Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Riideltiinkö lapsuuden perheessäsi?
22.07.2023 |
Miten vanhempien riitely on vaikuttanut elämääsi?
En etsi nyt sellaisia vastauksia jossa lapsuuden perheessä on ollut fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia.
Omassa lapsuuden perheessäni vanhemmat riitelivät kuin hullut. Silmitöntä karjumista, törkeää nimittelyä ja haistattelua, satuttavaa kiroilua. Jatkuvia, jatkuvia mykkäkouluja.
Tiedän että monissa perheissä on lisäksi ollut myös fyysistä väkivaltaa ja alkoholismia. Mutta itse menin aivan rikki ilman niitäkin. Onko kohtalotovereita?
Vanhemmat, älkää riidelkö lasten kuullen muuten kuin sovitellen lopuksi 😟 älkää pitäkö mykkäkouluja.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.
Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.
Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.
Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.
Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.
Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.
Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.
Totta kai saat kysyä!
Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.
Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.
En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.
Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.
Kiitos vastauksestasi.
Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.
Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8
Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.
Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.
Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.
Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi?
Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".
Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.
Olenko aidosti turvallisuushakuinen, no en tiedä. Pakko-oireinen häiriö minulla on ainakin, esimerkiksi kotoa lähtiessä tarkistan hellan, vesihanat ja lukot useaan kertaan. Pakko-oireisuus ilmenee myös siten, että työpäivän jälkeen käyn mielessäni läpi, teinkö jotain väärin ja meniköhän se ja se juttu oikein.
Tällä hetkellä koen tilanteeni melko lohduttomaksi enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Avun hakeminen tuntuu vaikealta tuon kuulusteluaspektin takia sekä siksi, koska häpeän minulle tapahtuneita asioita. Lisäksi omista asioista puhuminen on minulle valtavan vaikeaa. En halua kertoa itsestäni mitään enkä halua kenenkään tietävän minusta mitään. Pelkään myös, että kokemuksiani vähätellään.
Yllättäen jostain abortista puhuminen onkin minulle yllättävän helppoa. Voisin kertoa siitä vaikka työpaikalla... No en ehkä kuitenkaan. Mutta ihan oikeasti, minun on helpompi puhua aikuisena tehdystä abortista kuin lapsuuden ja teiniajan traumoista. Vahinkoraskaus oli oma vikani ja keskeytys oma valintani. Sen sijaan lapsuuteni ja nuoruuteni ovat täynnä kummallista trauma- ja häpeäsolmua, joista en pysty puhumaan.
Tuo häpeä on niin tuttua, mutta olen yrittänyt ajatella, että miksi minun tehtäväni on kantaa sitä häpeää mikä todellisuudessa kuuluu vanhemmilleni?
Osaatko yhtään ajatella mikä voisi auttaa sinua? Mikä olisi se apua, jolla pystyisit alkamaan aukomaan solmujasi? Uskon, että terapia ja esim. vertaistukiryhmät ovat olleet itselleni mahdottomia ajatuksia, että kasvoin siihen, että perheemme tilanne piti salata kaikin tavoin ulkopuolisilta. Kun on elänyt koko ajan salaten todellisuutta omasta elämästään, sitä on vaikea alkaa yhtäkkiä avaamaan kenellekään.
Terapia olisi kai sopivin vaihtoehto, mutta tällä hetkellä minun täytyy hieman sulatella ajatusta. Olen puhunut kokemuksistani ennenkin, eikä siitä ollut merkittävää apua. Miksi terapia auttaisi nytkään? Ehkä minulla on asenneongelma, tai ehkä ehkä en vain ole valmis.
