Lue keskustelun säännöt.
Äiti ei pistä tytärtään kuriin joten haluaa adhd diagnoosin hänelle.
08.08.2023 |
Voihan tuolla tytöllä olla joku adhdkin , mutta isoin ongelma on ettei äiti osaa laittaa tyttöä kunnolla kuriin. On tottelematon lapsi. Muita tottelee, hoitajaa ja päiväkodissa. Äitiltä repii hiuksia päästä kuvassa. Äiti pelkää 6v lasta, että lapsi räjähtää. Haluaa lääkkeitä tytölle. Sanoo että lapsi vastustaa vaatimuksia, mikä on joku sairaus. No, kyllä siihen keinot on, on tähänkin asti tuommoset tapaukset opetettu ilman lääkeitä. ihan ekana ne kännykät pois molemmilta, äidiltä ja lapselta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000009714119.html
Kommentit (599)
Vierailija kirjoitti:
ADHD-lääkkeiden teho häviää muutamassa vuodessa ja sitten ollaankin entistä pahemmissa ongelmissa.
En ole törmännyt tällaiseen "tietoon" aiemmin. Toki toleranssi voi kasvaa, mutta ei se teho minnekään häviä. Ei pitäisi jakaa tällaista mututietoa, jota ei lääkäritkään allekirjoita. Adhd-lääke on (yleensä) joka tapauksessa lyhytaikainen ja vaikuttaa joitakin tunteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin surullista, toisaalta aika tavallista kai tänä päivänä. Ongelma on ihan selvästi äidissä, tai isästähän ei kerrottu mutta kuka tietää vaikka hänet olisi savustettu ulos perheen elämästä jos ei ole ollut samoilla linjoilla äidin kanssa. Toivottavasti isä on kuitenkin kuvioissa mukana ja tervehenkisempi. Jos olisi jotain todellista haastetta niin ne nimenomaan ilmenisi siellä päivähoidossa, kun onhan se kuitenkin kotia stressaavampi ympäristö.
Tai isä on ihan itse ulkoistanut itsensä kuvioista, kun lapsi on hankala. Tosin tuossa jutussa kyllä mainittiin, että isä asuu perheen kanssa ja palkataan lastenhoitaja jos hän lähtee kotoa. Mutta missään ei tosiaan sanottu pärjääkö isä lapsen kanssa sitäkään vähää yksinään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää tuo diagnoosien metsästys. Ehkä vanhemmat jotenkin kokevat, etteivät olekaan epäonnistuneita kasvatuksessa, kun lapsi saa diagnoosin. Lisäksi joitakin se tilille tuleva ylimääräinen raha motivoi.
Lapsi on se joka diagnoosista tulevaisuudessa kärsii. Parikin seikkaa tiedossa, mutta en viitsi tässä avata. Ja olen aivan varma, että lääkkeillä on sivuvaikutuksia, joista puhutaan vuosien päästä. Kaikilla lääkkeillä on, aina, enemmän tai vähemmän.
Toki on tapauksia, joissa diagnoosi on paikallaan, mutta useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat vaan niin kädettömiä kasvattajia, aivan liian nössöjä.
Vähän samoilla linjoilla olen. Tänä vuonna uutisoitiin siitä, että ADHD diagnoosia on ilmeisesti annettu liian kevyin perustein.
Diagnoosilla on iso merkitys lapsen tulevaisuudelle. Tietyillä aloilla diagnoosi on este ja romuttaa haaveet ehkä nuoren unelma-ammatista. Armeijaan pääsee, mutta jos on lääkitys niin C:n paperit saa.
HUS:in psykiatrian erikoislääkäri on jo ollut tilanteissa joissa diagnoosin purkua on pyydetty.
Meille taas diagnoosi(t) tuli kyllä vähän yllätyksenä ja terveydenhuollon pitkällisten tutkimusten kautta. En itse kokenut lastani haastavana, kuten koki päivähoito, jonka proamana tutkimuksiin lähdettiin. Lääkitystä alkuun pelkäsin, mutta sekin saatiin kohdilleen. Koko ajan diagnoosiin saamisen jälkeen viim. 6- v. on mennyt terapiaa, toimintaterapiaa, perheterapiaa Kelan kautta. Kuntoutuminen on edennyt ja näyttää nyt siltä, että alkaa murkkuikäisenä pärjätä ilman lääkettä! Koulu menee hyvin pienryhmässä ja tulevaisuuden suunnitelmia on.
Diagnooseista voi tulla ongelmia, kun armeijaan hakeutuu, mutta se nähdään sitten. Diagnoosien avulla hoito ja oikea-aikainen kuntoutus on varmistettu ja tyypistä on varmasti tulossa veronmaksaja. Isänsä ei saanut diagnooseja, eikä hoitoja lapsena, oli lähes vuosikymmenen työkyvytön, mutta nyt hänkin on päässyt työelämään veronmaksajaksi ja toimivaan arkeen vuosien kuntoutuksen ja oikean lääkityksen jälkeen.
Terveydenhuolto on pelastanut mieheni ja poikani. Diagnoosit ja niiden ansiosta tulevat hoito ja kuntoutus ovat olleet täysin välttämättömiä, kuten varmasti diabetes diagnoosi ja sen myötä insuliini joillekin. Meillä kummallakaan tosin ei ole pelkkä ADHD, vaan toisella myös Asperger ja toisella Tourette.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Miksi kommentoit ja huutelet, jos et edes ymmärrä, mitä kommentoit tai mistä on kyse?
PDA:n katsotaan kuuluvan osaksi autismia autismin alatyyppi.
Monesti ADHD voi olla myös rinakkaisdiagnoosi esim. epilepsian tai autisminkirjon kanssa. Esim. Käypähoito suosittelee, että herkästi kaikki epilepsiaa sairastavat lapset seulotaan ADHD:n osalta. Olisiko sinusta OK jättää nämä lapset ongelmien kanssa yksin ilman tukea, hoitoa ja diagnoosia. Sillä olisi suuret vaikutukset niin lapsen hyvinvointiiin kuin koulunkäyntiin?
ADHD ja autismi kuuluvat neuurokirjon/neurokehityksen häiriöihin. Niihin kuuluvat myös Tourette, kehitykselliset kielihäiriöt, oppimishäiriöt, OCD jne.
Mitä sairauksia, kehityksellisiä häiiöitä jne saa sinun mielestäsi sitten diagnosoida tai mistä saa puhua, jotta ne eivät ole halventavasti "muodissa". On vain hyvä asia, että näistä puhutaan julkisuudessa ja täälläkin...auttaa lisäämään ymmärtystä. Näinhän on toimittu pitkään myös vaikka Ms-taudinkin kohdalla, mutta ei siitä huudella, että se on muodissa.
Miten kuvittelet, että ymmärrystä lisää tuollaiset artikkelin kaltaiset jutut, joissa syyllinen on lähinnä äiti ja hänen asenteensa?
Jos lapsella ei ole missään muualla mitään ongelmia kuin äitinsä kanssa, niin kyseessä ei luultavasti ole muu kuin ongelmia äidin kanssa.Yleensä nuo lapset käyttävät poikkeavasti muuallakin, eivät vain yhden ihmisen kanssa. Mutta kun itse ollaan kädettömiä, niin diagnoosi on saatava.
Silloin se vika on sun ymmärryksessä, jos lähdet syyllistämään äitiä ja hänen asennettaan.
Artikkelin lapsi on tyttö. Sinun mielikuvasi siitä, että tuo poikkeava käytös näkyisi muidenkin kuin läheisten seurassa perustuu poikien oirekuvaan. Tytöt maskaavat huomattavasti enemmän, mikä on yksi niistä syistä, miksi nää jutut on tytöillä alidiagnosoituja. Toki se, että diagnostiikka muutenkin perustuu vain poikien oirekuvaan.
