Lue keskustelun säännöt.
Muistoja isästä
Mitä tulee mieleen?
Minä aloitan,
Pienenä luulin, että kaikki miehet olisivat niinkuin minun isäni. Isän lähellä oli turvallista, Isä piti sylissä ja kertoi tarinoita. Hän piti kotiruoasta ja possumunkeista, kovista kermakaramelleista ja ne kuista, joita opetti tekemään. Opetti myös miten kauralastuja tehdään, sekametelisoppaa ja nöttekeittoa. Isän kanssa käveltiin käsi kädessä, hän opetti piirtämään maalaamaan ja entisöimään. Vei salaa karkkikioskille ja kaatopaikoille dyykkaamaan. Kesällä veneiltiin ja kalastettiin, savustettiin kalaa ja tehtiin nuotiomakkaraa. Isä pelasti hukkumasta ja vei sairaalaan kun jouduin onnettomuuteen. Valvoi vuoteeni vierellä että nukahdin. Kun hiukan kasvoin luotti minuun niin, että tein paperihakemuksensa elinkeinoon liittyen, otti mukaan työpaikalleen, huollettiin työvälineet..isä toi kauniita lahjoja ja yllättäviä muistoja. Kaulanauhoja, rintakoruja, Helmi laukkuja, mekkoja ja paitoja.
Mutta hän opetti paljon muutakin: tärkeinpänä niistä, kuinka katsotaan sydämellä tai nauretaan sydämen pohjasta.
Kommentit (272)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kans yks jolla oli/on räjöhdysaltis ja aina vihainen isä, pelätä sai aina ja miettiä mitä tekee väärin ja mistä taas suuttuu, isä oli suursyömäri ja sairaalloisen ylipainoinen, ruoka hallitsi ja hallitsee vieläkin sen elämää ihmettelin monesti että miksi toi ei kuole sydänkohtaukseen kun on niin läski. Jossain vaiheessa laihtui ja oli mukana kuntokilpailuissa mut sit vuoden päästä palasi vanhoihin tapoihinsa.
Meille opetettiin lapsena ett isälle ensin ruokaa ja jos jää yli niin sitten meille, monet nälät tulleet tutuiksi jos söi salaa niin seurasi tavaroiden paiskomista ja huutoa että ollaan ahneita p""kiaisia. Silti, paha ei ole saanut palkkaansa ja vielä toi sitkuttelee, teki lapsuudesta ja nuoruudesta hlvettiä. Väleissä en ole ollut 5 vuoteen.
Minä ihmettelen noita alapeukkuja, joita täällä saa ne, jotka kirjoittaa isänsä olleen tosi
Yksi tuttavani jäi teini-ikäisenä orvoksi kun vanhempansa kuolivat onnettomuudessa ja hän voivottelee sitä miten rankkaa hänellä on ollut. Hänellä oli hyvä ja turvallinen koti ja perhe ja hyvät vanhemmat. Orvoksi jäämisen jälkeen lähisukulaisistaan tuli hänen huoltajiaan ja sosiaaliviranomaiset järjestivät hänen asioitaan ja kaikki on aina ollut hänelle niin turvattua ja valmiiksi järjestettyä. Silti tämä ihminen aina marisee siitä, miten vaikeaa hänellä on ollut ja haukkuu sosiaaliviranomaisia ja ilkeilee muille siitä jos näillä ei ole hyvät välit vanhempiensa kanssa. On totaalisen ymmärtämätön sitä kohtaan, millainen lapsuus joillain toisilla on ollut, esimerkiksi koettua perheväkivaltaa, pelottavia vanhempia, pelottavat kotiolot jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni kuoli, kun olin 3-vuotias. Hän oli kuulemma ihana isä; otti syliin ja hoiti lapsiaan. Hänen menestyksensä on vaikuttanut minuun valtavasti.
Lapseni isä on ihana. Turvallinen ja vakaa. Voisi ehkä vielä enemmän näyttää tunteitaan. Mutta ihana hän on. Samoin hänen isänsä. On arvokasta, että olen saanut turvallisia miehen malleja aikuisiällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kans yks jolla oli/on räjöhdysaltis ja aina vihainen isä, pelätä sai aina ja miettiä mitä tekee väärin ja mistä taas suuttuu, isä oli suursyömäri ja sairaalloisen ylipainoinen, ruoka hallitsi ja hallitsee vieläkin sen elämää ihmettelin monesti että miksi toi ei kuole sydänkohtaukseen kun on niin läski. Jossain vaiheessa laihtui ja oli mukana kuntokilpailuissa mut sit vuoden päästä palasi vanhoihin tapoihinsa.
