Lue keskustelun säännöt.
Olenko julma, kun en halua auttaa appivanhempia tässä tilanteessa?
09.08.2023 |
Taustatietona: Appivanhemmat eivät auttaneet meitä, kun elimme pikkulapsiarkea. Vauvalla oli monenlaista sairautta ja olisimme kaivanneet välillä edes hetken lepoa. Pahimmillaan anoppi vain naureskeli vauvan sairauksille, että pärjäilkää. Appivanhemmat olivat tuolloin terveitä, tuoreita eläkeläisiä eli aikaa auttamiselle olisi ollut. Anoppi jopa palasi eläkkeeltä töihin, kun virtaa riitti ja aika kävi eläkkeellä pitkäksi. Lapsen ollessa 1 v sairastuin vakavasti ja meni monta vuotta, kun olin todella huonossa kunnossa. Arki oli todella raskasta ja mies oli lujilla sairaan vaimon, töiden ja lapsen asioiden kanssa. Appivanhemmat tiesivät tämän, mutta eivät tulleet avuksi, vaikka asuivat kohtuullisen matkan päässä. Kylässä kävivät välillä, mutta silloin odottivat passaamista, valmista ruokaa pöydässä ja itse katsoimme lapsen perään silloinkin. Omat vanhempani asuivat toisella puolella Suomea, mutta kävivät pitkästä välimatkasta huolimatta auttamassa muutaman kerran vuodessa useamman päivän ajan. Katsoivat lapsen perään, laittoivat ruokaa ja siivosivat. Olen tästä heille ikuisesti kiitollinen, sillä mitään tukiverkkoja meillä ei asuinpaikkakunnalla ollut.
Nyt alamme olla tilanteessa, että appivanhemmilla on jo ikää ja avun tarvetta alkaisi olla. Anoppi on toisinaan jopa puhunut, että muuttaisivat lähellemme, jotta meillä olisi helpompi olla avuksi. Minua ei kiinnosta tippaakaan olla appivanhemmille avuksi, kun jättivät meidät yksin vaikeina vuosina. Olenko julma, kun en halua auttaa appivanhempia tässä tilanteessa? Miehelle olen sanonut, että itse saat hoitaa sen mitä vanhempiesi asioista hoidat.
Kommentit (1175)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatella mitä oppeja taotaan lasten kodeissa lasten päähän. Nykyisiä vanhuksia, usein aika vähän koulutettuja, duunaritöitä tehneitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ja kiertätetään vanhusten halveksimista jo tenavaikäisille.
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.
Tuo on järkyttävää. Kyllä nuorempi polvi on paljon ahneempaa kuin me ostokorttien varjossa eläneet. Aina vaatimatonta elämää eläneet, vaatteet Prismasta, autot halpoja, ei matkailua.
Vaikka sitten viiskymppiset nyt ajattelevat ettei niitä legoja ja mopoja ja kielikursseja ulkomailla ollut tarpeeksi kun vanhemmat olivat niin ahneita että käyttivät rahat asuntolainaan jne.
Mä en tiedä eikö ihmisiä edes hävetä kun toistavat noita vanhoja Pajamäen juttuja.
Tai täällä kaikki kirjoittajat ovat eläneet jossain ököporvarikodeissa etteivät tiedä tavallisten ihmisten elämästä mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatella mitä oppeja taotaan lasten kodeissa lasten päähän. Nykyisiä vanhuksia, usein aika vähän koulutettuja, duunaritöitä tehneitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ja kiertätetään vanhusten halveksimista jo tenavaikäisille.
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.
Tuo on järkyttävää. Kyllä nuorempi polvi on paljon ahneempaa kuin me ostokorttien varjossa eläneet. Aina vaatimatonta elämää eläneet, vaatteet Prismasta, autot halpoja, ei matkailua.
Vaikka sitten viiskymppiset nyt ajattelevat ettei niitä legoja ja mopoja ja kielikursseja ulkomailla ollut tarpeeksi kun vanhemmat olivat niin ahneita että käyttivät rahat asuntolainaan jne.Mä en tiedä eikö ihmisiä edes hävetä kun toistavat noita vanhoja Pajamäen juttuja.
Tai täällä kaikki kirjoittajat ovat eläneet jossain ököporvarikodeissa etteivät tiedä tavallisten ihmisten elämästä mitään?
Suuret ikäluokat ovat rohmunneet aina ihan kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Siis täällä jokainen vinkuu apua ja rahaa vanhemmiltaan, tuleva ehkä n. 50 v vaarikin.