Pelkään oikeasti sitä, että terapeutti tai muu auttava taho mitätöi kokemukseni. Tällä palstalla olen kirjoittanut mm. kokemastani väkivaltaisesta koulukiusaamisesta ja minut haukuttiin ruikuttajaksi, menneisyydessä rypeväksi luuseriksi ja vaikka miksi. Se tuntui ikävältä. Jos anonyymi lyttääminen tuntuu noin pahalta, miten pahalta mahtaakaan tuntua terapeutilta tuleva vähättely. Jotain kokemusta minulla onkin siitä: parikymppisenä hakeuduin YTHS:lle sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi, ja psykologi sanoi "otat vain kuule positiivisen asenteen ja menet niihin tilanteisiin". Olin juuri kertonut hänelle itkien, etten selviä opinnoistani esiintymispelon vuoksi.
Minulla on aina ollut tunne, että olen huono, sopimaton ja paha. Luulen myös, että minua on käytetty lapsena hyväksi, mutta muistan vain joitain epäselviä ja epämääräisiä tilanteita.
Psykedeelit ja sienet kiinnostaisivat kyllä, mutta niiden käyttö ei taida olla laillista.
Hei, ja se tärkein! Eli tuo kohta, että luulet että sinua on saatettu käyttää hyväksesi kun olet ollut lapsi. Nyt kuulostaa todella pahalta ja olen hyvin huolissani sinusta.
Onko dissosiaatio häiriö sinulle tuttu? Kannattaa ottaa selvää ja miettiä löytysikö tästä jotain selityksiä sinulle siitä mitä koet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän ihan kaikissa perheissä riidellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.
Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.
Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.
Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.
Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.
Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.
Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.
Totta kai saat kysyä!
Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.
Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.
En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.
Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.
Kiitos vastauksestasi.
Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.
Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8
Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.
Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.
Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.
Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi?
Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".
Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.
Olenko aidosti turvallisuushakuinen, no en tiedä. Pakko-oireinen häiriö minulla on ainakin, esimerkiksi kotoa lähtiessä tarkistan hellan, vesihanat ja lukot useaan kertaan. Pakko-oireisuus ilmenee myös siten, että työpäivän jälkeen käyn mielessäni läpi, teinkö jotain väärin ja meniköhän se ja se juttu oikein.
Tällä hetkellä koen tilanteeni melko lohduttomaksi enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Avun hakeminen tuntuu vaikealta tuon kuulusteluaspektin takia sekä siksi, koska häpeän minulle tapahtuneita asioita. Lisäksi omista asioista puhuminen on minulle valtavan vaikeaa. En halua kertoa itsestäni mitään enkä halua kenenkään tietävän minusta mitään. Pelkään myös, että kokemuksiani vähätellään.
Yllättäen jostain abortista puhuminen onkin minulle yllättävän helppoa. Voisin kertoa siitä vaikka työpaikalla... No en ehkä kuitenkaan. Mutta ihan oikeasti, minun on helpompi puhua aikuisena tehdystä abortista kuin lapsuuden ja teiniajan traumoista. Vahinkoraskaus oli oma vikani ja keskeytys oma valintani. Sen sijaan lapsuuteni ja nuoruuteni ovat täynnä kummallista trauma- ja häpeäsolmua, joista en pysty puhumaan.
Tuo häpeä on niin tuttua, mutta olen yrittänyt ajatella, että miksi minun tehtäväni on kantaa sitä häpeää mikä todellisuudessa kuuluu vanhemmilleni?
Osaatko yhtään ajatella mikä voisi auttaa sinua? Mikä olisi se apua, jolla pystyisit alkamaan aukomaan solmujasi? Uskon, että terapia ja esim. vertaistukiryhmät ovat olleet itselleni mahdottomia ajatuksia, että kasvoin siihen, että perheemme tilanne piti salata kaikin tavoin ulkopuolisilta. Kun on elänyt koko ajan salaten todellisuutta omasta elämästään, sitä on vaikea alkaa yhtäkkiä avaamaan kenellekään.
Terapia olisi kai sopivin vaihtoehto, mutta tällä hetkellä minun täytyy hieman sulatella ajatusta. Olen puhunut kokemuksistani ennenkin, eikä siitä ollut merkittävää apua. Miksi terapia auttaisi nytkään? Ehkä minulla on asenneongelma, tai ehkä ehkä en vain ole valmis.
