Lue keskustelun säännöt.
Olenko ihan sydämetön kun kumppanin paniikkikohtaukset ärsyttää?
05.08.2023 |
Otsikossa siis aihe. Olen ekaa kertaa miehen kanssa lomalla, nyt jossain nuhjuisella vuokramökillä. Koko viikko ollaan jo tapeltu ja eilen oli kyllä koko loman pohjapiste.
Ennen nukkumaanmenoa mies vatkaa puhelintaan ja kysyy että voidaanko mennä ajoissa nukkumaan ja että voinko odottaa häntä nukkumaanmennessä jos hän käy suihkussa ensin. No. Hoidan kaikki omat iltatoimeni hitaasti odottaen mutta mies roikkuu vieläkin puhelimellaan. Käyn jo sänkyyn ja hän saa vihdoin aikaiseksi mennä suihkuun....mutta ei saa valoja päälle tai mitä lie ja päättää vain harjata hampaansa. Mies jauhaa että on liian kuuma, haluaa avata ikkunan, ei uskalla avata ikkunaa jos joku tulee sisälle, avaisko ikkunan, istuu puhelimellaan, pitäis avata ikkuna jne. Väsyn vatulointiin ja nukahdan, kunnes mies herättää ja kysyy missä mökin avain on kun ei voi hengittää. Mies ramppasi koko yön sisällä ja ulkona ja heräsin monta kertaa lattialautojen narinaan, oven avaukseen ja miehen puhelimen kajoon. Mies herättää ja jauhaa jostain että täällä on häkää (=takattomassa sähkölämmitteisessä mökissä) ei voi nukkua jne. Suoraan sanottuna ei kiinnostanut tippaakaan, varmasti unilta herätettynä myös ilmaisin asian samoin, ja yritin nukkua.
Aamulla mies oli sängyssä vieressäni ja vouhotti vielä jotain häkäjuttuja ja että oli valvonut viiteen rampaten ulkona. Sanoi että sai paniikkikohtauksen. Minusta mies on kamala ylidramaattinen ja muita huomioimaton prinsessa, jos koko yö pitää kolistella ja rampata ulkona ihan oman keksityn ongelmansa kanssa.
Ei ole eka kerta, teki saman kerran kotonani. Silloinkin joku häkäjuttu ja nousi silloin keskellä yötä sängystä seisomaan jyrkkien portaideni viereen huutaen että pyörtyy, tuu auttamaan. En noussut edes sängystä ja taisin silloinkin antaa unensekaiset selvät sanat lopettaa tuo sekoilu.
Suoraan sanoen jättäisin miehen jo nyt, ellemme olisi saaristossa ja molempien kotona 700/600km päässä on toisten tavaroita, kuten hänellä minun kotiavaimet jne. Olenko ihan sydämetön kauhea ihminen jos en jaksa tällaista käytöstä kolmekymppiseltä mieheltä? En halua lomailla tällaisen kanssa, muuttaa tuollaisen kanssa yhteen tai perustaa perhettä tuollaisen kanssa. Haluan kotiin keräämään miehen tavarat kotoani ja kertomaan erouutiset. Olenko kohtuuton jos en jaksa tällaista käytöstä aikuiselta ihmiseltä?
Kommentit (135)
Kommenttini on ehkä hieman ohis, mutta mun äidillä ja mummilla oli ja on tuollaista käytöstä.
Milloin juuttuivat tosiaan johonkin häkään, ovien tarkistamiseen, omaan vointiinsa, mihin milloinkin.
Hirvittävän raskasta käytöstä aikuiselta ja se, että lapsena jouduin sitten vastuulliseen ja kannattelevaan rooliin on jättänyt jälkensä.
Mummi vielä asui pitkään meillä ollessani lapsi, joten äiti ja mummi ruokkivat toistensa käytöstä, olivat todella rajattomia ja takertuivat toisiinsa ja minuun ja milloin mihinkin ajatukseen, kuvitelmaan, tapahtumaan.