Entä jos niillä vanhemmilla ei yksinkertaisesti ollut oman elämisensä lisäksi vielä maksaa vaikka vain kahdella asintoja, autoja, hoitaa lapset, käydä siivoamass
Ja alapeukkua tulee jos yrittää kertoa että vaikka lapsen luokkakaverin ei oo tarvinnut itse ostaa asuntoaan, autojaan, elättää perhettään kaikilla nykyvanhuksilla ei tosiasn ole ollut sitä.mahdollisuutta auttaa aikuisia lapsiAan.
Pyydän anteeksi meidän kaikkien köyhien puolesta palstan katkerilta kirjoittajilta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatella mitä oppeja taotaan lasten kodeissa lasten päähän. Nykyisiä vanhuksia, usein aika vähän koulutettuja, duunaritöitä tehneitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ja kiertätetään vanhusten halveksimista jo tenavaikäisille.
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.
Tuo on järkyttävää. Kyllä nuorempi polvi on paljon ahneempaa kuin me ostokorttien varjossa eläneet. Aina vaatimatonta elämää eläneet, vaatteet Prismasta, autot halpoja, ei matkailua.
Vaikka sitten viiskymppiset nyt ajattelevat ettei niitä legoja ja mopoja ja kielikursseja ulkomailla ollut tarpeeksi kun vanhemmat olivat niin ahneita että käyttivät rahat asuntolainaan jne.Mä en tiedä eikö ihmisiä edes hävetä kun toistavat noita vanhoja Pajamäen juttuja.
Tai täällä kaikki kirjoittajat ovat eläneet jossain ököporvarikodeissa etteivät tiedä tavallisten ihmisten elämästä mitään?Suuret ikäluokat ovat rohmunneet aina ihan kaiken.
Siis mitä rohmunnut? Kansakoulun sain, senjälkeen töihin. Kolmio on vanhasss talossa ja torppari-isoisän aikoinaan lunastamasta torpasta isän perintönä 3 ha metsää.
Arvaas ketkä saavat ne rohmuta kun minusta aika jättäää? En saa niitä krematorioon mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei isovanhemmat voi mennä lapsensa kotiin kutsumatta.. tuleva vaari voi katsoa vaimoaan oliko hänen mielestään appivanhemmat tervetulleita käymään. Kävittekö vanhempianne katsomassa, vanhemmat ihmiset jännittävät sikana kyläsdä.oloa, mieluummin ottavat ne miniätkin omassa kodissaan vastaan.
Lasten vanhemmilla on vastuu että pitävät mummoloihin yhteyttä, vanhemmat useimmiten yrittävät kovin varoa häiritsemästä lastensa perheitä.
Ei mun anoppia hirveesti tuntunut jännittävän, kun hän seitsemän jälkeen aamulla tuli kailottamaan ja herätti mut ja vauvan.
Voi luoja, onneksi tuo on enää vain muisto!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatella mitä oppeja taotaan lasten kodeissa lasten päähän. Nykyisiä vanhuksia, usein aika vähän koulutettuja, duunaritöitä tehneitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ja kiertätetään vanhusten halveksimista jo tenavaikäisille.
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.
Tuo on järkyttävää. Kyllä nuorempi polvi on paljon ahneempaa kuin me ostokorttien varjossa eläneet. Aina vaatimatonta elämää eläneet, vaatteet Prismasta, autot halpoja, ei matkailua.
Vaikka sitten viiskymppiset nyt ajattelevat ettei niitä legoja ja mopoja ja kielikursseja ulkomailla ollut tarpeeksi kun vanhemmat olivat niin ahneita että käyttivät rahat asuntolainaan jne.Mä en tiedä eikö ihmisiä edes hävetä kun toistavat noita vanhoja Pajamäen juttuja.
Tai täällä kaikki kirjoittajat ovat eläneet jossain ököporvarikodeissa etteivät tiedä tavallisten ihmisten elämästä mitään?Suuret ikäluokat ovat rohmunneet aina ihan kaiken.
Siis mitä rohmunnut? Kansakoulun sain, senjälkeen töihin. Kolmio on vanhasss talossa ja torppari-isoisän aikoinaan lunastamasta torpasta isän perintönä 3 ha metsää.
Arvaas ketkä saavat ne rohmuta kun minusta aika jättäää? En saa niitä krematorioon mukaan.