Meille opetettiin lapsena ett isälle ensin ruokaa ja jos jää yli niin sitten meille, monet nälät tulleet tutuiksi jos söi salaa niin seurasi tavaroiden paiskomista ja huutoa että ollaan ahneita p""kiaisia. Silti, paha ei ole saanut palkkaansa ja vielä toi sitkuttelee, teki lapsuudesta ja nuoruudesta hlvettiä. Väleissä en ole ollut 5 vuoteen.
Minä ihmettelen noita alapeukkuja, joita tä
Yksi tuttavani jäi teini-ikäisenä orvoksi kun vanhempansa kuolivat onnettomuudessa ja hän voivottelee sitä miten rankkaa hänellä on ollut. Hänellä oli hyvä ja turvallinen koti ja perhe ja hyvät vanhemmat. Orvoksi jäämisen jälkeen lähisukulaisistaan tuli hänen huoltajiaan ja sosiaaliviranomaiset järjestivät hänen asioitaan ja kaikki on aina ollut hänelle niin turvattua ja valmiiksi järjestettyä. Silti tämä ihminen aina marisee siitä, miten vaikeaa hänellä on ollut ja haukkuu sosiaaliviranomaisia ja ilkeilee muille siitä jos näillä ei ole hyvät välit vanhempiensa kanssa. On totaalisen ymmärtämätön sitä kohtaan, millainen lapsuus joillain toisilla on ollut, esimerkiksi koettua perheväkivaltaa, pelottavia vanhempia, pelottavat kotiolot jne.
Niin ja tämä on sitä mieltä, että kaikki joiden vanhemmat eivät ole kuolleet on onnekkaita ja kaikilla heillä on ollut paljon helpompi elämä kuin hänellä.
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Olisi jäänyt sinne sitten
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Miksi kiusasi? Eikö just tuollaiset saa ihan kaiken tarvitsemansa sosiaaliviranomaisilta ja muilta tahoilta. Aika noloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Miksi kiusasi? Eikö just tuollaiset saa ihan kaiken tarvitsemansa sosiaaliviranomaisilt
Kateellisuuttaan, katkeruuttaan, ilkeyttään, huomionhakuisuuttaan...? Onhan kiusaajilla aina noita syitä. Ehkäpä joskus aikuisenabymmärtävät että yhybyhyvyhyy kun äiti ja isi kuoli ei kuitenkaan anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia ja ymmärtävät noloutensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Miksi kiusasi? Eikö just tuollaiset saa ihan kaiken tarvitsemansa sosiaaliviranomaisilta ja muilta tahoilta. Aika noloa.
No kyllä nyt molempien vanhempien menettäminen, ja vielä samalla kertaa, on lapselle niin valtava järkytys - varsinkin nykyaikana, kun enää hyvin harvalta lapselta kuolee kahdesta vanhemmasta ennen aikuisikää edes toinen - että ei se ole kauhea ihme, että se paha olo jossain tapauksessa voi purkautua kiusaamisena.
En ole itse menettänyt kumpaakaan vanhemmistani, mutta tunnistan silti itsessäni vastaavaa taipumusta uhriutua vedoten siihen, mitä epämiellyttäviä ja epäoikeudenmukaisia asioita olen joutunut elämässäni kokemaan (jotka asiat siis eivät ole kuvitelmaa, mutta ovat sellaisia joiden ylitse on käsittääkseni normaalia pystyä pääsemään). Tämä on itse asiassa ehkä kaikkein voimakkain epämiellyttävä luonteenpiirteeni. Silti en tunnu voivan sille mitään, vaikka olen esim. joutunut joitakin kertoja sen takia hyvin outoon valoon sellaisten ihmisten silmissä, joiden silmissä en olisi halunnut joutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisinpa mäkin jäänyt isättömäksi mut kaikille ei sitä onnea suoda
Minun "isäni" oli juoppo ja ilkeä. Hän ei välittänyt lapsistaan ja kuolikin alle eläkeiän vaikkei mitään töitä tehnytkään. En surrut yhtään sitä äijää. Olkaa siis onnellisia ne joilla on mukava isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Miksi kiusasi? Eikö just tuollaiset
No kyllä nyt molempien vanhempien menettäminen, ja vielä samalla kertaa, on lapselle niin valtava järkytys - varsinkin nykyaikana, kun enää hyvin harvalta lapselta kuolee kahdesta vanhemmasta ennen aikuisikää edes toinen - että ei se ole kauhea ihme, että se paha olo jossain tapauksessa voi purkautua kiusaamisena.