Jätin mukaan tytöllä on todettu lievä adhd, ei tarvitse lääkitystä. Jutussa myös käy ilmi, että äidin pitää palkata lapsenvahti kun puolisolla on omia menoja. Tämä jo kertoo siitä, ettei äiti osaa olla lapsensa kanssa. Jos puolison poissaollessa tarvitaan apua, jonka kanssa lapsi on ilmeisesti kunnolla. Ja sen puolison kanssa.
Lapsen ylivallasta kertoo myös tämä:"Sarin mukaan Lilja syö hyvin valikoivasti ja saa siksi usein eri ruokaa kuin aikuiset". Lapsi tietää, että aikuiset antavat periksi.
Nyt ovat kuntoutuksessa, jonka ansiosta raivarit ovat vähentyneet. Kyseessä on luultavasti kuntoutus myös vanhemmille ja vanhemmuudesta.
Ei, tämä viesti kertoo siitä, että et ole tutustunut neurokehityksen häiriöihin. Valikoiva ruokailu on hyvinkin tyypillistä. Taustalla voi olla aistiherkkyydet tai aistisääyelynnvaikeudet tai AFRID. Osa lapsista päätyy jopa letkuruokintaan. Liityy usein arisminkirjoon. Kolmasosa jopa mylhemmin nuoruusiällä diagnosoitu laihuushäiriö tytöllä on diagnosoimaton (hoitamaton) autisminkijon häiriö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa kyseiseen artikkeliin, tiedän useampia lapsia, jotka koulussa ovat enkeleitä, mutta vanhempien mukaan saavat kotona kovia raivareita. Ts. pinnistelevät koulussa mukautuakseen ryhmään, ja kuormitus purkautuu kotona.
Kyllä ihan normaalitkin pienet lapset usein kiukuttelevat tulleessa päiväkodista. Se on ollut tunnettua jo vuosi kymmeniä. Kun päivän pinnistelee hyväkäytöksisenä, se purkautuu läheisille.
Ongelmana on vanhempien tietty luonteenpiirre, jossa ei osata ottaa vastaan lasten raivoa. Usein näille vanhemmille kokemus toisen ihmisen raivosta on elämän ensimmäinen, ovat itse rauhallisia ja matala temperamenttisia. Primitiivinen kokemus lapsen raivosta saa aikuisen hätääntymään, pieni lapsi vaistoaa tämän ja ongelmien kehä alkaa olla valmis.
Neuvoloissa pitäisi vanhemmille opettaa kädestä pitäen miten raivoon suhtaudutaan.
Minunlaiselle keskitason temperamentilla varustetulle, temperamenttisessa perheessä kasvaneelle, lapsen raivon vastaanotto oli helppoa, siihen oli tottunut koko ikänsä jostain suunnasta.
Olen 70-luvulla, pienenä lapsena ollut leikkimässä lapsen kanssa, joka puri vanhempiaan. Sen pelon fiiliksen perheessä tunnisti jopa minä, pieni lapsi. Minut oli viety leikkimään lapsen kanssa, jotta se oppisi ennen kouluun menoa sosiaalisia taitoja. Vanhemmat olivat fiksuja nössöjä, ihan kädettömiä komentamaan lastaan ja lapsi kärsi, kun vierellä ei ollut vahvaa, luotettavaa vanhempaa, vaan pelosta sätkiviä, avuttomia isoja ihmisiä. Lapsesta kuitenkin tuli ihan normaali aikuinen, ihme kyllä.
Minä kyllä kestän niin lasten kuin aikuisten raivon, niin kauan kuin se on pelkkää huutamista. Olisin kyllä itsekin aivan kädetön, kun lapsi alkaisi puremaan, potkimaan tai rikkomaan tavaroita.
Kokemuksesta tiedän, ettei raivoavalle lapselle kannata edes yrittää puhua. Ja tästä ketjusta olen oppinut, että kaikenlainen kiinni pitäminen ja lapsen estäminen on väkivaltaa. Minulla ei myöskään ole naapurissa tukiverkkoa, joka voisi tulla kesken työpäivän lopettamaan työnteon ja auttamaan lapsen kanssa - lapsen, johon ei siis saa koskea. Poliisille soittaminen olisi enemmän kuin kornia.
Enpä siis itse tietäisi, mitä noissa tilanteissa tekisin.
Jos lapsella on autismiin liittyvä ylikuormitustila, jolloin hän ei voi kontrolloida omaa käytöstään tai vaikka kehitysvamma tms, niin kyllä terveydenhollonkin kautta tarvittaessa neuvotaan miten lasta estetään silloin turvallistesti satuttamatta itseään tai muita kuten myös tällöin koulussa (tietyt erityiskoulut jme). Siihen neuvotaan turvalliset otteet.
Mutta entäs kaikki ne vuodet ennen kuin sen diagnoosin saa? Useimmat raivoaa kyllä pitkään kotona ennen kuin pääsevät minkään terveydenhuollon piiriin. Eikä kaikki raivoavat, lyövät, potkivat ja purevat lapset edes ole autisteja tai kehitysvammaisia. Ja kyllä, autistit kokee väkivaltaa perheensä taholta enemmän kuin normaalit lapset, eikä se mikään ihme ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Miksi kommentoit ja huutelet, jos et edes ymmärrä, mitä kommentoit tai mistä on kyse?
PDA:n katsotaan kuuluvan osaksi autismia autismin alatyyppi.
Monesti ADHD voi olla myös rinakkaisdiagnoosi esim. epilepsian tai autisminkirjon kanssa. Esim. Käypähoito suosittelee, että herkästi kaikki epilepsiaa sairastavat lapset seulotaan ADHD:n osalta. Olisiko sinusta OK jättää nämä lapset ongelmien kanssa yksin ilman tukea, hoitoa ja diagnoosia. Sillä olisi suuret vaikutukset niin lapsen hyvinvointiiin kuin koulunkäyntiin?
ADHD ja autismi kuuluvat neuurokirjon/neurokehityksen häiriöihin. Niihin kuuluvat myös Tourette, kehitykselliset kielihäiriöt, oppimishäiriöt, OCD jne.
Mitä sairauksia, kehityksellisiä häiiöitä jne saa sinun mielestäsi sitten diagnosoida tai mistä saa puhua, jotta ne eivät ole halventavasti "muodissa". On vain hyvä asia, että näistä puhutaan julkisuudessa ja täälläkin...auttaa lisäämään ymmärtystä. Näinhän on toimittu pitkään myös vaikka Ms-taudinkin kohdalla, mutta ei siitä huudella, että se on muodissa.
Miten kuvittelet, että ymmärrystä lisää tuollaiset artikkelin kaltaiset jutut, joissa syyllinen on lähinnä äiti ja hänen asenteensa?
Jos lapsella ei ole missään muualla mitään ongelmia kuin äitinsä kanssa, niin kyseessä ei luultavasti ole muu kuin ongelmia äidin kanssa.Yleensä nuo lapset käyttävät poikkeavasti muuallakin, eivät vain yhden ihmisen kanssa. Mutta kun itse ollaan kädettömiä, niin diagnoosi on saatava.
Silloin se vika on sun ymmärryksessä, jos lähdet syyllistämään äitiä ja hänen asennettaan.
Artikkelin lapsi on tyttö. Sinun mielikuvasi siitä, että tuo poikkeava käytös näkyisi muidenkin kuin läheisten seurassa perustuu poikien oirekuvaan. Tytöt maskaavat huomattavasti enemmän, mikä on yksi niistä syistä, miksi nää jutut on tytöillä alidiagnosoituja. Toki se, että diagnostiikka muutenkin perustuu vain poikien oirekuvaan.
Jätin mukaan tytöllä on todettu lievä adhd, ei tarvitse lääkitystä. Jutussa myös käy ilmi, että äidin pitää palkata lapsenvahti kun puolisolla on omia menoja. Tämä jo kertoo siitä, ettei äiti osaa olla lapsensa kanssa. Jos puolison poissaollessa tarvitaan apua, jonka kanssa lapsi on ilmeisesti kunnolla. Ja sen puolison kanssa.
