Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä aikuisena mitään yhteistä lapsuudenkavereidenne kanssa?
Tapasin eilen yhden lapsuudenkaverini. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun oltiin lapsia. Ei olisi kannattanut, olisi kannattanut pitää ne lapsuudenmuistot.
Meillä ei ollut mitään yhteistä. Koko elämämme oli mennyt täysin eri suuntiin jo teinistä lähtien ja nyt aikuisina elimme ihan eri maailmoissa.
Kommentit (176)
En tiedä kun en ole kehenkään yhteydessä. Asun nykyään eri paikkakunnallakin niin ei niihin varmaan edes törmää vahingossakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis tiedän muutamien asuinkaupungit ja ammatit, mutta ei ole sen enempää yhteyksiä ollut. Yhden lukioaikaisen luokkakaverin tapasin nyt kesällä, mutta kovin on elämä vienyt erisuuntiin...
Olen kotoisin kohtuu pienestä kaupungista ja edelleen meillä on säilynyt yläasteen/lukion kaveriporukka. Monenmoista hiihtäjää tähän poikaporukkaan (nyt jo kolmekymppisiä tosin) kuuluu. Pidän kuitenkin tärkeänä olla osana tätä porukkaa. Monilla on täysin erilaiset elämät, arvot jne. Jne... ja se tekee tästä ainutlaatuista. Tulee hyviä keskusteluita, ymmärtää maailmaa paremmin, kun en hengaa pelkästään opiskeluiden ja töiden kautta löytyneiden korkeakoulutettujen kanssa. Toki opiskeluporukasta on löytynyt enemmän samanhenkistä porukkaa, mutta inhoan sellaista "kuplautumista". Paljon kiinnostavampaa jutella ja nähdä ihmisiä joiden elämä menee toista rataa.
Ai mitä yhteistä? Koko elämän historia! Pisin ihmissuhde mitä elämässäni voin kokea.
Ei ole yhteistä monen kanssa. Eräs on vuoden vanhempi ja ainoa asia elämässä on tupakka ja baari, käy toki töissä valittaen.
Jutut on kun jollain teinillä, luvataan tehdä asioita yhdessä, ottaa yhteyttä jos tarvitsee. Itse on suhteessa, saan kohta esikoisen ja unelmatyö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oltiin naapurintytön kanssa aikoinaan parhaat kaverit useita vuosia, kunnes mentiin yläasteelle ja tiemme erkanivat hiljalleen. Hänestä tuli melkoinen diiva yläasteella eikä enää edes moikannut minulle, mulkoili vain närkästyneen näköisenä. Toisinaan myös huuteli uusien kavereidensa kanssa kaikkia törkeyksiä.
Siitä on reilut 20 vuotta kun tiemme erkanivat. Välillä mietin, että mahtaako hän koskaan muistella minua ja niitä hetkiä, kun olimme toistemme parhaat kaverit. Joskus ikävöin häntä ja yhteisiä aikoja.
Mulla myös kävi lapsuudenkaverini kanssa noin. Hän muuttui teininä yhtäkkiä ilkeäksi, toki hänestä tuli sitten suosittu tyttö, sai uusia kavereita ja poikaystäviä ja sellaista vauhdikasta elämää hän varmaan halusikin. Mietin myös toisinaan muistaako hän ollenkaan minua, vai olinko niin tylsä ettei edes muista enää mitään niiltä ajoilta? Oltiin kuitenkin parhaat ystävät ja kasvettiin yhdessä. Vannottiin valoja ikuisesta ystävyydestä ja kaikkea. Mutta sellaista se elämä on.
Ei ole asumme eri kaupungit.Erinaiset elämän arvot ymm.Säilyköön vaan lapsuus muistona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. ollaan samanikäisiä ja musta tuli päihdeongelmainen ja työkyvytön ja hän puhkesi kukkaan aikuisena. Oli todella ujo ja pakotin häntä kattomaan por*oa 11 vuotiiaana ja yritin meikata häntä ja suuttui. Olin tosi inhottava ja sairas ja jouduin suljetulle osastolle 11 vuotiiaana. Nyt nähtiin kun molemmat 26 v mutta ei enään halunnut nähdä uudestaan kun olin liian epävakaa ja hänellä elämä kunnossa. Silti kaipaan tosi paljon mutta ymmärrän täysin että en enään kuulu elämäänsä.
