Lue keskustelun säännöt.
Muistoja isästä
Mitä tulee mieleen?
Minä aloitan,
Pienenä luulin, että kaikki miehet olisivat niinkuin minun isäni. Isän lähellä oli turvallista, Isä piti sylissä ja kertoi tarinoita. Hän piti kotiruoasta ja possumunkeista, kovista kermakaramelleista ja ne kuista, joita opetti tekemään. Opetti myös miten kauralastuja tehdään, sekametelisoppaa ja nöttekeittoa. Isän kanssa käveltiin käsi kädessä, hän opetti piirtämään maalaamaan ja entisöimään. Vei salaa karkkikioskille ja kaatopaikoille dyykkaamaan. Kesällä veneiltiin ja kalastettiin, savustettiin kalaa ja tehtiin nuotiomakkaraa. Isä pelasti hukkumasta ja vei sairaalaan kun jouduin onnettomuuteen. Valvoi vuoteeni vierellä että nukahdin. Kun hiukan kasvoin luotti minuun niin, että tein paperihakemuksensa elinkeinoon liittyen, otti mukaan työpaikalleen, huollettiin työvälineet..isä toi kauniita lahjoja ja yllättäviä muistoja. Kaulanauhoja, rintakoruja, Helmi laukkuja, mekkoja ja paitoja.
Mutta hän opetti paljon muutakin: tärkeinpänä niistä, kuinka katsotaan sydämellä tai nauretaan sydämen pohjasta.
Kommentit (272)
Vierailija kirjoitti:
Teki itsemurhan kun olin 7-vuotias, hautajaiset oli muutama viikko ennen joulua ja minulla oli siellä punainen mekko.
Miksi joku antaa lapsen laittaa punaisen mekon hautajaisiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän noloa, että joku orvoksi jäänyt on alkanut riehumaan tuolla tavalla. Eikö sosiaaliviranomaiset hommaa tuollaiset johonkin?
Todennäköisesti hommaavat, tarvittaessa sosiaaliviranomaiset laittavat käytösoireilevat lapset pakkopäätöksellä sairaalatutkimuksiin, missä näille saadaan tehtyä tarvittavat fyysiset ja psykiatriset tutkimukset, ja tarvittaessa edelleen laitossijoitukseen.
Hahhah
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teki itsemurhan kun olin 7-vuotias, hautajaiset oli muutama viikko ennen joulua ja minulla oli siellä punainen mekko.
Miksi joku antaa lapsen laittaa punaisen mekon hautajaisiin?
Miksi ei?
Isä kuoli kun olin teini. Nyt 20 vuotta myöhemmin, muistan vaan, että hän suuttui todella herkästi, antoi piiskaa ihan aiheetta, hakkasi äitiäni ja kun tulin koulusta, en tiennyt millä päällä se on. Joskus kuulin musiikkia ja isä makasi sohvalla viinapullo vieressä. Se, se oli hänen rakkautensa, minä en.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En haluaisi olla missään tekemisissä lapsena tai nuorena orvoksi jääneen ihmisen kanssa.
Minä voisin olla kunhan ei uhriudu ja ole jatkuvasti katkera siitä että muilla on vanhemmat.
Onneksi kaikki ei ole tuollaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän noloa, että joku orvoksi jäänyt on alkanut riehumaan tuolla tavalla. Eikö sosiaaliviranomaiset hommaa tuollaiset johonkin?
Todennäköisesti hommaavat, tarvittaessa sosiaaliviranomaiset laittavat käytösoireilevat lapset pakkopäätöksellä sairaalatutkimuksiin, missä näille saadaan tehtyä tarvittavat fyysiset ja psykiatriset tutkimukset, ja tarvittaessa edelleen laitossijoitukseen.
Tunnen yhden tällaisen, koulussa kaikki nauroivat sille ja kutsuivat vaikka millä nimillä.