Toisinaan nämä pakko-ajatukset kohdistuivat minuun, eli sitten rampattiin lääkärissä ja vatvottiin ihan kaikkea minussa. Mitä sanoin, miltä näytin, miten leikin tai en leikkinyt, ihan kaikki minussa joutui suurennuslasin alle.
Kunnes saivat jonkin toisen pakkomielteen, jolloin jouduin takaisin vastuulliseksi kannattelijaksi, kun äiti oli kuolemassa siihen tai tähän tai kukaan ei nukkunut kun mummi tarkisteli ovia ja uuneja ja hanoja ja lämpöpattereita ja ikkunoita...
Kumpikaan ei koskaan kyseenalaistanut omaa käytöstään ja lapsena siihen oli vain sopeuduttava. Opin kyllä varsin pienestä pitäen siihen, että en kerro vanhemmilleni mitään ikinä ellei ole aivan äärimmäinen hätä.
Isäni ei ymmärrettävästi tuota menoa kestänyt, vaan pakeni ylitöihin, harrastuksiin, sivusuhteisiin. Erosivat kuitenkin vasta kun olin jo lähtenyt kotoa opiskelemaan. Isä purki omaa ahdistustaan myös minuun, olin usein henkisesti ja fyysisestikin pahoinpidelty. Kuriksi isä sitä nimitti, mutta siihen ei olisi ollut tarvetta, yritin olla näkymätön ja luovia siinä hulluudessa parhaani mukaan.
Olen nyt nelikymppinen ja en ole enää missään yhteyksissä vanhempiini. On ollut pitkä tie saada itsensä edes jotenkuten kasaan tuon perhe-elämän irvikuvan jäljiltä.
Ap on ihan oikeassa, kun aikoo jättää tuon miehen. Aikuisena voi onneksi valita seuransa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä edes kyselet täällä neuvoja.Psyykesairas ihminen ,vaarallinen.
Vierailija kirjoitti:
Kommenttini on ehkä hieman ohis, mutta mun äidillä ja mummilla oli ja on tuollaista käytöstä.
Milloin juuttuivat tosiaan johonkin häkään, ovien tarkistamiseen, omaan vointiinsa, mihin milloinkin.
Hirvittävän raskasta käytöstä aikuiselta ja se, että lapsena jouduin sitten vastuulliseen ja kannattelevaan rooliin on jättänyt jälkensä.
Mummi vielä asui pitkään meillä ollessani lapsi, joten äiti ja mummi ruokkivat toistensa käytöstä, olivat todella rajattomia ja takertuivat toisiinsa ja minuun ja milloin mihinkin ajatukseen, kuvitelmaan, tapahtumaan.
Toisinaan nämä pakko-ajatukset kohdistuivat minuun, eli sitten rampattiin lääkärissä ja vatvottiin ihan kaikkea minussa. Mitä sanoin, miltä näytin, miten leikin tai en leikkinyt, ihan kaikki minussa joutui suurennuslasin alle.
Kunnes saivat jonkin toisen pakkomielteen, jolloin jouduin takaisin vastuulliseksi kannattelijaksi, kun äiti oli kuolemassa siihen tai tähän tai kukaan ei nukkunut kun mummi tarkisteli ovia ja uuneja ja hanoja ja lämpöpattereita ja ikkunoita...
Kumpikaan ei koskaan kyseenalaistanut omaa käytöstään ja lapsena siihen oli vain sopeuduttava. Opin kyllä varsin pienestä pitäen siihen, että en kerro vanhemmilleni mitään ikinä ellei ole aivan äärimmäinen hätä.
Isäni ei ymmärrettävästi tuota menoa kestänyt, vaan pakeni ylitöihin, harrastuksiin, sivusuhteisiin. Erosivat kuitenkin vasta kun olin jo lähtenyt kotoa opiskelemaan. Isä purki omaa ahdistustaan myös minuun, olin usein henkisesti ja fyysisestikin pahoinpidelty. Kuriksi isä sitä nimitti, mutta siihen ei olisi ollut tarvetta, yritin olla näkymätön ja luovia siinä hulluudessa parhaani mukaan.