Tee testamentti wwf:lle, saa perilliset vain lakiosan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatella mitä oppeja taotaan lasten kodeissa lasten päähän. Nykyisiä vanhuksia, usein aika vähän koulutettuja, duunaritöitä tehneitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ja kiertätetään vanhusten halveksimista jo tenavaikäisille.
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.
Tuo on järkyttävää. Kyllä nuorempi polvi on paljon ahneempaa kuin me ostokorttien varjossa eläneet. Aina vaatimatonta elämää eläneet, vaatteet Prismasta, autot halpoja, ei matkailua.
Vaikka sitten viiskymppiset nyt ajattelevat ettei niitä legoja ja mopoja ja kielikursseja ulkomailla ollut tarpeeksi kun vanhemmat olivat niin ahneita että käyttivät rahat asuntolainaan jne.Mä en tiedä eikö ihmisiä edes hävetä kun toistavat noita vanhoja Pajamäen juttuja.
Tai täällä kaikki kirjoittajat ovat eläneet jossain ököporvarikodeissa etteivät tiedä tavallisten ihmisten elämästä mitään?Suuret ikäluokat ovat rohmunneet aina ihan kaiken.
Siis mitä rohmunnut? Kansakoulun sain, senjälkeen töihin. Kolmio on vanhasss talossa ja torppari-isoisän aikoinaan lunastamasta torpasta isän perintönä 3 ha metsää.
Arvaas ketkä saavat ne rohmuta kun minusta aika jättäää? En saa niitä krematorioon mukaan.
Tee testamentti wwf:lle, saa perilliset vain lakiosan.
Eipä tuosta tule edes perintöveroa kolmelle lapselle maksettavaksi.
Metsähehtaarin hinta keskimäärin n. 5000 e.
Rutunen kolmio vanhasta talosta ei arvokas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen suuria ikäluokkia. Mieheni kanssa kumpikin muutimme 15-16 - vuotiaina kaukaa eteläsuomalaiseen kaupunkiin.
Köyhät vanhemmat jäi sinne maalle.Kun saimme lapsia, oli toinen mummo jo kuollut. Toinen yli 70.
Eikä ollut isoja maalaistaloja jossa olisi lapsemme voineet kesät viettää. Toisaalta olimme kykeneviä, raittiita, hoitamaan itse itse perustamamme perheen. Elimme tulojemme mukaisesti.Ei tullut ees rahaa "asuntolainnan ja lapsen tarpeisiin " kuten joku eilen kaipasi.
Omat olosuhteeni vastasivat varmaan suurinta osaa suurten ikäluokkien maaltamuuttaneiden elämää. Hyvä jos kerran vuodessa useimmat kävivät siellä kotikunnassaan.
Eikä 70- luvulla vielä (maalais) mummotkaan ( tulleet passaamasn lapsiaan sieltä kaukaa.Silloin oli mummot vielä "mummoja" meihin nykyvanhuksiin verrattuna
Kuinka vanhempiesi pärjääminen vanhana, kuinka tiiviisti auttelitte ja odottivatko ikääntyneet vanhempanne tätä laskien sen varaan? Kuinka auttaminen onnistui välimatkasta, vai tehtiinkö asumismuutoksia? Mielenkiintoista olisi kuulla, koska omat isovanhemmat (suurten ikäluokkien vanhemmat) pärjäilivät kotonaan käytännössä yksin arjessa niin pitkään kuin pärjäsivät ja sitten suoraan laitoshoitoon kun kävi tapaturma. Vierailut pari kertaa vuodessa heidän luonaan, lasten eikä heidän ehdoilla. Eivät vaatineetkaan kyllä mitään, syyllistäneet kaukana asuvia kiireisiä aikuisia lapsiaan.
Eipä tuo munkaa äiti auttanut liiemmin. Tosin pitkä välimatka. Kauniita kuvia olisi kyllä pitänyt laittaa vaikka kärsin masennuksesta.
Nyt kun itse jo vanha ja huonossa kunnossa, en aio mäkään auttaa. Se on voi voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä velvollisuus appivanhemmilla olisi ollut hoitaa sairasta lastanne? Odotat vain muiden auttavan sinua, kun on vaikeaa. Pyysitkö heiltä apua vai odotitko ajatusten tasolla vain heidän auttavan? Ja eiväthän omat sairautesi parane appivanhempien avulla.
Mikä velvollisuus appivanhempien lapsilla on auttaa sairaita vanhempiaan? Saati näiden puolisoilla? Eihän appivanhempien krempat parane siitä mihinkään, mitäpä se lasten apu siinä helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatella mitä oppeja taotaan lasten kodeissa lasten päähän. Nykyisiä vanhuksia, usein aika vähän koulutettuja, duunaritöitä tehneitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ja kiertätetään vanhusten halveksimista jo tenavaikäisille.