Kaikkien isät ei ole mukavia tai edes mainitsemisen arvoisia. Eikä siitä kannata kenenkään isänsä menettäneen repiä alustaan tai muutenkaan hermostua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. Aloin jo lapsena ajatella että minulla ei ole isää, koska ei ollut mitään vanhemman ja lapsen välistä suhdetta siihen samassa asunnossa, toisinaan, silloin kun ei ollut psykiatrisella, tai äitinsä luona tai jossain, asuvaan ihmiseen. Tämä oli minulle täysin vieras ihminen, itsekäs ja käytökseltään arvaamaton. Kavereille sanoin, että minulla ei ole isää, kuten asia olikin.
Sen sijaan voisin kertoa isoisästä, hän innosti tekemään mielekkäitä asioita ja kannusti olemaan välittämättä toisten mielipiteistä. Tykkäsi matkustella, kuten minäkin, ja hänellä oli aika moderni maailmankuva 1920-luvulla syntyneeksi. Puhuttiin kaikista asioista, pappa oli aktiivinen sekä yhteisöllisesti että omassa elämässään. Mummon kuoleman jälkeen kun olin teini-ikäinen vietin usein aikaa papan kanssa.
Oma isäni kuoli eturauhassyöpään, kun olin juuri täyttänyt 30.
Diagnoosin jälkeen hän sai senaikaisilla hoidoilla 4-5 vuotta ihan hyvää lisäaikaa. Viimeinen puoli vuotta oli vaikeaa aikaa.
Muistan isääni rakkaudella ja kaipaus vihlaisee vieläkin välillä, vaikka suru onkin pehmentynyt ja hymyilen usein muistoille.
Hän oli tuki ja turva, johon saattoi aina luottaa. Isän kuolema on elämäni raskain kokemus. Uskon jälleennäkemiseen, hän on vastassa, kun minun aikani on lähteä täältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kieltäytyi 60-luvulla luonnosuojelun vuoksi oman auton hankkimesta.
Äidinpuoleisten sukulaisten mielestä hörhö.
Vierailija kirjoitti:
Olen jostakin kuullut, että jos ihmisestä yhdenkin hyvän asian muistaa, voi se auttaa niiden pahojen muistojen yli - päästämään irti siitä tuskasta ja osattomuudesta, mikä sydämeen on jäänyt
Omalla kohdalla kävi niin, että vanhempani sairastui koko persoonan muuttuen samalla. Periaatteessa muistoissani on kaksi ihmistä: se sairastunut, joka oli todella itsekäs, ilkeä, ja minua suorastaan vihaava.
Ja se toinen, joka ei ollut vielä sairastunut. Se henkilö olisi antanut takiani vaikka oikean kätensä.
Kun viimeisimpänä muistona on tuo sairastunut, niin meni vuosia ennenkuin ymmärsin, että minulla on oikeus ikävöidä sitä ihmistä, joka hän oli ennen sairastumistaan. Hänhän katosi kokonaan tuon sairastumisen myötä, ja minä menetin hänet. Ja ikävä on edelleen, päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä antoi minulle elämän kahdesti
Kun lääkäri kertoi, että munuaiseni eivät enää toimineet, maailma pysähtyi. En nähnyt enää tulevaisuutta, vain sairaalasängyn ja pitkät, harmaat päivät. Minä pelkäsin. Mutta isä ei pelännyt koskaan.
Hän sanoi vain: Minä annan sinulle omastani. Ei ole mitään kalliimpaa kuin sinun elämäsi.
Minä itkin ja yritin estellä, mutta hän hymyili. Hän oli aina ollut vahvempi kuin minä.
Leikkauspäivänä hän piti kädestäni kiinni, kunnes nukahdin. Kun heräsin, kipu tuntui jokaisessa solussa, mutta samalla tunsin jotain muuta elämän palaavan minuun. Poskilleni nousi väri, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Minä sain uuden mahdollisuuden.