Olen nyt nelikymppinen ja en ole enää missään yhteyksissä vanhempiini. On ollut pitkä tie saada itsensä edes jotenkuten kasaan tuon perhe-elämän irvikuvan jäljiltä.
Ap on ihan oikeassa, kun aikoo jättää tuon miehen. Aikuisena voi onneksi valita seuransa.
Aloittajan ja lainaamani kirjoittajan omaisten käytös kuulostaa samanlaiselta kuin anoppini käytös joskus. Hänellä on skitsofreniadiagnoosi. Joskus lääkitys pettää(?) tai jää ottamatta, ja anoppi näkee suunnilleen pikku-ukkoja. Soittaa pojalleen liki kymmenen kertaa päivässä että joku kurkkii ikkunoista tai pitäisi käydä heti korjaamassa joku laite, siis aivan heti, ja lopulta siinä ei olekaan mitään vikaa.
Tällaisia "panikoitumis"kohtauksia tulee ajoittain, joskus anoppi on viety mielisiraalaan kun meno on ollut ihan hullua.
Puhuisin ap:n miehen omaisten kanssa jotta ovat tietoisia tilanteesta. Ja sitten laittaisin välit poikki, koska tuollaista ei tarvise jaksaa jos se on liian raskasta.
Läheiselläni on skitsofrenia ja voisin kuvitella hänen reagoivan samalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde ei ole terapiasuhde. Tätä eivät kaikki palstalaiset tajua. Joudut ap sietämään ja antamaan suhteelle paljon enemmän kuin mies ja se ei ole reilua sinua kohtaan. Olet paljon rohkeampi elämälle, kokemaan asioita ja seikkailuja, mies on kiviriippa matkassasi. Harmi kun miehellä on ahdistus mutta se on hänen ahdistuksensa, ei teidän yhteinen ahdistus. Mies voi hakeutua lääkäriin / terapiaan. Eroa miehestä lomaviikon jälkeen kun olette kotona, lähtekää vaikka aikaisemmin pois vuokramökiltä. Ehkä voit kertoa miehen ahdistuksesta hänen sisaruksilleen niin ovat tietoisia ja voivat halutessaan auttaa miestä.
En jatkaisi tapailusuhdetta mt-ongelmaisen kanssa. Eri asia, jos pitkäaikainen kumppani sairastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos häkähöyryilijä olisi nainen tuo käyttäytyminen pitäisi tulkita söpöksi kun pikku kultaa pelottaa. Halia ja ymmärrystä pitäisi heräilevän miehen antaa ja paijata häkä pois.
Kukaan ei mainitsisi sanaa mt-ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jätä se. Et voi oikeasti tietää onko tuo vain tahallista valvottamista ja onko tuo vain joku näytös, että päättää esittää tuollaista sekoilua
En ymmärrä itsekään. En kuitenkaan usko että mies tarkoituksella tekee. Tervepäinen ihminen ei mielestäni kuitenkaan ala säätämään mitään tuollaista, enkä ole koko elämäni varrella törmännyt vastaavaan. En halua jakaa elämääni mielenvikaisen kumppanin kanssa, enkä usko että mies tällaista itsekseen lopettaisi. Ihan uskomatonta että pitää keksimällä keksiä olemassa olematon ongelma ja sitten koko yö vatkata sitä kolistellen ja huomiota hakien.
Järjellä ajateltuna tiedostan itsekin että oikea toimintatapa olisi ollut herätä ja rauhoitella miestä, mutta käytännön mielipiteeni on (ja oli unissanikin) se turpa-kiinni-ja-nukkumaan. Ihan absurdia että pitäisi herätä lohduttamaan kaksimetristä aikuista miestä joka keksimällä keksii itselleen paniikin.
Voi huoh. Kunnon loma tämäkin.
T.ap
Tuskinpa hän sitä keksimällä keksi. Hän oikeasti luuli, että jokin häkäongelma on päällä. Kuulostaa harhaluuloilta, psykoottiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli nuorena tuollainen kotrolloiva miesystävä. Olin lopulta seota siitä valvottamisesta. Hän ramppas kans öisin edestakaisin, kun yritti pelastaa itsensä milloin kaasumyrkytykseltä, milloin mistäkin. Minut jätti tietenkin aina sinne vaaraan. Itse syöksähteli ulos.