Pelkään oikeasti sitä, että terapeutti tai muu auttava taho mitätöi kokemukseni. Tällä palstalla olen kirjoittanut mm. kokemastani väkivaltaisesta koulukiusaamisesta ja minut haukuttiin ruikuttajaksi, menneisyydessä rypeväksi luuseriksi ja vaikka miksi. Se tuntui ikävältä. Jos anonyymi lyttääminen tuntuu noin pahalta, miten pahalta mahtaakaan tuntua terapeutilta tuleva vähättely. Jotain kokemusta minulla onkin siitä: parikymppisenä hakeuduin YTHS:lle sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi, ja psykologi sanoi "otat vain kuule positiivisen asenteen ja menet niihin tilanteisiin". Olin juuri kertonut hänelle itkien, etten selviä opinnoistani esiintymispelon vuoksi.
Minulla on aina ollut tunne, että olen huono, sopimaton ja paha. Luulen myös, että minua on käytetty lapsena hyväksi, mutta muistan vain joitain epäselviä ja epämääräisiä tilanteita.
Psykedeelit ja sienet kiinnostaisivat kyllä, mutta niiden käyttö ei taida olla laillista.
Hei, ja se tärkein! Eli tuo kohta, että luulet että sinua on saatettu käyttää hyväksesi kun olet ollut lapsi. Nyt kuulostaa todella pahalta ja olen hyvin huolissani sinusta.
Onko dissosiaatio häiriö sinulle tuttu? Kannattaa ottaa selvää ja miettiä löytysikö tästä jotain selityksiä sinulle siitä mitä koet?
Olen lukenut dissosiaatiosta joskus, mutta tuo ei oikein resonoi. Olen kroonisesti masentunut, minulla on yleistynyt ahdistushäiriö sekä vaativan persoonallisuuden piirteitä, mutta eivätkö jo nuo riitä selittämään sitä, että koko ajan on paha olla?
Jotain kompleksista traumaa minulla varmaankin on, mutta kuuluuko dissosiaatio automaattisesti siihen?
Ei riidelty. Hiljaista juottamista. Kerran yöllä tappelivat niin, että äiti heitti mukin rikki. Muuten en varsinaista riitelyä tainnut todistaa ikinä.
Mieheni kanssa sen sijaan tappelimme harva se päivä, sanallisesti kyllä. Nyt ollaan jo tasaannuttu ja opittu tuntemaan toistemme temperamentit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä niitä sieniä saa?
En lainaa edellistä viestiäsi, koska ainakin puhelimella kirjoittaessa lainaukset näkyvät loppumattomana harmaana ketjuna.
Täytyy tuntea ihmisiä, tai sitten voi tilata netin kautta esim. jostain hollantilaisesta luotettavasta kaupasta kasvatusalustan. Sen tilaaminenhan ei sinänsä ole laitonta, mutta kasvamaan laittaminen on.
Jos saat käsiisi ja päädyt kokeilemaan, suosittelen hyvin vahvaa perehtymistä aiheeseen. Jos sinulla on luotettava ihminen lähipiirissäsi, selvittäisin voisiko hän lähteä trippivahdiksi. Sienissä ei ole mitään pahaa tai pelotattavaa, mutta on kuitenkin sen verran iso kokemus, ettei kannata lähteä vajailla taustatiedoilla kokeilemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.
Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.
Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.
Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.
Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.
Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.
Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.
Totta kai saat kysyä!
Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.
Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.
En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.
Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.
Kiitos vastauksestasi.
Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.
Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8
Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.
Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.
Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.
Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi?
Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".
Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.
Olenko aidosti turvallisuushakuinen, no en tiedä. Pakko-oireinen häiriö minulla on ainakin, esimerkiksi kotoa lähtiessä tarkistan hellan, vesihanat ja lukot useaan kertaan. Pakko-oireisuus ilmenee myös siten, että työpäivän jälkeen käyn mielessäni läpi, teinkö jotain väärin ja meniköhän se ja se juttu oikein.
