Muistoja isästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teki itsemurhan kun olin 7-vuotias, hautajaiset oli muutama viikko ennen joulua ja minulla oli siellä punainen mekko.

Miksi joku antaa lapsen laittaa punaisen mekon hautajaisiin?

Se on kun ei mistään välitetä. Mennään hautajaisiin vaikka verkkareissa.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.

Mitäs jos toisten lasten onnekkuus ärsyttää orvoksi jäänyttä lasta? Että muilla on vanhemmat mutta hänellä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teki itsemurhan kun olin 7-vuotias, hautajaiset oli muutama viikko ennen joulua ja minulla oli siellä punainen mekko.

Miksi joku antaa lapsen laittaa punaisen mekon hautajaisiin?

Se on kun ei mistään välitetä. Mennään hautajaisiin vaikka verkkareissa.

Mistä ihmeestä vedit taas verkkarit keskusteluun? Mekko on ihan asiallinen ja normaali hautajaisvaate, verkkarit taas ei ole. Jos et ymmärrä eroa, asiaa ei voi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.

Mitäs jos toisten lasten onnekkuus ärsyttää orvoksi jäänyttä lasta? Että muilla on vanhemmat mutta hänellä ei.

Ärsyttää? Sosiaalitoimelta saa varmaan kaikenlaista apua orvoksi jääneen lapsen ongelmiin liittyen.

Vierailija kirjoitti:

Eikö jokaisen oma isä ole maailman paras? Kukaan ei voi korvata omaa isää.

Hah.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö jokaisen oma isä ole maailman paras? Kukaan ei voi korvata omaa isää.

Hah.

No ei voi. Jokainen isä on paras isä just sille omalle lapselleen. Muiden isät on vain muiden isiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans yks jolla oli/on räjöhdysaltis ja aina vihainen isä, pelätä sai aina ja miettiä mitä tekee väärin ja mistä taas suuttuu, isä oli suursyömäri ja sairaalloisen ylipainoinen, ruoka hallitsi ja hallitsee vieläkin sen elämää ihmettelin monesti että miksi toi ei kuole sydänkohtaukseen kun on niin läski. Jossain vaiheessa laihtui ja oli mukana kuntokilpailuissa mut sit vuoden päästä palasi vanhoihin tapoihinsa.

Meille opetettiin lapsena ett isälle ensin ruokaa ja jos jää yli niin sitten meille, monet nälät tulleet tutuiksi jos söi salaa niin seurasi tavaroiden paiskomista ja huutoa että ollaan ahneita p""kiaisia.  Silti, paha ei ole saanut palkkaansa ja vielä toi sitkuttelee, teki lapsuudesta ja nuoruudesta hlvettiä. Väleissä en ole ollut 5 vuoteen. 

Minä ihmettelen noita alapeukkuja, joita tä

Saa tietenkin kertoa.  Saa kertoa vaikka loputtomiin, jos vain joku jaksaa kuunnella.  Mutta ei pidä loukkaantua, jos joku ei enää jaksakaan kuunnella.

Meitä kaltoin kohdeltuja on valtavasti, ikävä kyllä.  Meidänkin identiteettimme on kärsinyt.  Meiltä ei ole salattu mitään, vaan me olemme itse joutuneet salaamaan asioita, kantamaan salaisuuksia ja häpeää.

No, jokainen tekee tavallaan.  Onhan se hyvä olla avoin ja ehkä se auttaa selviämään.

Isäni oli ihana hauska ja rakas.  Ja kova työmies mitä ihailin.  Joskus isä ärähti jos olin hölmöillyt.  Olin 14vuotias kun isä kuoli.  Toivon että voisin vielä itse olla isä.  Hyvä isä niin kuin minulla oli, lapsilleni. M37

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.

Mitäs jos toisten lasten onnekkuus ärsyttää orvoksi jäänyttä lasta? Että muilla on vanhemmat mutta hänellä ei.

Ei voi mitään. Pitää opetella sietämään erilaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.