Aina kun mulla oli jotakin tärkeää (lopputentti, lapsenvahtikeikka, lääkärinaika), hän sai mielestään sydänkohtauksen tai paniikkikohtauksen. Kuitenkin silleen otsa kuivana ja pupillit normaaleina, syke normaalisti pompottaen, you know. Kunhan tykkäsi lisätä draamaa ja estää minua pääsemästä tärkeisiin menoihinin.
Hänellä se touhu eteni sitten aika nopeasti myös väkivallaksi, joten lähtöpäätös oli helppo. Jonkin aikaa hänen äitinsä (!) soitteli mulle, että olen ableisti ja jättänyt hänen sairaan poikansa heitteille. Huoh.
Vierailija kirjoitti:
Minun eksälläni oli kans tällaisia järjettömiä ahdistuskohtauksia. Pari vuotta jaksoin ymmärtää ja olla empaattinen. Lopulta kuitenkin huomasin ettei minun omille tunteilleni ollut ollenkaan tilaa, kaikki negatiiviset asiat täytyi pidättää sisällään. Hän siis kävi ihan normaalisti töissä, harrasti ja hoiti asiansa, mutta näitä aivan ihmeellisiä kohtauksia vaan tuli. Pitkän ja raskaan päivän jälkeen yrität nukkua ja toinen sekoilee aivan pienistä asioista, kyllä mä itsekin sit vaan nukahdin..
Hyvin sanottu, samoja kokemuksia täällä. Eksälläni oli myös ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia. Minulle ei ollut siinä suhteessa tilaa - oli vain hän ja hänen paha olonsa. Vuosia yritin ymmärtää ja aina tukea ja lohduttaa kohtausten aikana, mutta jos minulla oli jokin huonosti, hän sai asian käännettyä itseensä, ahdistui, ja taas minä lohdutin häntä. Lopputuloksena sairastuin keskivaikeaan masennukseen, kun annoin kaikkeni toisen tukemiselle. Se masennus alkoi kummasti parantua eron myötä.
Terve itsekkyys on joskus hyvästä. Ei kannata sairastua itse hoitaessaan sairasta kumppania.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs sitten sinä päivänä kun sinulla on lapsi, joka kärsii paranoidisuudesta ja paniikkihäiriöstä? Heitätkö hänetkin elämästäsi? Entäs jos sairastut itse mielen sairauteen? Saako sinutkin heittää roskiin?
Mies ei ole ap:n lapsi vaan puoli tuntematon ihminen. Hän ei ole missään velvollisuudessa tuohon henkilöön. Ja kyllä aikuisten väliset suhteet on ehdollisia niihin ei päde samat säännöt kuin aikuisen ja oman lapsen väliseen suhteeseen. Tietäisit tämän jos olisit päästäsi normaali.
Toivottavasti ovat trolleja nämä, jotka hokevat että on sydämetöntä ja itsekästä jättää mielenterveysongelmainen. Mt-ongelmahan olisi silloin oikein lottopotti, kun sen tarpeeksi aikaisessa vaiheessa tapauksessa ottaa esiin niin kumppani on nalkissa loppuelämänsä. Ei todellakaan pidä jäädä mistään velvollisuudentunnosta suhteeseen, jossa itsellä on paha olla. Se on väärin molempia kohtaan. T. Itsekin mt-ongelmainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kommenttini on ehkä hieman ohis, mutta mun äidillä ja mummilla oli ja on tuollaista käytöstä.
Milloin juuttuivat tosiaan johonkin häkään, ovien tarkistamiseen, omaan vointiinsa, mihin milloinkin.
Hirvittävän raskasta käytöstä aikuiselta ja se, että lapsena jouduin sitten vastuulliseen ja kannattelevaan rooliin on jättänyt jälkensä.
Mummi vielä asui pitkään meillä ollessani lapsi, joten äiti ja mummi ruokkivat toistensa käytöstä, olivat todella rajattomia ja takertuivat toisiinsa ja minuun ja milloin mihinkin ajatukseen, kuvitelmaan, tapahtumaan.