Mutta isä ei.
Hänen kehonsa ei koskaan palautunut. Yksi komplikaatio seurasi toista, ja minä katsoin vierestä, kuinka hän hiipui pois. Minun elämäni voima kasvoi, samalla kun hänen väheni.
Kun hän sulki silmänsä viimeisen kerran, olin hänen vierellään. Sanoin:
Kiitos, isä. Sinä annoit minulle elämän kahdesti. Minä kannan sinua mukanani aina.
Nyt, kun kuuntelen sydämeni sykettä, tiedän että jokainen lyönti on myös hänen. Se on lahja, joka maksoi kaiken.
Olisipa tajunnut tehdä itsemurhan jo 90-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli etäinen, äkkipikainen ja suittui tyhjästä. Paljon työmatkoilla (onneksi).
Ei ottanut lapsiin itse usein juuri mitään kontaktia. Työ, sanomalehti ja harrastukset meni aina lasten edelle. Paljon narsistisia piirteitä hänessä. Halannut ei lapsena ikinä eikä kehunut. Moittia kyllä osasi.
Teetätti äidillä kaikki kotityöt. Pihi ja lempilause oli "se kenen on rahat on säännöt".
Lupaili tyhjiä, mutta muilta odotti lupausten pitoa. Saattoi milloin vaan suuttua ties mistä. Koskaan ei tiennyt. Vaikka olisi ollut näennäisesti mukavaa, niin oli aina pelko persauksissa, koska taas suuttuu (turhasta). Äidin läsnäollessa toimi eri tavalla, mutta ilmeisesti lapsiin oli ok purkaa väsymyksensä.
Pelättiin lapsena, että kävisi kiinni, mutta ei onneksi käynyt. Aikuisena tämä sitten kävi toteen, kun en enää sietänyt ukon perseilyä.
Nykyään välit poikki ja hyvä niin.
Minun isä ei opettanut, tai neuvot yhtään mitään.
Sain alko ongelman geeniperimänä.50-luvulla syntyneet ihmeellisiä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.
Kuka edes haluaisi ottaa tuolla tavalla käyttäytyvän lapsen huollettavakseen? Ei varmaan kukaan, olisi mennyt vanhempiensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olisipa tajunnut tehdä itsemurhan jo 90-luvulla.
Hyvä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiusaaminen on aina väärin, ja syy on aina vain kiusaajassa. Orvoksi jääminen ei anna mitään oikeutta kiusata toisia lapsia, vaikka orvoksi jäänyt olisikin järkyttynyt ja ongelmissaan.
Kuka edes haluaisi ottaa tuolla tavalla käyttäytyvän lapsen huollettavakseen? Ei varmaan kukaan, olisi mennyt vanhempiensa kanssa.
Ei kukaan. Eihän kenenkään tarvitse jos ei halua.
Isäni oli hyvin ristiriitainen persoona, hauska, ihana, turvallinen, mutta hänen alkooholinkäyttönsä teki hänestä hirviön.
Menin muutaman kerran lääkärin isäni tekemän pahoinpitelyn vuoksi(sairauskertomukset on) mutta siitä huolimatta lääkäri ei koskaan ilmoittanut sos.viranomaiselle tai poliisille alle 18 pahoinpitelyitä.
Perheemme onneksi ei käynyt välitävä lääkäri, sos.viranomainen tai poliisi vaan isäni sairaustuminen diabetkseen, jolloin alkoholinkäyttö loppui seinään ja sain pitää ihanan isäni vielä noin 14 vuotta.
Todennäköisesti hommaavat, tarvittaessa sosiaaliviranomaiset laittavat käytösoireilevat lapset pakkopäätöksellä sairaalatutkimuksiin, missä näille saadaan tehtyä tarvittavat fyysiset ja psykiatriset tutkimukset, ja tarvittaessa edelleen laitossijoitukseen.