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.
Omat vanhempani ovat akateemisia ja akateemisia löytyy aiemmastakin sukupolvesta. Ovat kerryttäneet omaisuutta oikein mittavasti, mutta eivät auta jälkikasvuaan. Duunari tai uraihminen, yhtä ahneita näköjään nuo eläkeläissukupolvet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen suuria ikäluokkia. Mieheni kanssa kumpikin muutimme 15-16 - vuotiaina kaukaa eteläsuomalaiseen kaupunkiin.
Köyhät vanhemmat jäi sinne maalle.Kun saimme lapsia, oli toinen mummo jo kuollut. Toinen yli 70.
Eikä ollut isoja maalaistaloja jossa olisi lapsemme voineet kesät viettää. Toisaalta olimme kykeneviä, raittiita, hoitamaan itse itse perustamamme perheen. Elimme tulojemme mukaisesti.Ei tullut ees rahaa "asuntolainnan ja lapsen tarpeisiin " kuten joku eilen kaipasi.
Omat olosuhteeni vastasivat varmaan suurinta osaa suurten ikäluokkien maaltamuuttaneiden elämää. Hyvä jos kerran vuodessa useimmat kävivät siellä kotikunnassaan.
Eikä 70- luvulla vielä (maalais) mummotkaan ( tulleet passaamasn lapsiaan sieltä kaukaa.Silloin oli mummot vielä "mummoja" meihin nykyvanhuksiin verrattuna
Kuinka vanhempiesi pärjääminen vanhana, kuinka tiiviisti auttelitte ja odottivatko ikääntyneet vanhempanne tätä laskien sen varaan? Kuinka auttaminen onnistui oovälimatkasta, vai tehtiinkö asumismuutoksia? Mielenkiintoista olisi kuulla, koska omat isovanhemmat (suurten ikäluokkien vanhemmat) pärjäilivät kotonaan käytännössä yksin arjessa niin pitkään kuin pärjäsivät ja sitten suoraan laitoshoitoon kun kävi tapaturma. Vierailut pari kertaa vuodessa heidän luonaan, lasten eikä heidän ehdoilla. Eivät vaatineetkaan kyllä mitään, syyllistäneet kaukana asuvia kiireisiä aikuisia lapsiaan.
Vanhempai muuttivat kirkolle 70- vuotiaina. Hoitivat asiansa ja pärjäsivät omin avuin. Isä oli 2 kk sairaalassa ennen kuolemaansa, äiti soitti itelleen taksin illalla ja kuoli yöllä sairaalassa. He olivat hyvin itsenäisiä ihmisiä, eivät holhoamista suvainneet. Siivooja heillä kävi, äiti hoiti itse ruuat. Kauppa oli samassa kerrostalossa. Kumpikin oli 85 kuollessaan. Teräväpäisinä loppuun asti.
Meitä oli 10 lasta. Yksi asui siinä kirkolla mutta ei sen kummemmin hänenkään apua tarvinneet. Hautajaiset järjesti ja oli pesän hoitajana.
Silloin saattoi myös pankkiasiat hoitaa pankissa joten heille ei raha-asiat tuottaneet ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen suuria ikäluokkia. Mieheni kanssa kumpikin muutimme 15-16 - vuotiaina kaukaa eteläsuomalaiseen kaupunkiin.
Köyhät vanhemmat jäi sinne maalle.Kun saimme lapsia, oli toinen mummo jo kuollut. Toinen yli 70.
Eikä ollut isoja maalaistaloja jossa olisi lapsemme voineet kesät viettää. Toisaalta olimme kykeneviä, raittiita, hoitamaan itse itse perustamamme perheen. Elimme tulojemme mukaisesti.Ei tullut ees rahaa "asuntolainnan ja lapsen tarpeisiin " kuten joku eilen kaipasi.
Omat olosuhteeni vastasivat varmaan suurinta osaa suurten ikäluokkien maaltamuuttaneiden elämää. Hyvä jos kerran vuodessa useimmat kävivät siellä kotikunnassaan.