Toisinaan nämä pakko-ajatukset kohdistuivat minuun, eli sitten rampattiin lääkärissä ja vatvottiin ihan kaikkea minussa. Mitä sanoin, miltä näytin, miten leikin tai en leikkinyt, ihan kaikki minussa joutui suurennuslasin alle.
Kunnes saivat jonkin toisen pakkomielteen, jolloin jouduin takaisin vastuulliseksi kannattelijaksi, kun äiti oli kuolemassa siihen tai tähän tai kukaan ei nukkunut kun mummi tarkisteli ovia ja uuneja ja hanoja ja lämpöpattereita ja ikkunoita...
Kumpikaan ei koskaan kyseenalaistanut omaa käytöstään ja lapsena siihen oli vain sopeuduttava. Opin kyllä varsin pienestä pitäen siihen, että en kerro vanhemmilleni mitään ikinä ellei ole aivan äärimmäinen hätä.
Isäni ei ymmärrettävästi tuota menoa kestänyt, vaan pakeni ylitöihin, harrastuksiin, sivusuhteisiin. Erosivat kuitenkin vasta kun olin jo lähtenyt kotoa opiskelemaan. Isä purki omaa ahdistustaan myös minuun, olin usein henkisesti ja fyysisestikin pahoinpidelty. Kuriksi isä sitä nimitti, mutta siihen ei olisi ollut tarvetta, yritin olla näkymätön ja luovia siinä hulluudessa parhaani mukaan.
Olen nyt nelikymppinen ja en ole enää missään yhteyksissä vanhempiini. On ollut pitkä tie saada itsensä edes jotenkuten kasaan tuon perhe-elämän irvikuvan jäljiltä.
Ap on ihan oikeassa, kun aikoo jättää tuon miehen. Aikuisena voi onneksi valita seuransa.Aloittajan ja lainaamani kirjoittajan omaisten käytös kuulostaa samanlaiselta kuin anoppini käytös joskus. Hänellä on skitsofreniadiagnoosi. Joskus lääkitys pettää(?) tai jää ottamatta, ja anoppi näkee suunnilleen pikku-ukkoja. Soittaa pojalleen liki kymmenen kertaa päivässä että joku kurkkii ikkunoista tai pitäisi käydä heti korjaamassa joku laite, siis aivan heti, ja lopulta siinä ei olekaan mitään vikaa.
Tällaisia "panikoitumis"kohtauksia tulee ajoittain, joskus anoppi on viety mielisiraalaan kun meno on ollut ihan hullua.
Puhuisin ap:n miehen omaisten kanssa jotta ovat tietoisia tilanteesta. Ja sitten laittaisin välit poikki, koska tuollaista ei tarvise jaksaa jos se on liian raskasta.
Hyvä huomio, että kannattaisi mainita jollekulle miehen läheiselle. He voivat olla, että "sellainen se on aina ollut, Teppo on Teppo" tai sitten aidosti huolestua, jos käytös on täysin uutta ja epäominaista miehelle. Ja mistäpä sitä tietää, vaikka osaisivat heti sanoa, että tuollaista se oli vuonna 2003 juuri ennen kuin mies joutui lataamoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jätä se. Et voi oikeasti tietää onko tuo vain tahallista valvottamista ja onko tuo vain joku näytös, että päättää esittää tuollaista sekoilua
Mulle tuli myös mieleen että näyttelee.
Ei tuollainen voi olla tottakaan (siis että oikeasti pelkää häkämyrkytystä takattomassa mökissä)
Pääsitkö ap turvallisesti pois saaresta?
Problematiikka ei ole ihan sama, mutta palstalla on ollut ketjuja masentuneista miehistä, eri tyyppisistä nepsyistä, miehistä jotka eivät selviä arjen pyörityksestä.
Tälläisten suhteiden dynamiikka on kuitenkin aina melko samankaltainen, siinä joutuu toista hoitamaan, huolehtimaan, joutuu joustamaan loputtomasti, omat tarpeet jäävät täyttämättä ja oma elämäkin jää ehkä elämättä.