Lapsen ylivallasta kertoo myös tämä:"Sarin mukaan Lilja syö hyvin valikoivasti ja saa siksi usein eri ruokaa kuin aikuiset". Lapsi tietää, että aikuiset antavat periksi.
Nyt ovat kuntoutuksessa, jonka ansiosta raivarit ovat vähentyneet. Kyseessä on luultavasti kuntoutus myös vanhemmille ja vanhemmuudesta.
Puolisoni lapsella on diagnosoitu adhd, ja lääkityskin on.
Tavattiin pari vuotta sitten, ja tänä aikana olen huomannut kuka määrää siinä talossa. Lapselle kelpaa ainoastaan ranskalaisia, pizzaa,pastaa. Ei ikinä vihanneksia. Colaa ja karkkia menee niin paljon kun jaksaa kantaa kotiin.
Äiti ei vaan jaksa tapella vastaan enää, isä on vielä pahempi. Jos lapsi haluaa ranskalaisia vaikka keskellä yötä, niin iskä hyppää autoon ja hakee mäkkäristä ranskalaisia sille.
Jankuttamisella tai raivareilla lapsi saa tahtonsa läpi melkein joka kerta.
Yritin asettaa vähän rajoja, tein normiruokaa kaikille ja en suostunut laittaa erikseen ranskalaisia ym paskaa kersalle. Totesin sille että muuta et saa, syö tai ole syömättä. Hirveätä huutoa ja raivoamista koko illan.
Soitti isälleen että oon ihan kauhea, ja agressiivinen, uhkailen väkivallalla, en anna ruokaa ym. Iskä tuli käymään, mäkkärin kautta tietty ja rupesi huutaa minulle.
Sanomattakin selvää että kiinnostus perhe-elämää kohtaan katosi, tästä on nyt pari kuukautta aikaa ja olen lähtökuopissa.
Lapsi on 10v, ja en halua olla samassa taloudessa kun teini-ikä lähestyy.
Karmivaa, johan tuon nuoren aivot ovat muusina tuollaisesta ravinnosta. Olet mitä syöt - pitää paikkansa, enkä tarkoita nyt vain ulkonäköä ja aivot tarvitsevat oikeanlaista ravintorikasta ruokaa. Terveelliset elintavat omaavissa perheissä on ylipäätään vähemmän ongelmia - laidasta laitaan. Suolisto on toiset aivot, tämähän jo tiedetään.
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapsena kasvatus onnistuu kiltiksi, mutta 6v alkaa olemaan jo vähän isompi lapsi. Esikouluikäinen ei tahallaan ole vastahankainen ja jos tuntee että jokin on epäreilua. Lapselta on ehkä vaadittu liikaa ja tehty liian suuri numero "tottelemattomuudesta". Koska lapselta vaaditaan jo siivousta kuulemma (artikkelin mukaan) ja oikeasti vanhemman tehtävä on siivota, lapsen olla huoleton ja leikkivä. Lelut korkeintaan kerätään ja vaatteita ei lattialle. Lapsi on muiden seurassa normaali ja äidin kanssa tulee ongelma? Lapsi haluaa keskittyä johonkin ja kohta joku yhtäkkiä vaatii jotain? Saisiko lapsi olla huoleton. Se tapa jolla asiat sanottiin aiemmin, voi edelleen vaikuttaa? Ensimmäinen luokka oli ennen 7 vuotta täyttäville (samana vuonna), yleensä 6-vuotiailla ei ole liikaa koulutehtäviä tai pitäisi laittaa. Lapsi ei ole pikkuaikuinen, vanhempien pitäisi tiedostaa tämä, ettei odota aikuisen panosta. Tottakai on hyvä pestä hampaat illalla jne. Aamulla otetaan vähän rauhallisemmin.
Esikouluikäisillä on kyllä usein paha "uhmaikä" ja rajoja koetellaan. Ja kyllä ihmeessä jo tuon ikäiseltä voi vaatia osallistumista siivoukseen ym. kotitöihin, kohtuullisissa määrin. Tuskin tässäkään tapauksessa on käsketty imuroimaan koko taloa vaan kyse lienee ihan niitten omien lelujen keräämisestä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa kyseiseen artikkeliin, tiedän useampia lapsia, jotka koulussa ovat enkeleitä, mutta vanhempien mukaan saavat kotona kovia raivareita. Ts. pinnistelevät koulussa mukautuakseen ryhmään, ja kuormitus purkautuu kotona.
Kyllä ihan normaalitkin pienet lapset usein kiukuttelevat tulleessa päiväkodista. Se on ollut tunnettua jo vuosi kymmeniä. Kun päivän pinnistelee hyväkäytöksisenä, se purkautuu läheisille.
Ongelmana on vanhempien tietty luonteenpiirre, jossa ei osata ottaa vastaan lasten raivoa. Usein näille vanhemmille kokemus toisen ihmisen raivosta on elämän ensimmäinen, ovat itse rauhallisia ja matala temperamenttisia. Primitiivinen kokemus lapsen raivosta saa aikuisen hätääntymään, pieni lapsi vaistoaa tämän ja ongelmien kehä alkaa olla valmis.
Neuvoloissa pitäisi vanhemmille opettaa kädestä pitäen miten raivoon suhtaudutaan.
Minunlaiselle keskitason temperamentilla varustetulle, temperamenttisessa perheessä kasvaneelle, lapsen raivon vastaanotto oli helppoa, siihen oli tottunut koko ikänsä jostain suunnasta.
Olen 70-luvulla, pienenä lapsena ollut leikkimässä lapsen kanssa, joka puri vanhempiaan. Sen pelon fiiliksen perheessä tunnisti jopa minä, pieni lapsi. Minut oli viety leikkimään lapsen kanssa, jotta se oppisi ennen kouluun menoa sosiaalisia taitoja. Vanhemmat olivat fiksuja nössöjä, ihan kädettömiä komentamaan lastaan ja lapsi kärsi, kun vierellä ei ollut vahvaa, luotettavaa vanhempaa, vaan pelosta sätkiviä, avuttomia isoja ihmisiä. Lapsesta kuitenkin tuli ihan normaali aikuinen, ihme kyllä.
Minä kyllä kestän niin lasten kuin aikuisten raivon, niin kauan kuin se on pelkkää huutamista. Olisin kyllä itsekin aivan kädetön, kun lapsi alkaisi puremaan, potkimaan tai rikkomaan tavaroita.
Kokemuksesta tiedän, ettei raivoavalle lapselle kannata edes yrittää puhua. Ja tästä ketjusta olen oppinut, että kaikenlainen kiinni pitäminen ja lapsen estäminen on väkivaltaa. Minulla ei myöskään ole naapurissa tukiverkkoa, joka voisi tulla kesken työpäivän lopettamaan työnteon ja auttamaan lapsen kanssa - lapsen, johon ei siis saa koskea. Poliisille soittaminen olisi enemmän kuin kornia.
Enpä siis itse tietäisi, mitä noissa tilanteissa tekisin.
Jos lapsella on autismiin liittyvä ylikuormitustila, jolloin hän ei voi kontrolloida omaa käytöstään tai vaikka kehitysvamma tms, niin kyllä terveydenhollonkin kautta tarvittaessa neuvotaan miten lasta estetään silloin turvallistesti satuttamatta itseään tai muita kuten myös tällöin koulussa (tietyt erityiskoulut jme). Siihen neuvotaan turvalliset otteet.
Mutta entäs kaikki ne vuodet ennen kuin sen diagnoosin saa? Useimmat raivoaa kyllä pitkään kotona ennen kuin pääsevät minkään terveydenhuollon piiriin. Eikä kaikki raivoavat, lyövät, potkivat ja purevat lapset edes ole autisteja tai kehitysvammaisia. Ja kyllä, autistit kokee väkivaltaa perheensä taholta enemmän kuin normaalit lapset, eikä se mikään ihme ole.