Tällä hetkellä koen tilanteeni melko lohduttomaksi enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Avun hakeminen tuntuu vaikealta tuon kuulusteluaspektin takia sekä siksi, koska häpeän minulle tapahtuneita asioita. Lisäksi omista asioista puhuminen on minulle valtavan vaikeaa. En halua kertoa itsestäni mitään enkä halua kenenkään tietävän minusta mitään. Pelkään myös, että kokemuksiani vähätellään.
Yllättäen jostain abortista puhuminen onkin minulle yllättävän helppoa. Voisin kertoa siitä vaikka työpaikalla... No en ehkä kuitenkaan. Mutta ihan oikeasti, minun on helpompi puhua aikuisena tehdystä abortista kuin lapsuuden ja teiniajan traumoista. Vahinkoraskaus oli oma vikani ja keskeytys oma valintani. Sen sijaan lapsuuteni ja nuoruuteni ovat täynnä kummallista trauma- ja häpeäsolmua, joista en pysty puhumaan.
Tuo häpeä on niin tuttua, mutta olen yrittänyt ajatella, että miksi minun tehtäväni on kantaa sitä häpeää mikä todellisuudessa kuuluu vanhemmilleni?
Osaatko yhtään ajatella mikä voisi auttaa sinua? Mikä olisi se apua, jolla pystyisit alkamaan aukomaan solmujasi? Uskon, että terapia ja esim. vertaistukiryhmät ovat olleet itselleni mahdottomia ajatuksia, että kasvoin siihen, että perheemme tilanne piti salata kaikin tavoin ulkopuolisilta. Kun on elänyt koko ajan salaten todellisuutta omasta elämästään, sitä on vaikea alkaa yhtäkkiä avaamaan kenellekään.
Terapia olisi kai sopivin vaihtoehto, mutta tällä hetkellä minun täytyy hieman sulatella ajatusta. Olen puhunut kokemuksistani ennenkin, eikä siitä ollut merkittävää apua. Miksi terapia auttaisi nytkään? Ehkä minulla on asenneongelma, tai ehkä ehkä en vain ole valmis.
Pelkään oikeasti sitä, että terapeutti tai muu auttava taho mitätöi kokemukseni. Tällä palstalla olen kirjoittanut mm. kokemastani väkivaltaisesta koulukiusaamisesta ja minut haukuttiin ruikuttajaksi, menneisyydessä rypeväksi luuseriksi ja vaikka miksi. Se tuntui ikävältä. Jos anonyymi lyttääminen tuntuu noin pahalta, miten pahalta mahtaakaan tuntua terapeutilta tuleva vähättely. Jotain kokemusta minulla onkin siitä: parikymppisenä hakeuduin YTHS:lle sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi, ja psykologi sanoi "otat vain kuule positiivisen asenteen ja menet niihin tilanteisiin". Olin juuri kertonut hänelle itkien, etten selviä opinnoistani esiintymispelon vuoksi.
Minulla on aina ollut tunne, että olen huono, sopimaton ja paha. Luulen myös, että minua on käytetty lapsena hyväksi, mutta muistan vain joitain epäselviä ja epämääräisiä tilanteita.
Psykedeelit ja sienet kiinnostaisivat kyllä, mutta niiden käyttö ei taida olla laillista.
Hei, ja se tärkein! Eli tuo kohta, että luulet että sinua on saatettu käyttää hyväksesi kun olet ollut lapsi. Nyt kuulostaa todella pahalta ja olen hyvin huolissani sinusta.
Onko dissosiaatio häiriö sinulle tuttu? Kannattaa ottaa selvää ja miettiä löytysikö tästä jotain selityksiä sinulle siitä mitä koet?
Olen lukenut dissosiaatiosta joskus, mutta tuo ei oikein resonoi. Olen kroonisesti masentunut, minulla on yleistynyt ahdistushäiriö sekä vaativan persoonallisuuden piirteitä, mutta eivätkö jo nuo riitä selittämään sitä, että koko ajan on paha olla?
