Lue keskustelun säännöt.
Muistoja isästä
Mitä tulee mieleen?
Minä aloitan,
Pienenä luulin, että kaikki miehet olisivat niinkuin minun isäni. Isän lähellä oli turvallista, Isä piti sylissä ja kertoi tarinoita. Hän piti kotiruoasta ja possumunkeista, kovista kermakaramelleista ja ne kuista, joita opetti tekemään. Opetti myös miten kauralastuja tehdään, sekametelisoppaa ja nöttekeittoa. Isän kanssa käveltiin käsi kädessä, hän opetti piirtämään maalaamaan ja entisöimään. Vei salaa karkkikioskille ja kaatopaikoille dyykkaamaan. Kesällä veneiltiin ja kalastettiin, savustettiin kalaa ja tehtiin nuotiomakkaraa. Isä pelasti hukkumasta ja vei sairaalaan kun jouduin onnettomuuteen. Valvoi vuoteeni vierellä että nukahdin. Kun hiukan kasvoin luotti minuun niin, että tein paperihakemuksensa elinkeinoon liittyen, otti mukaan työpaikalleen, huollettiin työvälineet..isä toi kauniita lahjoja ja yllättäviä muistoja. Kaulanauhoja, rintakoruja, Helmi laukkuja, mekkoja ja paitoja.
Mutta hän opetti paljon muutakin: tärkeinpänä niistä, kuinka katsotaan sydämellä tai nauretaan sydämen pohjasta.
Kommentit (272)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Miksi kiusasi? Eikö just tuollaiset
No kyllä nyt molempien vanhempien menettäminen, ja vielä samalla kertaa, on lapselle niin valtava järkytys - varsinkin nykyaikana, kun enää hyvin harvalta lapselta kuolee kahdesta vanhemmasta ennen aikuisikää edes toinen - että ei se ole kauhea ihme, että se paha olo jossain tapauksessa voi purkautua kiusaamisena.
Mikä siinä on niin valtava järkytys, oikeastaan? Monet lapset menettävät läheisiään ja kokevat hyvin järkyttäviäkin asioita, mutta eivät kuitenkaan kiusaa ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin lapsena isän kanssa monesti mukana hänen työkeikoillaan, yhdellä maatilalla oli tosi paljon kissanpentuja ja ihastuin niihin ikihyväksi, maatilan isäntä jutteli isän kanssa kuinka kissat menee jorpakkoon koska niitä on liikaa ja heille riittää vain ne heidän pari aikuista hiirikissaa. Siitähän itku sitten syntyi. Isä antoi minun ottaa kotiin mukaan yhden pennuista.
Tämä oli 80-luvun loppupuoliskolla. Eli tosi kauan se kissa, lähes 20 vuotiaaksi. Putosi kerran ikkunasta neljännestä kerroksesta, loukkaantui tosi pahasti kun alla oli kova asfaltti, onneksi sen löysi perheen tuttu joka vei sen eläinlääkärille. Minä olin silloin koulussa ja vanhempani töissä.
Minusta on jotenkin ihanaa, että isäni entisen vaimon tytär pitää minun isääni omana isänään. Erosivat kun olin lapsi, mutta isä jatkoi edelleen tälle tyttärelle isänä olemista.
Vanhempansa menettänyt lapsikin saattaa olla ihan vaan ilkeä kusipää.
Hän oli nopeasti suuttuva, arvaamaton, pelottava. Ei osoittanut hellyyttä, enkä muista hänen koskaan esim. halanneen minua. En muista istuneeni hänen sylissään, en tunteneeni turvaa hänen seurassaan.
Isäni harrasti autoja ja hommaili niiden parissa mieluummin, kuin meidän lasten. Hän ajoi kilpaa ja seurasimme ylpeinä, kun hän kiihdytti radalla. Autotapahtumissa oli tylsää. Mutta joskus niissä oli kivoja koiria, joita sai silittää. Iltaisin ihmiset olivat humalassa ja silloin tällöin me lapset keräsimme pulloja, jotta saisimme rahaa karkkiin. Humalaiset ihmiset pelottivat minua. Isäni oli melko usein humalassa. Silloin hän oli hyväntuulinen ja lupasi ostavansa barbeja tai jotain mitä kovasti toivoin. Aamuisin lupaukset kumottiin ja sain kerta toisensa nieleskellä kyyneleitä. Kun vanhemmat erosivat, pelkäsin hänen tappavan lemmikkini.
