Riideltiinkö lapsuuden perheessäsi?

Ja jos teillä on riidelty niin onko se vaikuttanut mielenterveyteesi paljon?

Meillä isä teki asioissa miten halusi, äiti mökötti ja kai joskus sanoikin sille jotain, mutta lähinnä haukkui sitä minullekin. Joskus sanomalehtien kulmiin kirjoitteli nimeään vanhalla tyttönimellä. Kysyin sitten kerran, lapsi olin, että miksei sitten ota eroa. Siihen loppui minulle haukkumiset.

Yhdessä ne pysyivät, mutta ei niillä mitenkään hyvät välit ollut. Ikinä en nähnyt niiden jotenkin osoittavan hellyyttä toisilleen, en tiennyt milloin niillä oli hääpäivä ja luulin vielä äidin kuoleman jälkeenkin, että niillä oli ollut jotkut pienet häät kotona aikoinaan. 

Päätin jo lapsena, etten ikinä ryhdy parisuhteeseen enkä perhettä perustamaan ja se päätös on pitänyt. Olen nyt jo yli 40.

Joka viikonloppu, kun Alko oli kuvioissa. Ahdistavaa oli.

Jäihän siitä kai joku ääniyliherkkyys, kun nuorena olin huoneessani ja kuuntelin jokaista vesipatterin kolahdusta miettien taasko siellä riidellään. Sekään ei kauhean mieltä ylentävää ollut saada omin korvin kuulla miten isä uhkaa äitiä perheensä tap pamisella.

Kyllä. Ei vaikuttanut muutoin kuin korkeisiin kumppanikriteereihin.

Joo, jatkuvaa riitelyä. Isä haukkui äitiä, isä saattoi raivostua ihan mitättömistä asioista. Kotona piti kävellä kuin munankuorilla, ettei herätetä nukkuvaa karhua. Minusta tuli varautunut, syrjään vetäytyvä, pelkään konflikteja yli kaiken. Lapsia en ole hankkinut, koska en halua ottaa sitä riskiä, että jotenkin "pimahtaisin" heidän läsnäollessaan ja aiheuttaisin heille traumoja. 

Ei lähes ikinä suoraan. Isäni on äärimmäisen itsekäs ja rajaton persoona. Äiti otti miellyttäjän roolin ja lähes aina taipui isän sanomisiin ja päähänpistoihin. Jos vanhemmat riitelivät, niin yleensä epäsuorasti ja passviisiaggressiivisesti esim. sarkastisilla kommenteilla. Oikein kärjistyneissä tilanteissa isä teki katoamistemput joksikin aikaa ja äiti mökötti.

Isän riitelyhalu kohdistui melkein enemmän lapsiin, mutta se ei ollut tämän ketjun aihe.

En ole kumpaakaan vanhempaani liioin tekemisissä. He ovat omat elämän valintansa tehneet ja ovat vieläkin yhdessä.

Ei, tai en ainakaan koskaan kuullut mitään varsinaista riitelyä. Mutta sellaista ahdistavaa puhumattomuutta oli, mistä saattoi päätellä jonkin olevan pielessä. Toisaalta taas, en juuri muutenkaan kuullut vanhempieni keskustelevan juuri mistään, pelkkiä arkisia huomautuksia töistä yms. Mitään hellyydenosoituksia en nähnyt koskaan.

En kai itsekään ole omassa parisuhteessani hyvä keskustelemaan, ja riitelykin on minulle vaikeaa. Luisun helposti samanlaiseen puhumattomuuteen kuin vanhempani. Mutta yritän parantaa tapojani sen suhteen. Ja hellyydenosoituksia meillä ainakin on päivittäin.

Kyllä vanhemmat riiteli ainakin tarpeeksi. Se oli huutoa ja jupinaa, mykkäkoulua. Oli sitten helpotus, kun vanhemmat muuttivat erilleen, erosivat lopullisesti sitten muutamia vuosia myöhemmin. En tiedä onko tuollainen lapsuus jotenkin vaikuttanut minuun, on varmaan. Olen kyllä omissa ihmissuhteissani riidellyt, varmaan samoista asioistakin kuin vanhemmatkin. 

Meillä oli riitelyä. En voinut kutsua kavereita sen takia. Ei ollut alkoholismia tai väkivaltaa, mutta ilmapiiri oli kammottava.

Minun olisi pitänyt tehdä itsestäni lastensuojeluilmoitus.

Itsestäni tuntuu etten pääse koskaan eroon traumoista ja mielenterveys ei koskaan palaudu.