Jotain kompleksista traumaa minulla varmaankin on, mutta kuuluuko dissosiaatio automaattisesti siihen?
Okei, ajattelin vaan kun kerroit ettet muista joistain asioista kuin epäselviä häivähdyksiä. Itselläni on lievää dissoa joka ilmenee nimenomaa siten, etten muista kunnolla tiettyjä vaiheita ja vuosia elämässäni.
Ja se, että sinulla on koko ajan paha olla, ei vaadi diagnooseja selittämään sitä. Kaikki se mitä olet kokenut riittää siihen, eikä sinun tarvitse "oikeuttaa" pahaa oloasi diagnooseilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Ei juurikaan ole lapsuuteni ajalta muistoja, milloin vanhempani eivät olisi riidelleet. Tai jos he eivät riidelleet, eivät muutenkaan kommunikoineet millään tavoin. Sekin oli vähän sellaista odottelua, että milloin se riitely alkaa taas.
Muistan lapsena esim. olleeni syömässä, kun riitely alkoi. Ruokahalu meni ja usein pakenin riitelyä yksin ulos.
Kerran vanhempani alkoivat tönimään toisiaan. Se oli todella pelottavaa. Huusin kauhuissani, että lopettakaa, lopettivat onneksi.
Riitely oli todella myrkyllistä, vanhempani esim. haukkuivat toistensa sisaruksia, vanhempia ja muita lähisukulaisia.
Koko lapsuuteni toivoin, että olisivat eronneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.
Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.
Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.
Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.
Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.
Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.
Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.
Totta kai saat kysyä!
Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.
Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.
En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.
Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.
Kiitos vastauksestasi.
Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.
Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8
Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.
Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.
Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.
Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi?
Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".
Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.
Olenko aidosti turvallisuushakuinen, no en tiedä. Pakko-oireinen häiriö minulla on ainakin, esimerkiksi kotoa lähtiessä tarkistan hellan, vesihanat ja lukot useaan kertaan. Pakko-oireisuus ilmenee myös siten, että työpäivän jälkeen käyn mielessäni läpi, teinkö jotain väärin ja meniköhän se ja se juttu oikein.
Tällä hetkellä koen tilanteeni melko lohduttomaksi enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Avun hakeminen tuntuu vaikealta tuon kuulusteluaspektin takia sekä siksi, koska häpeän minulle tapahtuneita asioita. Lisäksi omista asioista puhuminen on minulle valtavan vaikeaa. En halua kertoa itsestäni mitään enkä halua kenenkään tietävän minusta mitään. Pelkään myös, että kokemuksiani vähätellään.
Yllättäen jostain abortista puhuminen onkin minulle yllättävän helppoa. Voisin kertoa siitä vaikka työpaikalla... No en ehkä kuitenkaan. Mutta ihan oikeasti, minun on helpompi puhua aikuisena tehdystä abortista kuin lapsuuden ja teiniajan traumoista. Vahinkoraskaus oli oma vikani ja keskeytys oma valintani. Sen sijaan lapsuuteni ja nuoruuteni ovat täynnä kummallista trauma- ja häpeäsolmua, joista en pysty puhumaan.
Tuo häpeä on niin tuttua, mutta olen yrittänyt ajatella, että miksi minun tehtäväni on kantaa sitä häpeää mikä todellisuudessa kuuluu vanhemmilleni?
Osaatko yhtään ajatella mikä voisi auttaa sinua? Mikä olisi se apua, jolla pystyisit alkamaan aukomaan solmujasi? Uskon, että terapia ja esim. vertaistukiryhmät ovat olleet itselleni mahdottomia ajatuksia, että kasvoin siihen, että perheemme tilanne piti salata kaikin tavoin ulkopuolisilta. Kun on elänyt koko ajan salaten todellisuutta omasta elämästään, sitä on vaikea alkaa yhtäkkiä avaamaan kenellekään.