Ap tekee todella viisasti kun lopettaa seurustelusuhteen.
Se ei ole sydämetöntä, vaan omien rajojen tunnistamista ja tervettä itsekkyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyökkipsykologille ei tule noista häkäjutuista mieleen paniikkikohtaus vaan vainoharhat. Voi olla, että kyse on ahdistuneisuutta vakavammasta mielenterveysongelmasta. Kysyisin neuvoa terveydenhuollosta. Jos olet eroamassa, kerrothan havainnoistasi miehen muille läheisille, jota joku voi ottaa koppia.
Samaa mieltä, jotakin pakkoajatuksia tms, ei ole paniikkikohtauksia.
Aikaisempi puhui harhoista, mutta ne eivät ole sama asia kuin pakkoajatukset.
Mielestäni ei ole kamala ajatus että et halua jatkaa. Mikä on kamalaa on käytöksesi tuossa tilanteessa ja ylipäätäänsä se miten epäinhimillistät hänet. Jokainen on toiselle lähimmäinen. Puhut kuin kaikessa olisi kyse sinusta, sinun unesi ja ärsyyntymisesi. Toisella oli hätä ja olisit voinut yrittää häntä tilanteessa auttaa, vaikka et elämääsi haluakaan hänen kanssaan jakaa.
Oletko itse elänyt perheessä jossa on vähän empatiaa tai liikaa turhaa draamailua ja et siksi salli muilta vastaavaa tai heikkoutta ylipäätään?
En minäkään kestäisi häkämyrkytyksen hokemista jos sähkölämmitteisessä mökissä ei ole takkaa. Turpa kiinni ja pää tyynyyn. Ei jaksa lähteä mukaan pelleilyyn.
Älä ala tuon miehen äidiksi jos et ole valmis elämään "terapeuttina" miehen kanssa ja uhraamaan oman (mielen)terveytesi. Olen ollut samanlainen kuin miehesi ja saanut samanlaisia kohtauksia. Taustalla vakava traumatisoituminen lapsena ja nuorena. Olen kuitenkin ajan kanssa käsitellyt traumani ja olen nyt sinut itseni kanssa. Mies on ollut mukana lukioikäisestä asti. Olen ongelmistani huolimatta pystynyt kouluttautumaan ja menestynyt työelämässä. Vasta nyt kun olen oman pääni sisällä sujut olen huomannut että on tuon miehen päässäkin vikaa. Jotenkin minut on aivopesty tuntemaan kaikki parisuhdeongelmat minun aiheuttamikseni ja minut syypääksi niihin. Ja tunnistan miehen taktiikat manipuloida minua. Ja tunnistan myös hänen saman tyyppiset ongelmansa joista hän ei ole ikinä puhunut mitään. Itse olen pitkän parisuhteen aikana käsittellyt traumani ja päässyt niistä eroon ja "aikuistunut"vaikka miehen toiminta on jarruttanut edistymistä. Mies on vielä henkisesti murrosikäisen tasolla kun pitää käsitellä hankalia asioita. Ja olen saanut sivusta kuulla että hänkin on kokenut kovia lapsena ja nuorena eikä ole esim. aina pystynyt käymään koulussa ja jäänyt sen taikia luokallekin. Olisipa minulla ollut järkeä lähteä omille teilleni jo heti nuorena. Muistan kun ensimmäisissä työpaikoissa oikein ihmettelin että minähän tulen toimeen ihmisten kanssa. Minut oli aivopesty tuntemaan että olen niin hankala ihminen että en osaa olla ihmisten kanssa. Siihen aikaan ei ollut sitä tietoa traumoista ja niiden seurauksista ja on vain pitänyt mennä eteenpäin omillaan. Vasta viimeisten 15-vuoden aikana netistä on saanut paremmin tietoa. Samoin näistä nepsy-asioista jotka koskevat myös meidän perhettä. Tunsin heti alussa jotakin syvempää yhteyttä ja saman kaltaisuutta mieheen. Ja sitähän totta tosiaan löytyi!