Sen jälkeen kun yli 10 v sitten lapsuudenystäväni (meidän vanhemmat asuu edelleen naapureina) kanssa tapasimme sattumalta ollessamme samaan aikaan vanhemmillamme käymässä, en ole enää edes vahingossa häntä tavannut.
Tuolloin aikoja sitten tapaamisemme meni niin että nähtiin pihalla, hän sanoi tulevansa käymään vanhempieni luona kohta, ja hän tuli sinne ulkomaanmatkadiat ja dialaite kainalossaan, ja siinä menikin sitten 1,5h tervassa tarpoen hänen ulkomaanmatkakuvia katsellessa.
Tuon episodin jälkeen kun olen häntä sattumalta nähnyt, niin aina on ollut olevinaan ihan helkkarinmoinen kiire, etten millään kerkeä yhtään jäädä juttelemaan.
Tuo oli selkeästi lapsuudenystävä. Nuoruuden ystäväni, sieltä 13-15-vuotiaasta on edelleen paras ystäväni ja soitellaan mutaman viikon välein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä ole. Synnyin aika köyhään perheeseen, joka erosi ja jäin yh-äidin kanssa. Asuimme kaupugvin vuokrataloissa. Olin paljon tekemisissä naapuruston lasten kanssa ja olin aina vähän erilainen. Luin esim sarjakuvalehtiä, mitä kukaan muu ei tehnyt. Ja vielä pahempaa: luin myös kirjoja aika nuoresta saakka. Ja sitten se oudoin, pärjäsin koulussa aika pienellä panostuksella.
Oli siis eroja, mutta oli yhtäläisyyksiäkin. Kaikilla oli köyhä tausta ja monilla oli ongelmia perheissään. Minulla ei onneksi hirveästi, tosin äiti nyt oli sellainen mikä se oli.. ei hänelle murheista oikein viitsinyt puhua, kun se oli koko ajan töissä siivoojana, tehtaalla, milloin missäkin. Ei ollut ketään, jolle puhua.
Kavereiden kanssa olimme kuitenkin omanlainen tiivis yksikkö. Ensi kännit, tupakointi ja kaikenlaiset sattumukset ja hieman rankemmatkin jutut kuului asiaan. Minä menin kuitenkin lukioon, he amikseen ja silloin se ero alkoi tuntua jo selvemmin, tosin ei nyt aiheuttanut muuta kuin ihmettelyä ja kuittailua.
Yliopistoon mennessä se eroaminen sitten alkoi. Toki kävin kotona ja silloin aina silloin tällöin baareissa, mutta he olivat niin toisenlaisia, että ei toiminut enää samalla tavalla. Varsinkin kun löysin yliopistolta ihan uuden maailman, johon sukelsin. Lopulta välit jäivät moikkailuväleiksi.
Nyt en ole kuullut heistä vuosiin, tosin facebookista voin lukea mitä tekevät. Osa on työttömiä, osa juoppoja, osa matalapalkkatason hommissa ja kaikki äänestää persuja. Se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain muutamaa nuoruuden kaveria olen tavannut ja yhden kanssa yhdistää rock-musiikki.
Musiikki tapahtumissa ollaan tavattu.
En ole kuullut kenestäkään yhtään mitään, joten ei tietoa.
Muutama tuli tavattua nuorempana. Silloin tokaisuja miten erilaisia elämäntilanteet ja pitivät itseään parempina. Oli riittävän yksipuolista yhteydenpitoa ja ylimielisyyttä niin suitsutelkoot niissä liemissä ilman mun tallaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole nähnyt yhtäkään nuoruudenkaveriani kymmeniin vuosiin. Kaksi vanhaa luokkakaveriani tapasin viimeksi 2002. Toinen oli menossa linnaan, toinen oli ostanut ison talon Sipoosta, amispohjalta. Montaa heistä ei löydy googlella ollenkaan. He vain katosivat elämän myllyihin.