Mitäs jos toisten lasten onnekkuus ärsyttää orvoksi jäänyttä lasta? Että muilla on vanhemmat mutta hänellä ei.

Hänkin voi opetella olemaan kiitollinen siitä mitä hänellä on. Todennäköisesti hänellä on aikuisten järjestämä ja sosiaalitoimen turvaama ihan normaali elämä. Kaikilla ei ole asiat niinkään hyvin.

Isäni kuoli kun olin 10 vuoden ikäinen. Monia ajan kultaamia lapsen muistoja. Ja aina oli kesä, niissä muistossa.

Eipä mitään kovin lämpimiä. Turpa kiinni, painu helvettiin siitä, kehitysvammainen paskiainen (ja en ole millään tavalla kehitysvammainen), vitun idiootti, et ymmärrä mitään, taas pilaat kaiken. Tätä tuli kuultua 7-10 vuoden iässä melkeinpä joka viikko. Onneks oli äiti joka puolusti minua joka kerta, olisin kyllä toivonut, että olisivat jo tuolloin eronneet. 

Mulla oli ihan hyvä lapsuus. Touhuttiin paljon iskän kanssa, paistettiin makkaraa ja lättyjä nuotiolla. Se luki mulle ihan hirveet määrät kirjoja ja toi aina työmatkoiltaan kivoja tuliaisia. Kun se oli kotona niin oli oikeesti läsnä mun ja mun veljen kanssa leikkien ja telmien. Opetti paljon asioita joista sittemmin ollut paljon hyötyä. Sit tuli riitoja, kun aloin kasvissyöjäksi eettisistä syistä mutta se ei halunnut jättää liharuokia kokonaan pois. En pystynyt hyväksymään sitä ja pistin lopulta välit poikki. En oo nähnyt ukkoa moneen vuoteen. Ehkä parempi niin meille molemmille. 

Isä jäi vähän etäiseksi ja jollain tavalla mysteeriksi, vaikka hän oli elämässäni ja oltiin jollain tavalla tekemisissä 55 vuotta. Ei panostanut ihmissuhteissa ainoaan lapseensa eli minuun, eikä lapsenlapsiinsa. Osasi kyllä olla hurmaava ja valloittava persoona esim. joillekin naisystävilleen tai kavereilleen. Ei hoitanut, kun olin lapsena kipeä, ei tullut sanomaan mitään, kun lähdin 18-vuotiaana kahdeksi kuukaudeksi ulkomaille töihin (asuin silloin kotona). No, minusta tuli kovasti itsenäisesti pärjäävä, ja vastapainoksi näille ohituksille oli hyvänä puolena se, että hän ei myöskään tuominnut, jos oli tullut tehtyä virheitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.

Mitäs jos toisten lasten onnekkuus ärsyttää orvoksi jäänyttä lasta? Että muilla on vanhemmat mutta hänellä ei.

Eihän se toisten lasten syytä ole jos joku on menettänyt vanhempansa. Sosiaaliviranomaiset ovat varmasti sijoittaneet orvoksi jääneen lapsen jonnekin.

Nyt itse ikääntyneenä (65v) ajattelen isästäni ehkä erilailla kuin lapsena. Isä kuoli juuri täytettyään 75. Tosi nuorena. Meitä oli 7 lasta, 1 poika. Ihailen isääni siitä, että kohteli meitä lapsia tasa-arvoisesti. Vaikea tietää, mitä oikeasti ajatteli lapsuudestaan, elämästään. Hyvä tarinankertoja oli. Oikeastaan tunsin isääni tosi huonosti. Oli 31, kun synnyin, 23v sai ensimmäisen lapsen. Olin 43, kun hän kuoli. Olisin toki ehtinyt kysyä enemmän.