Isäni hylkäsi minut yhteensä kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla päästin hänet elämääni takaisin, kolmannella en. Kyllähän se pahalta tuntuu,mutta ymmärrän hänen käytöstään - kun on lusikalla saanut (jos edes silläkään), ei voi kauhalla antaa. Hän ei ollut kokenut hellyyttä tai lämpöä elämässään, miten olisi voinut sitä minulle antaa? Ei hän ollut saanut sitä esimerkkiä tai kokemusta. En kuitenkaan hyväksy hänen tekojaan ja minun on parempi ilman häntä elämässäni. Voi tosin olla, että viimeisinä hetkinään hoidan häntä. Lämmöllä ja rakkaudella, kuin lasta. Sitten hän viimein saisi sen rakkauden ja välittämisen kokemuksen, mitä ei elämänsä aikana päässyt kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempansa menettänyt lapsikin saattaa olla ihan vaan ilkeä kusipää.
Ei se vanhempien kuolema heitä pyhitä. Toki jos vanhemmat on kuolleet vaikka onnettomuudessa ja lapsibollut itsekin mukana, niin varmaan sekin mahdollista että pää on kolahtanut ihan kunnolla.
Ajattelen että minulla ei ole isää, olen ajatellut näin 6-vuotiaasta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylän poikien kanssa kivitettiin muistaakseni viirikukkoa. Isä näki ja otti minut, nuorimman, noin 6-vuotiaan, ja antoi ainoana koivan selkäsaunan. Ilmeisesti inhosi minua, koska minua sanottiin enon näköiseksi. Näin syvällistä.
Isä on auttanut ja tukenut milloin missäkin, jostain ala-asteen läksyistä aina kodin perustamiseen saakka. Opetti myös omalla esimerkillään useita hyviä tapoja, kuten kirjojen lukemisen ja täydellisen päihteettömyyden. Jonkinlaisena isoimpana kääntöpuolena oli eläminen kasvatusajattelun suhteen jonkinlaisessa oman lapsuuden aikaisessa kuplassa, tiedostamatta että suositukset oli isoksi osaksi muuttuneet. Alle murrosikäisenä lapsena jos pärjäsin jossain hienosti, niin sain kehuja. Mutta jos mokasin/alisuoriuduin jossain niin tuli herkästi jotain nälvimistä ja mukahauskaa naureskelua, ja jos tein pahaa niin "haeppa remmi". Sääntöjä ei myöskään aina kauheasti perusteltu, edes sellaisia joiden perustelu nyt aikuisen näkökulmasta on ihan ilmiselvä. Teininä olin löytänyt onneksi niin uppouttavat pari harrastusta, että ne tasasivat tunnemyrskyjä, ja en muista että siinä vaiheessa oliisi isän kanssa enää ollut oikein mitään konfliktia.
Olen aidosti tosi kiitollinen kaikista hyvistä asioista, mutta jos saisin valita niin olisin ehkä valmis luopumaan niistä, jos ne ei niin hyvät lähtisivät samassa paketissa myös pois. En tiedä.
N38
P.S. Ihan kauheita isiä ollut täällä osalla ihmisistä, että siihen verrattuna en kyllä halua valittaa liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli kotiäiti, joten me lapset oltiin kotona alle kouluikäisinä.
Välillä koti oli hyrskynmyrskyn leikeistä, kun isä tuli töistä kotiin. Isä ei ikinä moittinut meitä , tuli vain katsomaan ja kehumaan esim. rakentamaamme majaa joka täytti koko olohuoneen.
Isä osasi heittäytyä leikkiin ja vielä nyt 75-vuotiaanakin lastenlasten kanssa.