Älä huoli, kyllä vanhempi oppii tuntemaan lapsensa kuten myös tutkimuksia tekevä taho. Se kun on lopulta päivän selvää, mikä vaikka lapsen itkun, lyömisen ja potkimisen takana on. Autistinen meldown (ylikuormitus) vs lapsen kiulkukohtaus. Samoin kuin lääkäri ja vanhempi myös tietää miksi esim. lapsi voi olla pyörätuolissa eikä kykene kävelemään, vaikka ulospäin näyttää vain se kävelymätyömyys eli syyt siihen reumasta, lihasheikkoudesta, murtumasta tms ovat erilaisia...amoin kuin tuossa näkyväksi tulevassa lapsen ylikuormituksessa. Jotkut sanovat, että lapsi on rajaton, kiukuttelee yms , mutta vanhemmat tietävät miksi näin on ja ovat hyviä vanhempia ja luuntelevat tätä ulkopuolisten huutelua. Sivan samoin kuin haukutaan pyörtuolissa olevaa lasta laiskaksi kun ei kävele, vaikka vanhemmat tietävät syyn tai sairauden taustalla.
Aika huonoa käytöstä eikä hävetä edes tietämättömyyttä, vaan huudellaan sitä kovempaa, mitä vähemmän ymmärretään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapsena kasvatus onnistuu kiltiksi, mutta 6v alkaa olemaan jo vähän isompi lapsi. Esikouluikäinen ei tahallaan ole vastahankainen ja jos tuntee että jokin on epäreilua. Lapselta on ehkä vaadittu liikaa ja tehty liian suuri numero "tottelemattomuudesta". Koska lapselta vaaditaan jo siivousta kuulemma (artikkelin mukaan) ja oikeasti vanhemman tehtävä on siivota, lapsen olla huoleton ja leikkivä. Lelut korkeintaan kerätään ja vaatteita ei lattialle. Lapsi on muiden seurassa normaali ja äidin kanssa tulee ongelma? Lapsi haluaa keskittyä johonkin ja kohta joku yhtäkkiä vaatii jotain? Saisiko lapsi olla huoleton. Se tapa jolla asiat sanottiin aiemmin, voi edelleen vaikuttaa? Ensimmäinen luokka oli ennen 7 vuotta täyttäville (samana vuonna), yleensä 6-vuotiailla ei ole liikaa koulutehtäviä tai pitäisi laittaa. Lapsi ei ole pikkuaikuinen, vanhempien pitäisi tiedostaa tämä, ettei odota aikuisen panosta. Tottakai on hyvä pestä hampaat illalla jne. Aamulla otetaan vähän rauhallisemmin.
Esikouluikäisillä on kyllä usein paha "uhmaikä" ja rajoja koetellaan. Ja kyllä ihmeessä jo tuon ikäiseltä voi vaatia osallistumista siivoukseen ym. kotitöihin, kohtuullisissa määrin. Tuskin tässäkään tapauksessa on käsketty imuroimaan koko taloa vaan kyse lienee ihan niitten omien lelujen keräämisestä...
Uhma on aivan eri asia kuin neurokehityksen häirlöihin kuten autisminkirjoon liittyvä kuormitus!!! Uhma on pikkujuttu ja hoidetaan aivan toisin. Ylikuormittunerlta neurokirjon lapselta on turha vaatia mitään...ensin on saatava kuormitusta laskettua, mikä voi vasti aistiystävällisempiä tiloja ja taukoja päiväkodissa/ koulussa, tarkkaa päiväohjelmaa jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on uusioperhe, jossa lasten äiti tekee samalla tavalla. Eli ei saa annettua riittävästi rajoja murrosikäiselle pojalle, niin hakee jatkuvasti adhd-diagnoosia lapselle (ja nyt myös itselleen). Siitähän saa somasti myös hieman korvausta Kelalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Miksi kommentoit ja huutelet, jos et edes ymmärrä, mitä kommentoit tai mistä on kyse?
PDA:n katsotaan kuuluvan osaksi autismia autismin alatyyppi.
Monesti ADHD voi olla myös rinakkaisdiagnoosi esim. epilepsian tai autisminkirjon kanssa. Esim. Käypähoito suosittelee, että herkästi kaikki epilepsiaa sairastavat lapset seulotaan ADHD:n osalta. Olisiko sinusta OK jättää nämä lapset ongelmien kanssa yksin ilman tukea, hoitoa ja diagnoosia. Sillä olisi suuret vaikutukset niin lapsen hyvinvointiiin kuin koulunkäyntiin?
ADHD ja autismi kuuluvat neuurokirjon/neurokehityksen häiriöihin. Niihin kuuluvat myös Tourette, kehitykselliset kielihäiriöt, oppimishäiriöt, OCD jne.
Mitä sairauksia, kehityksellisiä häiiöitä jne saa sinun mielestäsi sitten diagnosoida tai mistä saa puhua, jotta ne eivät ole halventavasti "muodissa". On vain hyvä asia, että näistä puhutaan julkisuudessa ja täälläkin...auttaa lisäämään ymmärtystä. Näinhän on toimittu pitkään myös vaikka Ms-taudinkin kohdalla, mutta ei siitä huudella, että se on muodissa.
Miten kuvittelet, että ymmärrystä lisää tuollaiset artikkelin kaltaiset jutut, joissa syyllinen on lähinnä äiti ja hänen asenteensa?
Jos lapsella ei ole missään muualla mitään ongelmia kuin äitinsä kanssa, niin kyseessä ei luultavasti ole muu kuin ongelmia äidin kanssa.Yleensä nuo lapset käyttävät poikkeavasti muuallakin, eivät vain yhden ihmisen kanssa. Mutta kun itse ollaan kädettömiä, niin diagnoosi on saatava.
Silloin se vika on sun ymmärryksessä, jos lähdet syyllistämään äitiä ja hänen asennettaan.
Artikkelin lapsi on tyttö. Sinun mielikuvasi siitä, että tuo poikkeava käytös näkyisi muidenkin kuin läheisten seurassa perustuu poikien oirekuvaan. Tytöt maskaavat huomattavasti enemmän, mikä on yksi niistä syistä, miksi nää jutut on tytöillä alidiagnosoituja. Toki se, että diagnostiikka muutenkin perustuu vain poikien oirekuvaan.
Jätin mukaan tytöllä on todettu lievä adhd, ei tarvitse lääkitystä. Jutussa myös käy ilmi, että äidin pitää palkata lapsenvahti kun puolisolla on omia menoja. Tämä jo kertoo siitä, ettei äiti osaa olla lapsensa kanssa. Jos puolison poissaollessa tarvitaan apua, jonka kanssa lapsi on ilmeisesti kunnolla. Ja sen puolison kanssa.
Lapsen ylivallasta kertoo myös tämä:"Sarin mukaan Lilja syö hyvin valikoivasti ja saa siksi usein eri ruokaa kuin aikuiset". Lapsi tietää, että aikuiset antavat periksi.
Nyt ovat kuntoutuksessa, jonka ansiosta raivarit ovat vähentyneet. Kyseessä on luultavasti kuntoutus myös vanhemmille ja vanhemmuudesta.
Puolisoni lapsella on diagnosoitu adhd, ja lääkityskin on.
Tavattiin pari vuotta sitten, ja tänä aikana olen huomannut kuka määrää siinä talossa. Lapselle kelpaa ainoastaan ranskalaisia, pizzaa,pastaa. Ei ikinä vihanneksia. Colaa ja karkkia menee niin paljon kun jaksaa kantaa kotiin.
Äiti ei vaan jaksa tapella vastaan enää, isä on vielä pahempi. Jos lapsi haluaa ranskalaisia vaikka keskellä yötä, niin iskä hyppää autoon ja hakee mäkkäristä ranskalaisia sille.
Jankuttamisella tai raivareilla lapsi saa tahtonsa läpi melkein joka kerta.
Yritin asettaa vähän rajoja, tein normiruokaa kaikille ja en suostunut laittaa erikseen ranskalaisia ym paskaa kersalle. Totesin sille että muuta et saa, syö tai ole syömättä. Hirveätä huutoa ja raivoamista koko illan.