Laskeskelin noita vuosia lähinnä itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ihan hyvä lapsuus. Touhuttiin paljon iskän kanssa, paistettiin makkaraa ja lättyjä nuotiolla. Se luki mulle ihan hirveet määrät kirjoja ja toi aina työmatkoiltaan kivoja tuliaisia. Kun se oli kotona niin oli oikeesti läsnä mun ja mun veljen kanssa leikkien ja telmien. Opetti paljon asioita joista sittemmin ollut paljon hyötyä. Sit tuli riitoja, kun aloin kasvissyöjäksi eettisistä syistä mutta se ei halunnut jättää liharuokia kokonaan pois. En pystynyt hyväksymään sitä ja pistin lopulta välit poikki. En oo nähnyt ukkoa moneen vuoteen. Ehkä parempi niin meille molemmille. 

 

Eli sinä muutuit kasvissyöjäksi ja tuli riitoja, kun isäsi ei halunnut tehdä kokonaan niin...? Sinne meni isäsuhde, jota edellä niin hyväksi kuvailit. Mietitkö koskaan, mitähän isäsi ajattelee tästä...    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun isä oli ilkeä. Ja juoppo. Olimme iso liuta lapsia ,hän vihasi jokaista .Olimme sieviä , apinoiksi kutsui. Olimme urheilevia, tui kentän reunaan juoppokavereiden kanssa ja pelkäsin niin kovasti että kisat ei menneet hyvin. En koskaan saanut yhtään lahjaa häneltä, en myöskään hyvää sanaa. Samanlainen sisaruksilleni ,veljet kärsivät enempi aikuisina kuinka käyttäytyä ja olivat jotenkin hukassa. 

Minulla ei ole yhtään hyvää muistoa isästä.Päinvastoin. 

 

Osittain samat kokemukset täällä.

Sama myös täällä, isä oli ja on ilkeä lapsenpieksäjä, aggressiivinen pelottava narsisti, ja väkivalta EI jäänyt lapsuuteen. En voi olla tekemisissä oman turvallisuuteni takia.

Jännä, yleensä se on äiti joka tuota harrastaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.

Mitäs jos toisten lasten onnekkuus ärsyttää orvoksi jäänyttä lasta? Että muilla on vanhemmat mutta hänellä ei.

Eihän se toisten lasten syytä ole jos joku on menettänyt vanhempansa. Sosiaaliviranomaiset ovat varmasti sijoittaneet orvoksi jääneen lapsen jonnekin.

Varmaan toiset lapset vaan nauroi sille 

Oma isäni tuli isäksi vasta 46 vuotiaana ja ehkä siksi hän oli tosi hyvä isä ja aviomies puutteistaan huolimatta. Vaikka hän oli alkoholisti, hän ei ikinä räyhännyt tai ollut väkivaltainen ketään kohtaan. Tietääkseni hän ei lyönyt ketään ihmistä tai eläintä kertaakaan eläissään ja hän oli erittäin sivistynyt, vaikkei kouluvuosia ei hänelle kertynyt monia. Olihan kuitenkin kirjastoja ja hän luki paljon ja opetti meidät lapset rakastamaan kirjoja. Ikänsä takia hän ei oikeastaan leikkinyt meidän lasten kanssa, mutta hän keskusteli paljon. Sen lisäksi hän oli erittäin kätevä käsistään ja opetti meille lapsille vasaran, sahan ja puukon käyttöä. 

Kunnioitan vieläkin häntä, koska hän oli tasa-arvoinen kaikkia ihmisiä kohtaan, ymmärtäväinen ja rauhallinen.

Koska kukaan ei ole täydellinen, niin olihan hän alkoholisti ja se aiheutti huolta perheessämme aika ajoin, mutta esimerkiksi yhtään joulua ei pilattu alkoholilla. Koska hän oli todella vanha isä, ei hän aina ollut ihan kärryillä meidän lasten harrastuksista tai puuhista. Onneksi äiti oli isää huomattavasti nuorempi. Ikävä puoli oli se, että isä menehtyi turhan varhain eikä hän ehtinyt tapaamaan lastenlapsiaan. Olisin niin mielelläni esitellyt tämän humaanin vaarin lapsilleni. Vieläkin ikävöin häntä kuten edesmennyttä äitiäkin aina silloin tällöin.