Mitään hyviä muistoja isästä ei ole. oli oikeasti ihan sadistinen . selkään sai välillä vitsalla(joka piti itse hakea ja kerralla kannatti tuoda iso ja kunnollinen, muuten tilanne vain paheni) tai nahka remmillä. aikamoisia jälkiä jäi molemmista, en ymmärrä miten kukaan ulkopuolinen ei muka huomannut (esim. opettajat). useamman kerran oli kädet murtuneena. piti vaan kertoa satuja missä olivat sattuneet. Pienempänä käytti seksuaalisesti hyväkseen, kun kasvoin tämä loppui(noin kouluun aloituksen aikoihin). kuvitteliko jotenkin etten muistaisi tapahtumia. Tämän kaiken mahdollisti se että äiti häipyi kuvioista ja vieläkin mietin kuinka saattoi jättää lapsen tuollaiselle ihmiselle ja pelastaa vain itsensä. kaikkia ihmisiä ei todellakaan ole luotu vanhemmiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitään hyviä muistoja isästä ei ole. oli oikeasti ihan sadistinen . selkään sai välillä vitsalla(joka piti itse hakea ja kerralla kannatti tuoda iso ja kunnollinen, muuten tilanne vain paheni) tai nahka remmillä. aikamoisia jälkiä jäi molemmista, en ymmärrä miten kukaan ulkopuolinen ei muka huomannut (esim. opettajat). useamman kerran oli kädet murtuneena. piti vaan kertoa satuja missä olivat sattuneet. Pienempänä käytti seksuaalisesti hyväkseen, kun kasvoin tämä loppui(noin kouluun aloituksen aikoihin). kuvitteliko jotenkin etten muistaisi tapahtumia. Tämän kaiken mahdollisti se että äiti häipyi kuvioista ja vieläkin mietin kuinka saattoi jättää lapsen tuollaiselle ihmiselle ja pelastaa vain itsensä. kaikkia ihmisiä ei todellakaan ole luotu vanhemmiksi.
Voi hemmetti. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuon kaiken ;(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppoahan se on orvoksi jääneen kuvitella sitä miten ihanaa elämä olisi ollut niiden vanhempien kanssa, kun ei ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pikkulapsiajan jälkeen. Saa pitää sen oman lapsenomaisen mielikuvan siitä, miten ihanaa perhe-elämää se olisi ollut.
Serkkuni molemmat vanhemmat kuolivat tsunamissa ja hänellä on just tällainen mielikuva vanhemmistaan, vanhempansa olivat ihan täydellisiä ja suuri katkeruus siitä että he kuolivat, ja että toisilla lapsilla on vanhemmat. Toisesta sukulaisesta tuli hänen huoltajansa ja yritti setviä tämän ongelmia, tämä lapsi yritti kiusata toisia lapsia jne., vaikka sosiaaliviranomaiset yritti olla tukena. Ei ymmärrä lainkaan, miten onnekas hän on itse ollut.
Mikä siinä on niin valtava järkytys, oikeastaan? Monet lapset menettävät läheisiään ja kokevat hyvin järkyttäviäkin asioita, mutta eivät kuitenkaan kiusaa ketään.
Kiusaaminen on heikkojen hommaa. Toki järkyttynyt lapsi saattaa käyttäytyä sekavasti, mutta silloin paikka on lääkäri tai sairaala, ei koulu.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on maailman paras isä
Hyvät sulle! :)
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen että minulla ei ole isää, olen ajatellut näin 6-vuotiaasta asti.
Minä taas rukoilin ja toivoin että mun oikea isä tulis pelastaa mut ja hakemaan pois kuitenkin unelma särkyi kun moni sanoi että ootpas isäs näköinen.... Eli ei ollut "oikeaa" Isää joka ois pelastanut ja hakenut pois.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on maailman paras isä
Anna mulle sitten sun maailman paras iskäs.
Eikö jokaisen oma isä ole maailman paras? Kukaan ei voi korvata omaa isää.
En tiedä, olivat ruotsalaisia, mutta oletan että Ruotsissakin oli jotkut tukisystremit näille tsunamiorvoille. Aikuisena on riitaantunut melkein kaikkien sukulaistenkin kanssa milloin mistäkin, ja lapsena oli aina ns. vaikea, joten saattaa olla ihan päästä kiinni.