auki työkavereiden kanssa katsottiin sitä menoa. Oli juurikin tuota että vanhempi tulee hakemaan lasta mutta lapsi sanoo ettei halua lähteä. Silloin vanhempi lähti ja tuli myöhemmin hakemaan.

Mitä se teille kuului?

Vierailija kirjoitti:

Oli vanhempia jotka suuttuivat ihan kaikesta. Täälläkin Oli se ketju vanhemmasta joka koki sen negatiiviseksi palautteeksi kun sanottiin että lapsi on syönyt huonosti?!

Onhan se - miksi ette tarjoa hyvää ruokaa? Kilpailutatte jonkun p*skan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tää on ihan ihmeelliseksi mennyt. 5 vuotta tein töitä päiväkodeissa ja monesti suu auki työkavereiden kanssa katsottiin sitä menoa. Oli juurikin tuota että vanhempi tulee hakemaan lasta mutta lapsi sanoo ettei halua lähteä. Silloin vanhempi lähti ja tuli myöhemmin hakemaan. Oli vanhempia jotka suuttuivat ihan kaikesta. Täälläkin Oli se ketju vanhemmasta joka koki sen negatiiviseksi palautteeksi kun sanottiin että lapsi on syönyt huonosti?!

Jotain on nyt todella pahasti vialla vanhemmuudessa. En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Olen miettinyt onko ihmisten maalaisjärki kadonnut johonkin? Lapsia ei enää kasvateta.

Maalaisjärkeä ei enää saa käyttää. Päiväkodeissakin tavallinen kasvatus on pitkälti korvattu tunnehokemilla joiden käyttöä johtaja valvoo. Perinteistä kasvatusta pidetään haitallisena ja traumaattisena. Lapsia ei saa enää opettaa tottelemaan, koska se on autoritäärisyyttä ja lapsen itsetuntoa heikentävää. Sen sijaan pitää "panostaa tunnetaitoihin" ja "vahvistaa positiivisesti". Osassa päiväkodeista positiivisuuden vaatimus on mennyt jopa niin pitkälle, että henkilökunta ei saa enää sanoa lapsille "ei". Esimerkiksi on kiellettyä sanoa lapselle "ei saa juosta" ja sen sijaan pitää käyttää positiivista kiertoilmaisia. Myös esimerkiksi lapsesta kiinni ottaminen on kielletty monien kuntien päiväkodeissa ja jos lapsesta poikkeuksellisesti tartutaan vaaratilanteessa kiinni niin se on melkoisen byrokratian takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tiedoksi, että tämä ketju on politiikkaa ja sitä ylläpitää woke-trolli, joka vihaa lapsia ja vanhempia - vihaa perheitä, ja perinteisiä arvoja. Hän soisi asioiden hoituvan tyrannialla, ei rakastavalla joustavuudella. Yksilöllisyydestä woket eivät voisi vähempää välittää: kaikki olisi saatava samaan muottiin, heidän muottiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan kehtaisi kertoa neuvolassa että rankaisen lapsiani. Enkä usko olevani ainut joka kokee näin.

Ai. Itse kyllä kerroin että meillä on käytössä telkkariohjelmien kieltäminen, viikkorahan pidättäminen, karkkipäivän peruminen yms rankaisukeinot.

Mikä siinä sitten oli erona, kun ennen kurittomille lapsille annettiin surutta selkään, eikä kukaan ole siitä traumatisoitunut?

Nykyään tulee trauma heti, kun lapseen kajotaan vaikka pienellä tukkapöllyllä.

Vai onko sitten niin, että kyllä me vaan traumatisoiduimme, mutta emme ole sitä tajunneet.  Eli suurin piirtein 90-luvulta taaksepäin kaikki ihmiset on traumatisoituneita, koska sitä ennen kyllä lapselle sai antaa selkään, sai tukistaa, sai huutaa ja kirota, heittää vaikka päin seinaa niin kuin kuulemma jotkut teki.  Eli kaikki yli kolmekymppiset ihmiset on traumatisoituneita.

Minullakin lienee kauhea trauma, koska isä oli ihan helvetillinen kurinpitäjä.  En vaan ole huomannut itsessäni mitään traumaa, mitä pitäisi käsitellä tai mikä vaikuttaisi elämääni mitenkään.  Isääkään en oppinut millään lailla vihaamaan tai pelkäämään, paitsi silloin kun kännissä räyhäsi ja rikkoi tavaroita.  Ei tullut muuten ikinä mieleenkään, että olisin vaikka lähtenyt lintsailemaan koulusta, kun tiesi, että jos isä saa tietää, niin helvetti on irti.

Sen sijaan nykynuoret on täynnä traumoja ja heillä on lähes kaikilla jotain mt-ongelmia.  Ja heitä on niin kauniisti kohdeltu, annettu itse päättää asioistaan ja keskusteltu heidän kanssaan eri vaihtoehdoista jne.  Karkitkin saaneet itse valita karkkihyllystä.

Meitä on kolme sisarusta. Meistä 2 traumatisoituivat isän tukkapöllyistä ja läpsimisistä, kerran antoi minulle oikein kunnolla selkään. Isosiskoni on vahvaluontoinen, minä ja pikkusisko herkkiä.

Pikkusiskon koko suhde vanhempiin on aivan pilalla. Hän ei pidä heistä eikä halua viettää heidän kanssaan aikaa vaikka ovat nykyään mukavia ihmisiä. Sisko on masentunut ja rikkinäisen oloinen. On myös aivan hirveän katkera. Jos hän olisi saanut enemmän rakkautta eikä lainkaan väkivaltaa, hän olisi varmasti ihan erilainen ihminen.