Eikä 70- luvulla vielä (maalais) mummotkaan ( tulleet passaamasn lapsiaan sieltä kaukaa.Silloin oli mummot vielä "mummoja" meihin nykyvanhuksiin verrattuna
Kuinka vanhempiesi pärjääminen vanhana, kuinka tiiviisti auttelitte ja odottivatko ikääntyneet vanhempanne tätä laskien sen varaan? Kuinka auttaminen onnistui välimatkasta, vai tehtiinkö asumismuutoksia? Mielenkiintoista olisi kuulla, koska omat isovanhemmat (suurten ikäluokkien vanhemmat) pärjäilivät kotonaan käytännössä yksin arjessa niin pitkään kuin pärjäsivät ja sitten suoraan laitoshoitoon kun kävi tapaturma. Vierailut pari kertaa vuodessa heidän luonaan, lasten eikä heidän ehdoilla. Eivät vaatineetkaan kyllä mitään, syyllistäneet kaukana asuvia kiireisiä aikuisia lapsiaan.
Vanhin veljeni on 96, asuu vaimonsa kanssa kotonaan. Kauppa tuo ruokatarvikkeet. Kokeilivat kotiin tuotua valmista ruokaa , nyt ottavat 2 kertaa viikossa. Poikansa on huonommassa kunnossa kun vanhempansa.
Sisareni on 92, virkeä, teräväpäinen ihminen, asuu kotonaan, hoitaa asiansa. Tänään oli kävellyt kilometrin asumansa lähiön ostoskeskukseen, toki jo taksilla tuli takaisin.
Puhuttiin puhelimessa.
Eivät kaikki tarvitse mitään miniöitään pärjätäkseen. Koskaanhan ei huomista tiedä mutta sitten olen hoitolaitoksessa jos apua rupeisin tarvitsemaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatella mitä oppeja taotaan lasten kodeissa lasten päähän. Nykyisiä vanhuksia, usein aika vähän koulutettuja, duunaritöitä tehneitä nimitellään ahneeksi sukupolveksi ja kiertätetään vanhusten halveksimista jo tenavaikäisille.
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.
Omat vanhempani ovat akateemisia ja akateemisia löytyy aiemmastakin sukupolvesta. Ovat kerryttäneet omaisuutta oikein mittavasti, mutta eivät auta jälkikasvuaan. Duunari tai uraihminen, yhtä ahneita näköjään nuo eläkeläissukupolvet.
Kerropa nyt mitä matalapalkkainen duunarinainen on ahnehtinut?
Mielestäni tässä keskustelussa nuoremmat kuolaavat vanhempiensa ja appivanhempiensa rahojen perään. Kuten sinäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen suuria ikäluokkia. Mieheni kanssa kumpikin muutimme 15-16 - vuotiaina kaukaa eteläsuomalaiseen kaupunkiin.
Köyhät vanhemmat jäi sinne maalle.Kun saimme lapsia, oli toinen mummo jo kuollut. Toinen yli 70.
Eikä ollut isoja maalaistaloja jossa olisi lapsemme voineet kesät viettää. Toisaalta olimme kykeneviä, raittiita, hoitamaan itse itse perustamamme perheen. Elimme tulojemme mukaisesti.Ei tullut ees rahaa "asuntolainnan ja lapsen tarpeisiin " kuten joku eilen kaipasi.
Omat olosuhteeni vastasivat varmaan suurinta osaa suurten ikäluokkien maaltamuuttaneiden elämää. Hyvä jos kerran vuodessa useimmat kävivät siellä kotikunnassaan.
Eikä 70- luvulla vielä (maalais) mummotkaan ( tulleet passaamasn lapsiaan sieltä kaukaa.Silloin oli mummot vielä "mummoja" meihin nykyvanhuksiin verrattuna
Kuinka vanhempiesi pärjääminen vanhana, kuinka tiiviisti auttelitte ja odottivatko ikääntyneet vanhempanne tätä laskien sen varaan? Kuinka auttaminen onnistui oovälimatkasta, vai tehtiinkö asumismuutoksia? Mielenkiintoista olisi kuulla, koska omat isovanhemmat (suurten ikäluokkien vanhemmat) pärjäilivät kotonaan käytännössä yksin arjessa niin pitkään kuin pärjäsivät ja sitten suoraan laitoshoitoon kun kävi tapaturma. Vierailut pari kertaa vuodessa heidän luonaan, lasten eikä heidän ehdoilla. Eivät vaatineetkaan kyllä mitään, syyllistäneet kaukana asuvia kiireisiä aikuisia lapsiaan.