En ole itse menettänyt kumpaakaan vanhemmistani, mutta tunnistan silti itsessäni vastaavaa taipumusta uhriutua vedoten siihen, mitä epämiellyttäviä ja epäoikeudenmukaisia asioita olen joutunut elämässäni kokemaan (jotka asiat siis eivät ole kuvitelmaa, mutta ovat sellaisia joiden ylitse on käsittääkseni normaalia pystyä pääsemään). Tämä on itse asiassa ehkä kaikkein voimakkain epämiellyttävä luonteenpiirteeni. Silti en tunnu voivan sille mitään, vaikka olen esim. joutunut joitakin kertoja sen takia hyvin outoon valoon sellaisten ihmisten silmissä, joiden silmissä en olisi halunnut joutua.
Niin, ehkä se riippuu sitä lapsen luonteesta ja muista valmiuksista, miten tämä reagoi vanhempien kuolemaan ja käsittelee asiaa. Ehkä jotkut sitten heikkoina hetkinään rehoivat kiusaamalla, mikä tosin on aika surullista.
Vanhempien kuoleman aiheuttaman järkytyksen aiheuttamiin ongelmiin on kuitenkin kaikenlaista apua, ja luulisi varsinkin tällaisissa tapauksissa missä ollaan todennäköisesti jo oltu tekemisissä sosiaaliviranomaisten kanssa löytyvän apua vielä helpommin kuin yleensä. Samalla olisi kuitenkin tärkeää olla kohtelematta lasta eri tavalla, eikä varsinkaan antaa viestiä, että oma paha olo antaisi oikeuden toimia typerästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Miksi kiusasi? Eikö just tuollaiset
No kyllä nyt molempien vanhempien menettäminen, ja vielä samalla kertaa, on lapselle niin valtava järkytys - varsinkin nykyaikana, kun enää hyvin harvalta lapselta kuolee kahdesta vanhemmasta ennen aikuisikää edes toinen - että ei se ole kauhea ihme, että se paha olo jossain tapauksessa voi purkautua kiusaamisena.
Mikäli lapsi oireilee vanhempiensa kuolemaa niin vahvasti, että yrittää kiusata toisia lapsia, ei lapsen paikka ole siellä koulussa tai toisten lasten kanssa muutenkaan, vaan ensin pitää selvittää tämän omat ongelmat. Ei ne toiset lapset ole mitään yhden vanhempansa menettäneen terapialeluja. Aika moni lapsi menettää vanhempansa, mutta ei kuitenkaan ala kiusata ketään.
Vierailija kirjoitti:
Olisinpa mäkin jäänyt isättömäksi mut kaikille ei sitä onnea suoda
-----------Samoin. Monta kertaa lapsena ruokoilin jumalalta että isäni kuolisi.
Vierailija kirjoitti:
Isä oli käytännössä ainoa vanhempani, äiti lähti lapsena uuden miehen matkaan ja perusti uuden perheen.
Isä ei ollut vain isä, vaan koko todellisuus. Oli korvat silmät ja suu täynnä isähahmoa. Hyvässä ja pahassa, useimmiten hyvässä. Arvomme eivät oikein kohdanneet, kun isä oli tiukka kokoomuslainen.
-------------Siis sinun vanhempien vika että sulla on vika korvien välissä.
Vierailija kirjoitti:
Olisinpa mäkin jäänyt isättömäksi mut kaikille ei sitä onnea suoda
Niinpä
Isäni on mukava, hänen kanssaan käytiin pelaamassa tennistä ja luistelemassa. Biologinen "isä" taas ei ole mitään, tappoi vaimonsa ja pikkusisarukseni kun olin nuori.
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Hahah, totta.
Eihän se isä välttämättä ole nähnyt tätä toista lasta minään vieraana lapsena vaikkei tämä biologinen lapsi ollutkaan. Pelkkä biologia kun ei tee isää kenestäkään.