M53
Naiset varmaan kiinnostuneita samoista 5% miehistä.
Ei siunaantunut itselle lapsia, niin erilainen elämäntilanne lapsuuden ystävien kanssa veti erilleen kun muut aloittivat perhe-elämää ja itse keskityin sitten uraan ja harrastuksiin. Tapaamiset ovat hyvästä yrityksestä huolimatta olleet hieman kiusaantuneita kun arki eroaa niin paljon ettei kosketuspintaa tunnu löytyvän. Olen aina miettinyt että kun heillä lapset lentää pesästä niin niinköhän yhteys vielä löytyisi...
N46
Lapsuuden parhaan kaverin kanssa ollaan yhä hyviä ystäviä. Pitkän välimatkan vuoksi ei turhan usein päästä tapaamaan, mutta yhtä hauskaa on aina silloin kun nähdään. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy ja kahvittelu venyy aina pitkäksi kun juttua riittää. Lapsuudessa tehty lupaus siitä, että ollaan ikuisesti ystäviä, on säilynyt ainakin tähän päivään asti, toivottavasti myös lopun elämää.
Toinen hyvä ystäväni, johon tutustuin teinivuosina, asuu nykyään ulkomailla, mutta aina nähdään kun hän tälle suunnalle palloa eksyy (n. kerran vuodessa). Vaikka miten kauan oltaisiin oltu erossa, aina yhtä hyvin tullaan toimeen, ihan kuin toinen ei olisi koskaan lähtenytkään.
N30
Kahteen parhaaseen lapsuudenystävääni (siskokset naapurissamme) en oikeastaan pidä yhteyttä. Ollaan ystävällisissä väleissä kyllä, mutta kommunikointi heidän kanssaan on muuttunut tosi hankalaksi, heistä ei saa oikein mitään irti. On ollut mielenterveysongelmaa ja muuta, tuntuu että välillämme on niin paljon sanomattomia asiota, että small talk turhauttaa kovasti. Ei olisi uskonut, kun lapsina haaveiltiin asuvamme ikuisesti naapureina... Nyt olen onnellinen, että itse olen päässyt eteenpäin, kun he ovat jääneet. Toivon heille hyvää kuitenkin ja jos sattumalta tapaisimme, jäisin juttelemaan ehdottomasti.
Yksi tavallaan lapsuudenystävä on edelleen paras ystäväni - olemme tavanneet eskarissa mutta ystävystyneet enemmän vasta yläasteella, siksi en laske häntä "lapsuudenystäväksi" välttämättä, kun ei varsinaisesti lapsina oltu niin paljon tekemisissä. Mutta teineinä lähennyttiin ja pidetään edelleen tiiviisti yhteyttä, käydään pikku reissuilla yhdessä jne, nähdään noin kuukauden välein yleensä. Elämäntilanteemme ovat vähän erilaiset, mutta molemmilla on halu nähdä vaivaa yhteyden eteen. Ja tullaan edelleen erinomaisesti juttuun, kuulumisten vaihtaminen on sujuvaa.
Niinkuin monesti sanotaan, niin ei lapsuuden ystävyyttä aidompaa tai vilpittömämpää myöhemmin enää tule. Siksi jos mahdollista yhteydet kannattaa jollain tasolla säilyttää vaikka elämät veisi eri suuntiin.
Lapsuuden ystävien kautta pystyy jotenkin peilaamaan koko omaa historiaansa ja aikakauden historiaakin. Itsellä lapsuuden paras ystävä on edelleen paras ystävä vaikka näemmekin harvoin. Keskustelu jatkuu siitä mihin on edellisenä kertana jäänyt ja on luonteeltaan hyvin vaivatonta.
Ihana ja kaunis tapaus, kiitos kun kerroit.