Vanhempai muuttivat kirkolle 70- vuotiaina. Hoitivat asiansa ja pärjäsivät omin avuin. Isä oli 2 kk sairaalassa ennen kuolemaansa, äiti soitti itelleen taksin illalla ja kuoli yöllä sairaalassa. He olivat hyvin itsenäisiä ihmisiä, eivät holhoamista suvainneet. Siivooja heillä kävi, äiti hoiti itse ruuat. Kauppa oli samassa kerrostalossa. Kumpikin oli 85 kuollessaan. Teräväpäisinä loppuun asti.
Meitä oli 10 lasta. Yksi asui siinä kirkolla mutta ei sen kummemmin hänenkään apua tarvinneet. Hautajaiset järjesti ja oli pesän hoitajana.Silloin saattoi myös pankkiasiat hoitaa pankissa joten heille ei raha-asiat tuottaneet ongelmia.
Miksi samat ihmiset, jotka EIVÄT joutuneet aktiivisesti avustamaan omia vanhempiaan vanhuudessa, vaan saivat edelleen keskittyä omiin asioihinsa kunnes vanhukset kuolivat, aina kommentoivat näitä että ei mekään apua lasten kanssa saatu ja omillaan pärjäiltiin. Kun te ette voi siis tietää, miten suhtautuisitte vastuuseen, jos se olisi teillekin langennut? Mitä merkityksiä tällainen historia tuottaisi, jos teiltä olisikin yhtäkkiä vaadittu paljon? Tai vanhempanne olisivat itse pärjäämisen eetoksen sijaan alkaneet pohjustaa omia avuntarpeitaan ja sen vaatimia järjestelyjä? Teidän ei tarvinnut edes ajatella, miltä tuntuu, onko oikein, onko julmaa, jos ei odotuksiin pysty tai tosiaan halua vastata. Kun teiltä ei mitään tällaista vaadittukaan syyllistäen. Ei vaivattu edes näiden tunteiden verran.
Pärjäsihän ap:n perhekin kuten tekin. Ei mitään ongelmaa olisi nytkään, jos appivanhemmat aikoisivat olla itsenäisiä, eivätkä jo suunnittelisi, kuinka heidän avustaminen sitten toteutuu. Ei ap:n tarvitsisi olla julma, kieltäytyä mistään kunniasta. Miettiä, kuinka suhtautua odotuksiin, joista teillä ei ole edes kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen suuria ikäluokkia. Mieheni kanssa kumpikin muutimme 15-16 - vuotiaina kaukaa eteläsuomalaiseen kaupunkiin.
Köyhät vanhemmat jäi sinne maalle.Kun saimme lapsia, oli toinen mummo jo kuollut. Toinen yli 70.
Eikä ollut isoja maalaistaloja jossa olisi lapsemme voineet kesät viettää. Toisaalta olimme kykeneviä, raittiita, hoitamaan itse itse perustamamme perheen. Elimme tulojemme mukaisesti.Ei tullut ees rahaa "asuntolainnan ja lapsen tarpeisiin " kuten joku eilen kaipasi.
Omat olosuhteeni vastasivat varmaan suurinta osaa suurten ikäluokkien maaltamuuttaneiden elämää. Hyvä jos kerran vuodessa useimmat kävivät siellä kotikunnassaan.
Eikä 70- luvulla vielä (maalais) mummotkaan ( tulleet passaamasn lapsiaan sieltä kaukaa.Silloin oli mummot vielä "mummoja" meihin nykyvanhuksiin verrattuna
Kuinka vanhempiesi pärjääminen vanhana, kuinka tiiviisti auttelitte ja odottivatko ikääntyneet vanhempanne tätä laskien sen varaan? Kuinka auttaminen onnistui oovälimatkasta, vai tehtiinkö asumismuutoksia? Mielenkiintoista olisi kuulla, koska omat isovanhemmat (suurten ikäluokkien vanhemmat) pärjäilivät kotonaan käytännössä yksin arjessa niin pitkään kuin pärjäsivät ja sitten suoraan laitoshoitoon kun kävi tapaturma. Vierailut pari kertaa vuodessa heidän luonaan, lasten eikä heidän ehdoilla. Eivät vaatineetkaan kyllä mitään, syyllistäneet kaukana asuvia kiireisiä aikuisia lapsiaan.
Vanhempai muuttivat kirkolle 70- vuotiaina. Hoitivat asiansa ja pärjäsivät omin avuin. Isä oli 2 kk sairaalassa ennen kuolemaansa, äiti soitti itelleen taksin illalla ja kuoli yöllä sairaalassa. He olivat hyvin itsenäisiä ihmisiä, eivät holhoamista suvainneet. Siivooja heillä kävi, äiti hoiti itse ruuat. Kauppa oli samassa kerrostalossa. Kumpikin oli 85 kuollessaan. Teräväpäisinä loppuun asti.