Minä pelkään vihaisia miehiä ihan hirveästi. En osaa riidellä edes oman mieheni kanssa enkä kertoa että joku on pielessä koska pelkään että hän suuttuu. Välttelen viimeiseen asti kaikkia konflikteja. Välit isääni ovat todella etäiset ja mietin niitä väkivaltatilanteita usein. Haluaisin mennä terapiaan ja päästä irti tästä ahdistuksesta. Vaikka näen vanhempiani usein, en usko että olisin kovin surullinen jos isäni kuolisi vaikka hän on ollut hyvä ihminen siitä lähtien kun muutin pois kotoa. Äitiini suhde on läheisempi, mutta ei kuitenkaan niin lämmin kuin se voisi olla. Olen katkera siitä ettei hän puolustanut meitä lainkaan vaan hyväksyi läimäytykset ja tukkapöllyt.

Tuo väkivalta aiheutti myös sen, etten osaa puhua vaikeista asioista. Pelkäsin pienenä rangaistuksia ja sen takia en ole oikein ikinä uskaltanut avautua kenellekään.

Tämä ketju tekee minut todella surulliseksi. Niin paljon kannatatte fyysistä väkivaltaa. Kannattaa muistaa että vaikka itse olette sen hymyssä suin kestäneet, on myös meitä joiden elämä olisi paljon helpompaa jos eivät olisi traumatisoituneet ja kokeneet eläneensä turvattoman lapsuuden. Eikä meitä edes hakattu päivittäin vaan ennemminkin silloin tällöin yksi tai kaksi kovaa läpsyä poskelle tai tukkapölly.

Tilastot eivät tue näkemystäsi. Erilaiset mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet samaa tahtia kuin ruumiillinen kuritus on harvinaistunut.

Eivätkä ole lisääntyneet. Se, mikä on lisääntynyt, ovat väitteet mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä.

"Kolme viime vuosikymmenien edustavinta epidemiologista selvitystä Suomessa ovat olleet Mini-Suomi-tutkimus 1990-luvulta sekä Terveys 2000- ja Terveys 2011 -hankkeet. Kahdessa ensimmäisessä käytetyillä mittareilla ei havaittu mielenterveyshäiriöiden esiintyvyydessä kasvua seurannassa lainkaan. Terveys 2000- ja Terveys 2011 -tutkimusten välillä raportoitiin naisten masennustiloissa tilastollisesti merkitsevä hienoinen nousu ja vastaava on alustavasti nähty yleistyneen ahdistuneisuushäiriön esiintyvyydessä. Näiden hankkeiden vertailussa joudutaan kuitenkin huomioimaan menetelmällisiä haasteita, eikä mielenterveyshäiriöiden selvää yleistä lisääntymistä ole nähtävissä (1,2,3).

Euroopassa mielenterveyshäiriöitä esiintyy kutakuinkin saman verran eri maissa eikä niiden lisääntymisestä ainakaan viime vuosikymmenen alussa ollut merkkejä. Jo tuolloin pohdittiin, mistä mielenterveysperusteisten sairauslomien ja eläkkeiden lisääntyminen johtui, kun häiriöiden esiintyvyydessä ei väestötutkimuksissa ollut kasvua (4). Työelämän sisällölliset muutokset ja muut kulttuuriset tekijät ilmeisesti haastavat työntekijöitä, samalla kun mielenterveyden ongelmien tunnustaminen on yhä sallitumpaa."

https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/paakirjoitus-tiede/yleistyvatko-m…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tää on ihan ihmeelliseksi mennyt. 5 vuotta tein töitä päiväkodeissa ja monesti suu auki työkavereiden kanssa katsottiin sitä menoa. Oli juurikin tuota että vanhempi tulee hakemaan lasta mutta lapsi sanoo ettei halua lähteä. Silloin vanhempi lähti ja tuli myöhemmin hakemaan. Oli vanhempia jotka suuttuivat ihan kaikesta. Täälläkin Oli se ketju vanhemmasta joka koki sen negatiiviseksi palautteeksi kun sanottiin että lapsi on syönyt huonosti?!

Jotain on nyt todella pahasti vialla vanhemmuudessa. En osaa sanoa mistä tämä johtuu. Olen miettinyt onko ihmisten maalaisjärki kadonnut johonkin? Lapsia ei enää kasvateta.

Maalaisjärkeä ei enää saa käyttää. Päiväkodeissakin tavallinen kasvatus on pitkälti korvattu tunnehokemilla joiden käyttöä johtaja valvoo. Perinteistä kasvatusta pidetään haitallisena ja traumaattisena. Lapsia ei saa enää opettaa tottelemaan, koska se on autoritäärisyyttä ja lapsen itsetuntoa heikentävää. Sen sijaan pitää "panostaa tunnetaitoihin" ja "vahvistaa positiivisesti". Osassa päiväkodeista positiivisuuden vaatimus on mennyt jopa niin pitkälle, että henkilökunta ei saa enää sanoa lapsille "ei". Esimerkiksi on kiellettyä sanoa lapselle "ei saa juosta" ja sen sijaan pitää käyttää positiivista kiertoilmaisia. Myös esimerkiksi lapsesta kiinni ottaminen on kielletty monien kuntien päiväkodeissa ja jos lapsesta poikkeuksellisesti tartutaan vaaratilanteessa kiinni niin se on melkoisen byrokratian takana.

Tarhassaolo on POLITISOITU. Siksi vaatimus koulutetusta henkilökunnasta: heillä ideologian levittäminen (alistaminen tulevaan seksuaaliseen opetukseen, minä-minä) makdimoidaan.