Olisi kuva kuulla jos joku on päässyt yli

Minun vanhemmat tuntuivat riitelevän lakkaamatta. Muistan lapsuudesta yhden hetken, jolloin kaikilla oli hauskaa samaan aikaan. Äiti haukkui isää minulle ja isä piti viikkojen mykkäkoulua. Harmi, kun he eivät eronneet. Kotona oli melko mukavaa silloin, kun isä ei ollut kotona.

Riideltiin, mutta toisaalta pahempaa oli se mykkäkoulu. Se kesti VUOSIA ennen avioeroa! Melkein viisi vuotta. Vanhempani eivät sinä aikana puhuneet kertaakaan normaalisti, ainoastaan joskus riitelyyn katkesi se painostava hiljaisuus. Saattoivat siis helposti olla yli kuukauden sanomatta (tai huutamatta) toisilleen yhtäkään ainoaa sanaa, ja siis ihan saman katon alla kaikki asuttiin. Se oli järkyttävän painostavaa, kun elein kyllä tekivät selväksi että vihaavat toisiaan. Se oli sellaista psykologista väkivaltaa, en osaa paremmin selittää. Oli kyllä outoa kun aloin sitten teininä seurustelemaan ja vietin aikaa poikaystävän perheessä, en voinut käsittää että vanhemmat istuu samassa ruokapöydässä ja keskustelee niitä näitä.

Aloitus voisi olla minun.

Luulin, että kaikkien vanhemmat riitelevät.

Se on törkeää, pitäisi olla rangaistava teko.

Isä sai raivareita ja alkoi ärjyä lapsille milloin mistäkin. Äiti rankaisi meitä puhumattomuudella ja huomiotta jättämisellä. Alkoholia meillä ei käytetty koskaan ja kiroilu oli ehdottoman kiellettyä.

Yhden ainoan kerran vahingossa kuulin vanhempieni riitelevän keskenään. Isän ääni oli samanlainen kuin raivokohtauksessa: silmitöntä karjumista.

Ahdistun nykyään suunnattomasti, jos joku korottaa minulle ääntään. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja vasta viime vuosina olen osannut yhdistää sen lapsuuskodin ilmapiiriin.

Koulussa pitäisi opettaa, että jos vanhemmat riitelevät usein, siitä pitää kertoa esim. terkkarille.

Riitelivät ja vaikutti eri tavoin kaikkiin lapsiin. Mielenterveys meni puolilla lapsista..

Vierailija kirjoitti:

Riideltiin, mutta toisaalta pahempaa oli se mykkäkoulu. Se kesti VUOSIA ennen avioeroa! Melkein viisi vuotta. Vanhempani eivät sinä aikana puhuneet kertaakaan normaalisti, ainoastaan joskus riitelyyn katkesi se painostava hiljaisuus. Saattoivat siis helposti olla yli kuukauden sanomatta (tai huutamatta) toisilleen yhtäkään ainoaa sanaa, ja siis ihan saman katon alla kaikki asuttiin. Se oli järkyttävän painostavaa, kun elein kyllä tekivät selväksi että vihaavat toisiaan. Se oli sellaista psykologista väkivaltaa, en osaa paremmin selittää. Oli kyllä outoa kun aloin sitten teininä seurustelemaan ja vietin aikaa poikaystävän perheessä, en voinut käsittää että vanhemmat istuu samassa ruokapöydässä ja keskustelee niitä näitä.

Minäkin ihmettelin, kun kavereiden vanhemmat olivat niin kivoja.

Äiti lausui sarkastisia kommentteja ja isä suuttui ja huusi. Mykkäkoulua ei ollut, mutta joskus näytti siltä kuin äiti olisi härnännyt isää melkein tahallaan. Toisaalta isä haukkui välillä äidin ja minut käsittämättömistäkin syistä.

Olen kyllä arka jotenkin. Vierastan auktoriteetteja. Koulussa pärjäsin hyvin, vaikka isä oli ennustanut, että siellä tulee vaikeuksia. Mutta en osaa sanoa ihmisille suoraan silloin, kun pitäisi puolustaa itseäni tai perhettäni tai perustella tekojani.

Vanhemmat toisaalta myös silti tekivät yhteistyötä keskenään ja auttoivat toisiaan myös elämänsä loppuvuosina.

Sitä kasvoi pitämään normaalina tuollaisia ristiriitoja puolisoiden kesken. Sitä tuumi, etteivät ihmissuhteet aina voi olla ruusuilla tanssimista. Mutta isä oli kyllä aika kompleksinen.

Ehkä olen läheisriippuvainen? En pidä riitelyä rangaistavana tekona.

Minun vanhempani riitelivät aivan jatkuvasti. Jos yksi vanhemmista oli jo tullut kotiin ja toinen kaartoi autolla pihaan niin sen tiesi että riitely alkaa jo ovella.