Meitä oli 10 lasta. Yksi asui siinä kirkolla mutta ei sen kummemmin hänenkään apua tarvinneet. Hautajaiset järjesti ja oli pesän hoitajana.Silloin saattoi myös pankkiasiat hoitaa pankissa joten heille ei raha-asiat tuottaneet ongelmia.
Miksi samat ihmiset, jotka EIVÄT joutuneet aktiivisesti avustamaan omia vanhempiaan vanhuudessa, vaan saivat edelleen keskittyä omiin asioihinsa kunnes vanhukset kuolivat, aina kommentoivat näitä että ei mekään apua lasten kanssa saatu ja omillaan pärjäiltiin. Kun te ette voi siis tietää, miten suhtautuisitte vastuuseen, jos se olisi teillekin langennut? Mitä merkityksiä tällainen historia tuottaisi, jos teiltä olisikin yhtäkkiä vaadittu paljon? Tai vanhempanne olisivat itse pärjäämisen eetoksen sijaan alkaneet pohjustaa omia avuntarpeitaan ja sen vaatimia järjestelyjä? Teidän ei tarvinnut edes ajatella, miltä tuntuu, onko oikein, onko julmaa, jos ei odotuksiin pysty tai tosiaan halua vastata. Kun teiltä ei mitään tällaista vaadittukaan syyllistäen. Ei vaivattu edes näiden tunteiden verran.
Pärjäsihän ap:n perhekin kuten tekin. Ei mitään ongelmaa olisi nytkään, jos appivanhemmat aikoisivat olla itsenäisiä, eivätkä jo suunnittelisi, kuinka heidän avustaminen sitten toteutuu. Ei ap:n tarvitsisi olla julma, kieltäytyä mistään kunniasta. Miettiä, kuinka suhtautua odotuksiin, joista teillä ei ole edes kokemusta.
Eikö kuitenkin ole jotenkin kipeetä pelätä ja pohtia jos ei kerran kuitenkaan mitenkään aikoisi auttaa? Jotkut tykkää piehtaroida pelossa ja vihassa jotta koko ajan on jotain valittamista. Lapset on pieniä vähän aikaa, he tarvitsisivat nyt huomiota mutta äiti pakenee sitä miettimällä asiaa mikä ei ole ajankohtainen
Omille lapsille olen antanut ohjeet, en tarvitse heitä täällä pyörimässä, heillä on oma elämä ja työt
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen suuria ikäluokkia. Mieheni kanssa kumpikin muutimme 15-16 - vuotiaina kaukaa eteläsuomalaiseen kaupunkiin.
Köyhät vanhemmat jäi sinne maalle.Kun saimme lapsia, oli toinen mummo jo kuollut. Toinen yli 70.
Eikä ollut isoja maalaistaloja jossa olisi lapsemme voineet kesät viettää. Toisaalta olimme kykeneviä, raittiita, hoitamaan itse itse perustamamme perheen. Elimme tulojemme mukaisesti.Ei tullut ees rahaa "asuntolainnan ja lapsen tarpeisiin " kuten joku eilen kaipasi.
Omat olosuhteeni vastasivat varmaan suurinta osaa suurten ikäluokkien maaltamuuttaneiden elämää. Hyvä jos kerran vuodessa useimmat kävivät siellä kotikunnassaan.
Eikä 70- luvulla vielä (maalais) mummotkaan ( tulleet passaamasn lapsiaan sieltä kaukaa.Silloin oli mummot vielä "mummoja" meihin nykyvanhuksiin verrattuna
Kuinka vanhempiesi pärjääminen vanhana, kuinka tiiviisti auttelitte ja odottivatko ikääntyneet vanhempanne tätä laskien sen varaan? Kuinka auttaminen onnistui välimatkasta, vai tehtiinkö asumismuutoksia? Mielenkiintoista olisi kuulla, koska omat isovanhemmat (suurten ikäluokkien vanhemmat) pärjäilivät kotonaan käytännössä yksin arjessa niin pitkään kuin pärjäsivät ja sitten suoraan laitoshoitoon kun kävi tapaturma. Vierailut pari kertaa vuodessa heidän luonaan, lasten eikä heidän ehdoilla. Eivät vaatineetkaan kyllä mitään, syyllistäneet kaukana asuvia kiireisiä aikuisia lapsiaan.