Soitti isälleen että oon ihan kauhea, ja agressiivinen, uhkailen väkivallalla, en anna ruokaa ym. Iskä tuli käymään, mäkkärin kautta tietty ja rupesi huutaa minulle.
Sanomattakin selvää että kiinnostus perhe-elämää kohtaan katosi, tästä on nyt pari kuukautta aikaa ja olen lähtökuopissa.
Lapsi on 10v, ja en halua olla samassa taloudessa kun teini-ikä lähestyy.
Karmivaa, johan tuon nuoren aivot ovat muusina tuollaisesta ravinnosta. Olet mitä syöt - pitää paikkansa, enkä tarkoita nyt vain ulkonäköä ja aivot tarvitsevat oikeanlaista ravintorikasta ruokaa. Terveelliset elintavat omaavissa perheissä on ylipäätään vähemmän ongelmia - laidasta laitaan. Suolisto on toiset aivot, tämähän jo tiedetään.
Jos lapsen kasvu häiriintyy, niin letkuruokinta on vaihtoehto. Ainakin sairaanhoidon puolelta (ravitsemusterapeutista lähtien) kannustaa siihen, että lapsi syö (oli se sitten vaikka sipsejä tai suklaata). Ravintoarvoja voidaan seurata labrassa. Ymmärrätkö, että kehityksen häiriöstä johtuen lapsi kuihtuu pois ellei syö sitä, mitä pystyy. Kyse ei ole vallankäytöstä. Usein nämä jatkuu aikuisuudessa ja on osa aikuisistakin julkisuuden henkilöistä avsutunut näistä syömisen valikoivuudesta. Kyse ei ole vallankäytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli tuota artikkelia lukiessa mieleen, että lapsi tarvitsisi kunnon selkäsaunan äidiltään!
N.21
Niin tarvitsisi, mutta se ei ole ratkaisu.
Ongelma on siinä että vanhemmat antoi alusta asti periksi, lapsi tajusin että kiukuttelemalla saa tahtonsa läpi. Jälkeenpäin on haasteellista korjata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Miksi kommentoit ja huutelet, jos et edes ymmärrä, mitä kommentoit tai mistä on kyse?
PDA:n katsotaan kuuluvan osaksi autismia autismin alatyyppi.
Monesti ADHD voi olla myös rinakkaisdiagnoosi esim. epilepsian tai autisminkirjon kanssa. Esim. Käypähoito suosittelee, että herkästi kaikki epilepsiaa sairastavat lapset seulotaan ADHD:n osalta. Olisiko sinusta OK jättää nämä lapset ongelmien kanssa yksin ilman tukea, hoitoa ja diagnoosia. Sillä olisi suuret vaikutukset niin lapsen hyvinvointiiin kuin koulunkäyntiin?
ADHD ja autismi kuuluvat neuurokirjon/neurokehityksen häiriöihin. Niihin kuuluvat myös Tourette, kehitykselliset kielihäiriöt, oppimishäiriöt, OCD jne.
Mitä sairauksia, kehityksellisiä häiiöitä jne saa sinun mielestäsi sitten diagnosoida tai mistä saa puhua, jotta ne eivät ole halventavasti "muodissa". On vain hyvä asia, että näistä puhutaan julkisuudessa ja täälläkin...auttaa lisäämään ymmärtystä. Näinhän on toimittu pitkään myös vaikka Ms-taudinkin kohdalla, mutta ei siitä huudella, että se on muodissa.
Miten kuvittelet, että ymmärrystä lisää tuollaiset artikkelin kaltaiset jutut, joissa syyllinen on lähinnä äiti ja hänen asenteensa?
Jos lapsella ei ole missään muualla mitään ongelmia kuin äitinsä kanssa, niin kyseessä ei luultavasti ole muu kuin ongelmia äidin kanssa.Yleensä nuo lapset käyttävät poikkeavasti muuallakin, eivät vain yhden ihmisen kanssa. Mutta kun itse ollaan kädettömiä, niin diagnoosi on saatava.
Silloin se vika on sun ymmärryksessä, jos lähdet syyllistämään äitiä ja hänen asennettaan.
Artikkelin lapsi on tyttö. Sinun mielikuvasi siitä, että tuo poikkeava käytös näkyisi muidenkin kuin läheisten seurassa perustuu poikien oirekuvaan. Tytöt maskaavat huomattavasti enemmän, mikä on yksi niistä syistä, miksi nää jutut on tytöillä alidiagnosoituja. Toki se, että diagnostiikka muutenkin perustuu vain poikien oirekuvaan.
Jätin mukaan tytöllä on todettu lievä adhd, ei tarvitse lääkitystä. Jutussa myös käy ilmi, että äidin pitää palkata lapsenvahti kun puolisolla on omia menoja. Tämä jo kertoo siitä, ettei äiti osaa olla lapsensa kanssa. Jos puolison poissaollessa tarvitaan apua, jonka kanssa lapsi on ilmeisesti kunnolla. Ja sen puolison kanssa.
Lapsen ylivallasta kertoo myös tämä:"Sarin mukaan Lilja syö hyvin valikoivasti ja saa siksi usein eri ruokaa kuin aikuiset". Lapsi tietää, että aikuiset antavat periksi.
Nyt ovat kuntoutuksessa, jonka ansiosta raivarit ovat vähentyneet. Kyseessä on luultavasti kuntoutus myös vanhemmille ja vanhemmuudesta.
Puolisoni lapsella on diagnosoitu adhd, ja lääkityskin on.
Tavattiin pari vuotta sitten, ja tänä aikana olen huomannut kuka määrää siinä talossa. Lapselle kelpaa ainoastaan ranskalaisia, pizzaa,pastaa. Ei ikinä vihanneksia. Colaa ja karkkia menee niin paljon kun jaksaa kantaa kotiin.
Äiti ei vaan jaksa tapella vastaan enää, isä on vielä pahempi. Jos lapsi haluaa ranskalaisia vaikka keskellä yötä, niin iskä hyppää autoon ja hakee mäkkäristä ranskalaisia sille.
Jankuttamisella tai raivareilla lapsi saa tahtonsa läpi melkein joka kerta.
Yritin asettaa vähän rajoja, tein normiruokaa kaikille ja en suostunut laittaa erikseen ranskalaisia ym paskaa kersalle. Totesin sille että muuta et saa, syö tai ole syömättä. Hirveätä huutoa ja raivoamista koko illan.
Soitti isälleen että oon ihan kauhea, ja agressiivinen, uhkailen väkivallalla, en anna ruokaa ym. Iskä tuli käymään, mäkkärin kautta tietty ja rupesi huutaa minulle.
Sanomattakin selvää että kiinnostus perhe-elämää kohtaan katosi, tästä on nyt pari kuukautta aikaa ja olen lähtökuopissa.
Lapsi on 10v, ja en halua olla samassa taloudessa kun teini-ikä lähestyy.
Apua! Kaksivaihtoehtoa eli PERHEterapia yhdessä TAI ero! Melkein kallistuisin heti eroon, mutta sääliksi käy lasta, kun noin vinoon kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli tuota artikkelia lukiessa mieleen, että lapsi tarvitsisi kunnon selkäsaunan äidiltään!
N.21Niin tarvitsisi, mutta se ei ole ratkaisu.
Ongelma on siinä että vanhemmat antoi alusta asti periksi, lapsi tajusin että kiukuttelemalla saa tahtonsa läpi. Jälkeenpäin on haasteellista korjata.
Milloin vammaisten , kehityshäiriöisten lasten syrjintä loppuu. Haukutaan, huudellaan ja jopa kehoitetaan laittomuuksiin? Erilaisuus, mitä ei ymmärretä eikä haluta ymmärtää ja ottaa selkoa on syy kohdella näitä lapsia ja vanhempia huonosti, haukkua jne.