Vanhin veljeni on 96, asuu vaimonsa kanssa kotonaan. Kauppa tuo ruokatarvikkeet. Kokeilivat kotiin tuotua valmista ruokaa , nyt ottavat 2 kertaa viikossa. Poikansa on huonommassa kunnossa kun vanhempansa.
Sisareni on 92, virkeä, teräväpäinen ihminen, asuu kotonaan, hoitaa asiansa. Tänään oli kävellyt kilometrin asumansa lähiön ostoskeskukseen, toki jo taksilla tuli takaisin.
Puhuttiin puhelimessa.Eivät kaikki tarvitse mitään miniöitään pärjätäkseen. Koskaanhan ei huomista tiedä mutta sitten olen hoitolaitoksessa jos apua rupeisin tarvitsemaan
Ap:n appivanhemmilla alkaa olla avuntarvetta ja ovat puhuneet, että muuttaisivat lähemmäs jotta heidän auttaminen olisi helpompaa. Kysymys kuuluukin, että miksi he tällaisia puhelevat? Ihan hyvin voisivat asua missä asuvat ja apua tarjotaan sen verran kuin välimatka antaa myöten. Miksi avun odotus on niin suuri, että se olisi vaikea toteuttaa välimatkan päästä? Onhan siellä tukea saatavilla.
Ongelma tällaisissa ihmisissä ei ole välttämättä se varsinainen tehtävä tai odotus. Epämukava olo tulee sen näkemisestä, että kyseessä ovat todellakin epäempaattiset ja itsekkäät ihmiset. Ja uhkan tunne tulee siitä, ettei tällaisia ihmisiä ole turvallista pitää lähellä, koska ikinä mikään ei mene normaalien periaatteiden mukaan ja muiden satuttaminen on lähes vääjäämätöntä empatian puutteesta johtuen. Ihmiset yleensä tekevät tämän varsin järkevän päätelmän tiedostamattaan tunnepohjalta. Toisena terminä puhutaan luottamuksesta, ja sen merkityksestä vastapuolen tarpeisiin sitoutumisessa.
En ymmärrä kommenttiasi: "Siis täällä jokainen vinkuu apua ja rahaa vanhemmiltaan"
En ole koskaan vinkunut appivanhemmilta apua, rahaa tai mitään muutakaan. Saamme appivanhemmilta apua nolla (0) tuntia vuodessa.
Meillä on ASP-lainalla maksettu omistusasunto. ASP-lainaan ei tarvita lainantakaajia, vaan lainassa on valtiontakaus. Meillä on vanhat ja käytetyt autot, jotka on ostettu omilla rahoilla ja säästöillä. Miehen vanhemmat eli appivanhemmat eivät hoida koskaan meidän lapsia tai käy siivoamassa kotiamme. Älä siis huoli - me emme vingu vaan hoidamme ihan itse lapsemme ja siivoamme kotimme!
Miksi jotkut appivanhemmat ovat ihmisiä, jotka omasta mielestään tietävät kaikesta kaiken ja osaavat kaiken? He haluavat tunkea puoliväkisin aikuisten lastensa kotiin pätemään. On itsekkäitä appivanhempia, jotka sekaantuvat parisuhteeseen, kodinhoitoon, lastenhoitoon ja lastenkasvatukseen.
Nämä ikääntyvät ja ilmeisen toimettomat ja työttömät ihmiset voisivat hankkia harrastuksia. Seurakunnan, Suomen Punaisen Ristin tai jonkun järjestön vapaaehtoistyöhön, paikkakunnan palvelutaloihin ja vanhainkoteihin ulkoiluttamaan vanhuksia, keikkatöihin, mainoksia ja sanomalehtien varhaisjakelua jakamaan, kylä- tai asukasyhdistykseen tekemään talkootyötä, järjestö- ja yhdistystoimintaan. Kun on jotain tekemistä, niin ei tarvitse häiriköidä aikuisten lasten perheitä.
Vierailija kirjoitti:
Siis täällä jokainen vinkuu apua ja rahaa vanhemmiltaan, tuleva ehkä n. 50 v vaarikin.
Entä jos niillä vanhemmilla ei yksinkertaisesti ollut oman elämisensä lisäksi vielä maksaa vaikka vain kahdella asintoja, autoja, hoitaa lapset, käydä siivoamass
No he ovat ahne sukupolvi.
Ja tuskinpa ap esimerkiksi mitään lapselleen puhuu ihmisistä joita lapsi ei edes tunne.