Häpeä ei tunneta. Sivistyneisyyttä kaivataan. Syrjintä ei ole ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa kyseiseen artikkeliin, tiedän useampia lapsia, jotka koulussa ovat enkeleitä, mutta vanhempien mukaan saavat kotona kovia raivareita. Ts. pinnistelevät koulussa mukautuakseen ryhmään, ja kuormitus purkautuu kotona.
Kyllä ihan normaalitkin pienet lapset usein kiukuttelevat tulleessa päiväkodista. Se on ollut tunnettua jo vuosi kymmeniä. Kun päivän pinnistelee hyväkäytöksisenä, se purkautuu läheisille.
Ongelmana on vanhempien tietty luonteenpiirre, jossa ei osata ottaa vastaan lasten raivoa. Usein näille vanhemmille kokemus toisen ihmisen raivosta on elämän ensimmäinen, ovat itse rauhallisia ja matala temperamenttisia. Primitiivinen kokemus lapsen raivosta saa aikuisen hätääntymään, pieni lapsi vaistoaa tämän ja ongelmien kehä alkaa olla valmis.
Neuvoloissa pitäisi vanhemmille opettaa kädestä pitäen miten raivoon suhtaudutaan.
Minunlaiselle keskitason temperamentilla varustetulle, temperamenttisessa perheessä kasvaneelle, lapsen raivon vastaanotto oli helppoa, siihen oli tottunut koko ikänsä jostain suunnasta.
Olen 70-luvulla, pienenä lapsena ollut leikkimässä lapsen kanssa, joka puri vanhempiaan. Sen pelon fiiliksen perheessä tunnisti jopa minä, pieni lapsi. Minut oli viety leikkimään lapsen kanssa, jotta se oppisi ennen kouluun menoa sosiaalisia taitoja. Vanhemmat olivat fiksuja nössöjä, ihan kädettömiä komentamaan lastaan ja lapsi kärsi, kun vierellä ei ollut vahvaa, luotettavaa vanhempaa, vaan pelosta sätkiviä, avuttomia isoja ihmisiä. Lapsesta kuitenkin tuli ihan normaali aikuinen, ihme kyllä.
Minä kyllä kestän niin lasten kuin aikuisten raivon, niin kauan kuin se on pelkkää huutamista. Olisin kyllä itsekin aivan kädetön, kun lapsi alkaisi puremaan, potkimaan tai rikkomaan tavaroita.
Kokemuksesta tiedän, ettei raivoavalle lapselle kannata edes yrittää puhua. Ja tästä ketjusta olen oppinut, että kaikenlainen kiinni pitäminen ja lapsen estäminen on väkivaltaa. Minulla ei myöskään ole naapurissa tukiverkkoa, joka voisi tulla kesken työpäivän lopettamaan työnteon ja auttamaan lapsen kanssa - lapsen, johon ei siis saa koskea. Poliisille soittaminen olisi enemmän kuin kornia.
Enpä siis itse tietäisi, mitä noissa tilanteissa tekisin.
Jos lapsella on autismiin liittyvä ylikuormitustila, jolloin hän ei voi kontrolloida omaa käytöstään tai vaikka kehitysvamma tms, niin kyllä terveydenhollonkin kautta tarvittaessa neuvotaan miten lasta estetään silloin turvallistesti satuttamatta itseään tai muita kuten myös tällöin koulussa (tietyt erityiskoulut jme). Siihen neuvotaan turvalliset otteet.
Mutta entäs kaikki ne vuodet ennen kuin sen diagnoosin saa? Useimmat raivoaa kyllä pitkään kotona ennen kuin pääsevät minkään terveydenhuollon piiriin. Eikä kaikki raivoavat, lyövät, potkivat ja purevat lapset edes ole autisteja tai kehitysvammaisia. Ja kyllä, autistit kokee väkivaltaa perheensä taholta enemmän kuin normaalit lapset, eikä se mikään ihme ole.
Älä huoli, kyllä vanhempi oppii tuntemaan lapsensa kuten myös tutkimuksia tekevä taho. Se kun on lopulta päivän selvää, mikä vaikka lapsen itkun, lyömisen ja potkimisen takana on. Autistinen meldown (ylikuormitus) vs lapsen kiulkukohtaus. Samoin kuin lääkäri ja vanhempi myös tietää miksi esim. lapsi voi olla pyörätuolissa eikä kykene kävelemään, vaikka ulospäin näyttää vain se kävelymätyömyys eli syyt siihen reumasta, lihasheikkoudesta, murtumasta tms ovat erilaisia...amoin kuin tuossa näkyväksi tulevassa lapsen ylikuormituksessa. Jotkut sanovat, että lapsi on rajaton, kiukuttelee yms , mutta vanhemmat tietävät miksi näin on ja ovat hyviä vanhempia ja luuntelevat tätä ulkopuolisten huutelua. Sivan samoin kuin haukutaan pyörtuolissa olevaa lasta laiskaksi kun ei kävele, vaikka vanhemmat tietävät syyn tai sairauden taustalla.
Aika huonoa käytöstä eikä hävetä edes tietämättömyyttä, vaan huudellaan sitä kovempaa, mitä vähemmän ymmärretään.
Näinhän nämä laiskat vanhemmat, jotka ei viitsi pistää muksujaan kuriin selittelee. Ei ennen tällaista nepseilyä sallittu.
Vierailija kirjoitti:
Tää 3v pikkuveli tarinan äiti on veikeä. Polttaa hihat, kun joku ihmettelee ja kauhistelee pikkuveljen asemaa. Vaatii tietoa mitä olisi joku tehnyt hänen tilallaan. ISOILLA KIRJAIMILLA.
On tarjottu mm.:
* poliisia
* videointia
* vaatehuone tmv. tilaa
* ehdotettu, ettei olisi samassa tilassa pienemmän kanssaSilti aina sama hyökkäys. Miksi kysyt, jos soittaa ei voinut, videokameraa ei halunnut hankkia (niitä oli jo 30v sitten ja kelpoja olivatkin), ei ollut apuna kuin 3v, yksin ei olisi selvinnyt ja taas sama selitys.
Eikö ollut naapureita? Ei isovanhempia? Ei kodinhoitajaa, ei mitään, millä olisi voinut asiaa muuttaa? Et keksinyt muuta kuin istua 3v:n kanssa pari tuntia kersan päällä? Useinkin?
Arvaan, purat taas saman lastin tänne. Kun purat, kerrotko myös minkä ikäinen se kiljuva nassikka oli? Oliko pienempi ikuisesti sen kolme?
Olen samaa mieltä siitä, että 3-vuotiasta ei pidä ottaa noihin tilanteisiin mukaan. Ystävälläni on todella vaikea adhd-lapsi. Poliiseja on jouduttu soittamaan, mutta ei se ratkaise tilanteita tai ehkäise raivareita pidemmän päälle. Ei nepsyille poliisin uhka toimi niinkuin ns. normaaleille, jotka kykenevät hillitsemään itsensä. Kuvaus? Joo, siitä voi olla apua esimerkiksi diagnosoinnin kannalta, mutta joka paikka on niin tukossa, ettei se ratkaisuna toimi. Ei lasta voi jättää yksin, koska ainakin meille se olisi hajottanut paikkoja ja hajottikin. Vaati kaksi aikuista pitelemään. Tyhjässä huoneessa olisi mennyt seinätkin.
Joku ehdotti tutkimusjaksoa. Hyvä idea, mutta arvatkaa miten vaikea niihin on päästä. Edes itsetuhoinen lapsi ei meinaa päästä osastojaksolle ja jos pääsee, se voi olla muutamia päiviä. Vaatii akuutin huolen. Tutkimusjaksot erikseen. Tiedättekö muuten mikä oli perhetyön ratkaisu raivareihin? Kiinnipito, vaikka periaatteessa lapseen ei saisi kajota. Ei heilläkään mitään ihmetemppuja ole. Kodinhoitajia ei nykypäivänä juuri saa. Perhetyöntekijän ehkä kerran viikossa. Kaikilla ei naapureita, saatikka isovanhempia ole eikä raivarit ole ennakoitavissa.
Meillä raivarit on ainakin toistaiseksi loppuneet ja siihen auttoi itsessään jo aika. Sen lisäksi tunteiden säätelykykyjen paraneminen esimerkiksi terapian (ja kodin) avulla. Tärkein syy on luullakseni ollut kuormituksen väheneminen ja tässä on vaadittu tiivistä yhteistyötä koulun kanssa. On käytössä muun muassa lyhennetty koulupäivä. Ihmiset, jotka eivät ole näissä tilanteissa olleet, eivät voi ymmärtää sitä, että monessa perheessä hyvät neuvot ovat jo käytössä eikä ne toimi esimerkiksi nepsyjen kanssa, jotka oirehtivat vahvasti.
Olisi myös äärimmäisen tärkeää huolehtia vanhempien jaksamisesta ja tarjota tukea myös heille. Moni nepsy maskaa koulupäivän ja kotona kuormitus on jo niin kovaa, ettei itseä voi hillitä. Ajattelen silti, että on hyvä merkki, että siellä kotona lapsi uskaltaa raivota, vaikka vanhemmilta se vaatii järjettömän paljon. Meillä on todella avoimet ja hyvät välit nepsylapsen kanssa ja oikeastaan aiemmat kokemukset lähensi meitä. Mutta me saimme siihen ulkopuolista tukea sen jälkeen, kun oltiin apua vaadittu vuosi toisensa jälkeen vähän joka suunnasta. Ellei vanhemmat saa tukea, voi käydä myös niin, että lapsi muuttuu vanhempien silmissä niin rasittavaksi, että menee välit ja lapsi oirehtii entistä enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Miksi kommentoit ja huutelet, jos et edes ymmärrä, mitä kommentoit tai mistä on kyse?
PDA:n katsotaan kuuluvan osaksi autismia autismin alatyyppi.
Monesti ADHD voi olla myös rinakkaisdiagnoosi esim. epilepsian tai autisminkirjon kanssa. Esim. Käypähoito suosittelee, että herkästi kaikki epilepsiaa sairastavat lapset seulotaan ADHD:n osalta. Olisiko sinusta OK jättää nämä lapset ongelmien kanssa yksin ilman tukea, hoitoa ja diagnoosia. Sillä olisi suuret vaikutukset niin lapsen hyvinvointiiin kuin koulunkäyntiin?
ADHD ja autismi kuuluvat neuurokirjon/neurokehityksen häiriöihin. Niihin kuuluvat myös Tourette, kehitykselliset kielihäiriöt, oppimishäiriöt, OCD jne.
Mitä sairauksia, kehityksellisiä häiiöitä jne saa sinun mielestäsi sitten diagnosoida tai mistä saa puhua, jotta ne eivät ole halventavasti "muodissa". On vain hyvä asia, että näistä puhutaan julkisuudessa ja täälläkin...auttaa lisäämään ymmärtystä. Näinhän on toimittu pitkään myös vaikka Ms-taudinkin kohdalla, mutta ei siitä huudella, että se on muodissa.
Miten kuvittelet, että ymmärrystä lisää tuollaiset artikkelin kaltaiset jutut, joissa syyllinen on lähinnä äiti ja hänen asenteensa?
Jos lapsella ei ole missään muualla mitään ongelmia kuin äitinsä kanssa, niin kyseessä ei luultavasti ole muu kuin ongelmia äidin kanssa.Yleensä nuo lapset käyttävät poikkeavasti muuallakin, eivät vain yhden ihmisen kanssa. Mutta kun itse ollaan kädettömiä, niin diagnoosi on saatava.
Silloin se vika on sun ymmärryksessä, jos lähdet syyllistämään äitiä ja hänen asennettaan.
Artikkelin lapsi on tyttö. Sinun mielikuvasi siitä, että tuo poikkeava käytös näkyisi muidenkin kuin läheisten seurassa perustuu poikien oirekuvaan. Tytöt maskaavat huomattavasti enemmän, mikä on yksi niistä syistä, miksi nää jutut on tytöillä alidiagnosoituja. Toki se, että diagnostiikka muutenkin perustuu vain poikien oirekuvaan.
Jätin mukaan tytöllä on todettu lievä adhd, ei tarvitse lääkitystä. Jutussa myös käy ilmi, että äidin pitää palkata lapsenvahti kun puolisolla on omia menoja. Tämä jo kertoo siitä, ettei äiti osaa olla lapsensa kanssa. Jos puolison poissaollessa tarvitaan apua, jonka kanssa lapsi on ilmeisesti kunnolla. Ja sen puolison kanssa.
Lapsen ylivallasta kertoo myös tämä:"Sarin mukaan Lilja syö hyvin valikoivasti ja saa siksi usein eri ruokaa kuin aikuiset". Lapsi tietää, että aikuiset antavat periksi.
Nyt ovat kuntoutuksessa, jonka ansiosta raivarit ovat vähentyneet. Kyseessä on luultavasti kuntoutus myös vanhemmille ja vanhemmuudesta.
Puolisoni lapsella on diagnosoitu adhd, ja lääkityskin on.
Tavattiin pari vuotta sitten, ja tänä aikana olen huomannut kuka määrää siinä talossa. Lapselle kelpaa ainoastaan ranskalaisia, pizzaa,pastaa. Ei ikinä vihanneksia. Colaa ja karkkia menee niin paljon kun jaksaa kantaa kotiin.
Äiti ei vaan jaksa tapella vastaan enää, isä on vielä pahempi. Jos lapsi haluaa ranskalaisia vaikka keskellä yötä, niin iskä hyppää autoon ja hakee mäkkäristä ranskalaisia sille.
Jankuttamisella tai raivareilla lapsi saa tahtonsa läpi melkein joka kerta.
Yritin asettaa vähän rajoja, tein normiruokaa kaikille ja en suostunut laittaa erikseen ranskalaisia ym paskaa kersalle. Totesin sille että muuta et saa, syö tai ole syömättä. Hirveätä huutoa ja raivoamista koko illan.
Soitti isälleen että oon ihan kauhea, ja agressiivinen, uhkailen väkivallalla, en anna ruokaa ym. Iskä tuli käymään, mäkkärin kautta tietty ja rupesi huutaa minulle.
Sanomattakin selvää että kiinnostus perhe-elämää kohtaan katosi, tästä on nyt pari kuukautta aikaa ja olen lähtökuopissa.
Lapsi on 10v, ja en halua olla samassa taloudessa kun teini-ikä lähestyy.
Karmivaa, johan tuon nuoren aivot ovat muusina tuollaisesta ravinnosta. Olet mitä syöt - pitää paikkansa, enkä tarkoita nyt vain ulkonäköä ja aivot tarvitsevat oikeanlaista ravintorikasta ruokaa. Terveelliset elintavat omaavissa perheissä on ylipäätään vähemmän ongelmia - laidasta laitaan. Suolisto on toiset aivot, tämähän jo tiedetään.
Jos lapsen kasvu häiriintyy, niin letkuruokinta on vaihtoehto. Ainakin sairaanhoidon puolelta (ravitsemusterapeutista lähtien) kannustaa siihen, että lapsi syö (oli se sitten vaikka sipsejä tai suklaata). Ravintoarvoja voidaan seurata labrassa. Ymmärrätkö, että kehityksen häiriöstä johtuen lapsi kuihtuu pois ellei syö sitä, mitä pystyy. Kyse ei ole vallankäytöstä. Usein nämä jatkuu aikuisuudessa ja on osa aikuisistakin julkisuuden henkilöistä avsutunut näistä syömisen valikoivuudesta. Kyse ei ole vallankäytöstä.
Ei voi olla totta. Puolustaako tässä joku perheen käytöstä (vässkkä isää), joka lähtee vaikka yöllä hakemaan lapselle roskaruokaa, kun tämä raivoaa.
Olen jo pitkään seurannut tilannetta läheltä työni puolesta ja taitaa olla totta, että ravintoköyhä, roska- ja einesruoka tyhmentää ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää tuo diagnoosien metsästys. Ehkä vanhemmat jotenkin kokevat, etteivät olekaan epäonnistuneita kasvatuksessa, kun lapsi saa diagnoosin. Lisäksi joitakin se tilille tuleva ylimääräinen raha motivoi.
Lapsi on se joka diagnoosista tulevaisuudessa kärsii. Parikin seikkaa tiedossa, mutta en viitsi tässä avata. Ja olen aivan varma, että lääkkeillä on sivuvaikutuksia, joista puhutaan vuosien päästä. Kaikilla lääkkeillä on, aina, enemmän tai vähemmän.
Toki on tapauksia, joissa diagnoosi on paikallaan, mutta useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat vaan niin kädettömiä kasvattajia, aivan liian nössöjä.
Järkyttävää on kyseenalaistaa miksi diagnoosi tarvitaan! Kerran eräs hoitaja kysyi, että mihin tarvitsette diagnoosia? Ssnoin, että siihen, että lapsi saa riittävän avun ja tuen kouluun kuin muutenkin tarvittavat kuntoutukset ja siihen, että myös terveydenhuollossa ymmärtetään haasteet oikein, vältytään väärinymmärryksiltä ja väärältä hoidolta, mitkä kuluttavat vain yhteiskunnan resursseja.
Turha sanoa, että diagnoosia ei tarvita, jotta kouluun saisi muutenkin tarvittavan tuen. Ei miuten saa, sillä riittämättömistä resursseista eli tarpeeksi vahvasta tuesta taistelee liian moni lapsi.
Lapselle itselleen myös tärkeää ymmärtää omat haasteensa ja miksi näin on.
Jos ja kun itse sairastut ja haet lääkäriltä tutkimuksia ja apua (usein tarvittavaa hoitoa ei saa ilman diagnoosia), niin haluatko, että sinulle huudellaan kuinka järkyttävää on tuo sinun diagnoosin metsästys ja toivotaan, että kärsit hiljaa sairauden, vaivojen kanssa etkä saa niihin tarvittavaa hoitoa tai apua. Mietipä uudelleen?
...riittämättömät resurssit, kun tarpeeksi vahvasta tuesta taistelee liian moni lapsi...
Kyllä vaikuttaa siltä, että inkluusio täytyy lopettaa. Jos aiemmin apukoulussa oli x määrä oppilaita (oletan, että kuitenkin 4-10 per luokka) ja heitä kohden yksi tai kaksi koulutettua erityisopettajaa, tällöin suhdeluku oli n. 2-5 oppilasta/opettaja.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa "tavallisessa koululuokassa" voi olla jopa 10 nepsylasta, joista jokainen tarvitsisi sen oman avustajan. Joita ei ole. Ja vaikka olisikin, ne luokan muut 10-15 "normaalia" oppilasta kärsivät kuitenkin tilanteesta. Vaikka ne 10 nepsylasta eivät olisikaan häiriköitä, vaikuttaa se, että osa ei ole "tavallisia" joka tapauksessa luokan sisäisiin sosiaalisiin suhteisiin. Samalla ollaan suhdeluvussa 1 oppilas/1 ohjaaja, pahimmillaan.
Eikö nyt voitaisi tajuta, että jos lapsi tarvitsee mitä tahansa apua koulunkäyntinsä ja/tai käytöksensä kanssa, nämä apua tarvitsevat pitää poistaa tavalliselta luokalta niin, että normilapset saisivat täysimääräisenä sen opetuksen, joka heille lain mukaan kuuluu, ja että nepsylapset saisivat kaiken sen tuen, jonka he tarvitsevat.
Vierailija kirjoitti:
Suomesta ei löydy ihmistä (lasta tai aikuista), joka ei nykyisellään saisi jotain diagnoosia niin halutessaan.
Ja kun diagnoosi on saatu, sillä oikeutetaan kaikki käytöspoikkeama ja kiukuttelu, sekä haetaan hyväksyntä sille että käytös aikuisellakin on suorastaan pskaa.
Kasvattaminen on nykyisellään pielessä.
Sellainen (lapsen) käytös, joka aiheuttaa muissa epämukavuuden tunnetta, ei ole ok, ja siihen on puututtava napakasti. Lasta voi rangaista johdonmukaisesti mikäli käytös on huonoa (elektroniikka pois/ulkoilukielto/aresti jne).
Näin juuri. Ja kaikki meistä varmasti saisimme useammankin diagnoosin, jos oikein yrittäisimme. Ongelma on myös se, että ongelmilla saa näkyvyyttä ja huomiota, uhriutuminen on suorastaan muotia. Samoin yksinkertaisten ratkaisujen etsiminen ja niiden löydyttyä niiden nimeen vannominen, esimerkiksi tämä ADHD aikuisilla. Ihminen käyttäytyy holtittomasti ja impulsiivisesti, eikä kykene näkemään oman toimintansa vaikutusta läsnä oleviin ihmisiin. Jos hänelle mainitsee asiasta, hän selittää kaiken ADHD:llaan (diagnosoitu). Katselee Tiktokista voimaantumisvideoita, miten kaikilla muillakin juuri ADHD on tehnyt elämästä vaikeaa. Sen verran olen lukenut haastatteluja ja popularisoituja tutkimuksia, että tiedän ADHD:n tekemän elämästä vaikeaa. Mutta ongelma on se, että ihminen näkee kuin hevonen laput silmien vierellä vain yhteen pisteeseen (ADHD), ja katsoo kaikkea tunne-elämäänsä, käytöstään, ihmissuhteita sen yhden ainoan putken läpi. Ja kun tähän lisätään haluttomuus ja kykenemättömyys nähdä vikaa koskaan omassa itsessään, ajattelussaan ja toiminnassaan, pitää kysyä, onko se ADHD lopulta se suurin ongelma (todennäköisesti ongelmat ovat kimppuna, ja mukana mahdollisesti persoonallisuushäiriötä).
Ihminen, josta näin anonyymisti puhun, sai diagnoosinsa aikuisena sen jälkeen, kun lapsensa kävi testit ja löydettiin ADHD. Kuitenkin tuosta aikoinaan raivokohtauksia saaneesta lapsesta tuli täysin normaali, lukion suorittanut ja työelämässä pärjäävä fiksu aikuinen. Epäilen suuresti, että ongelmat lapsuudessa johtuivat nimenomaan äidin mielenterveys- ja/tai käytösongelmista, joihin lapsi luonnollisesti reagoi. Siitä yhteys nyt puheena olevaan lehtijuttuun ja tähän keskusteluun.
Puolisoni lapsella on diagnosoitu adhd, ja lääkityskin on.
Tavattiin pari vuotta sitten, ja tänä aikana olen huomannut kuka määrää siinä talossa. Lapselle kelpaa ainoastaan ranskalaisia, pizzaa,pastaa. Ei ikinä vihanneksia. Colaa ja karkkia menee niin paljon kun jaksaa kantaa kotiin.
Äiti ei vaan jaksa tapella vastaan enää, isä on vielä pahempi. Jos lapsi haluaa ranskalaisia vaikka keskellä yötä, niin iskä hyppää autoon ja hakee mäkkäristä ranskalaisia sille.
Jankuttamisella tai raivareilla lapsi saa tahtonsa läpi melkein joka kerta.
Yritin asettaa vähän rajoja, tein normiruokaa kaikille ja en suostunut laittaa erikseen ranskalaisia ym paskaa kersalle. Totesin sille että muuta et saa, syö tai ole syömättä. Hirveätä huutoa ja raivoamista koko illan.
Soitti isälleen että oon ihan kauhea, ja agressiivinen, uhkailen väkivallalla, en anna ruokaa ym. Iskä tuli käymään, mäkkärin kautta tietty ja rupesi huutaa minulle.
Sanomattakin selvää että kiinnostus perhe-elämää kohtaan katosi, tästä on nyt pari kuukautta aikaa ja olen lähtökuopissa.
Lapsi on 10v, ja en halua olla samassa taloudessa kun teini-ikä lähestyy.