Terapia olisi kai sopivin vaihtoehto, mutta tällä hetkellä minun täytyy hieman sulatella ajatusta. Olen puhunut kokemuksistani ennenkin, eikä siitä ollut merkittävää apua. Miksi terapia auttaisi nytkään? Ehkä minulla on asenneongelma, tai ehkä ehkä en vain ole valmis.
Pelkään oikeasti sitä, että terapeutti tai muu auttava taho mitätöi kokemukseni. Tällä palstalla olen kirjoittanut mm. kokemastani väkivaltaisesta koulukiusaamisesta ja minut haukuttiin ruikuttajaksi, menneisyydessä rypeväksi luuseriksi ja vaikka miksi. Se tuntui ikävältä. Jos anonyymi lyttääminen tuntuu noin pahalta, miten pahalta mahtaakaan tuntua terapeutilta tuleva vähättely. Jotain kokemusta minulla onkin siitä: parikymppisenä hakeuduin YTHS:lle sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi, ja psykologi sanoi "otat vain kuule positiivisen asenteen ja menet niihin tilanteisiin". Olin juuri kertonut hänelle itkien, etten selviä opinnoistani esiintymispelon vuoksi.
Minulla on aina ollut tunne, että olen huono, sopimaton ja paha. Luulen myös, että minua on käytetty lapsena hyväksi, mutta muistan vain joitain epäselviä ja epämääräisiä tilanteita.
Psykedeelit ja sienet kiinnostaisivat kyllä, mutta niiden käyttö ei taida olla laillista.
Hei, ja se tärkein! Eli tuo kohta, että luulet että sinua on saatettu käyttää hyväksesi kun olet ollut lapsi. Nyt kuulostaa todella pahalta ja olen hyvin huolissani sinusta.
Onko dissosiaatio häiriö sinulle tuttu? Kannattaa ottaa selvää ja miettiä löytysikö tästä jotain selityksiä sinulle siitä mitä koet?
Olen lukenut dissosiaatiosta joskus, mutta tuo ei oikein resonoi. Olen kroonisesti masentunut, minulla on yleistynyt ahdistushäiriö sekä vaativan persoonallisuuden piirteitä, mutta eivätkö jo nuo riitä selittämään sitä, että koko ajan on paha olla?
Jotain kompleksista traumaa minulla varmaankin on, mutta kuuluuko dissosiaatio automaattisesti siihen?
Okei, ajattelin vaan kun kerroit ettet muista joistain asioista kuin epäselviä häivähdyksiä. Itselläni on lievää dissoa joka ilmenee nimenomaa siten, etten muista kunnolla tiettyjä vaiheita ja vuosia elämässäni.
Ja se, että sinulla on koko ajan paha olla, ei vaadi diagnooseja selittämään sitä. Kaikki se mitä olet kokenut riittää siihen, eikä sinun tarvitse "oikeuttaa" pahaa oloasi diagnooseilla.
Tuo hyväksikäyttöasia on sellainen, etten osaa selittää sitä. Muistan esimerkiksi yhden epämääräisen tilanteen, jonka voisi kai selittää vahingoksi tai väärinymmärrykseksi. (Olin noin 10 v.)
Asiaa mutkistaa se, että muistan kyseisen henkilön ahdistelleen minua seksuaalisesti paria vuotta myöhemmin, kun olin teini. Ihan oikeasti sellaisesta käytöksestä annetaan rikostuomioita nykyään (takapuolelle taputtelu ja muu nöyryyttävä käytös, muuten kylläpäs inhottaa ajatella sitä).
Että eikös ole aika kummallinen yhteensattuma, kun on ollut sekä vahingoksi selitettävä tapahtuma kymmenvuotiaana JA paria vuotta myöhemmin ihan systemaattista seksuaalista häirintää SAMAN henkilön taholta? Tuota häirintää ja seksuaalissävytteistä kiusaamista oli vaihtelevasti usean vuoden ajan. Sitä pohtiessa tuo 10-vuotiaana tapahtunut "vahinko" tai "väärinymmärrys" ei tunnukaan enää vahingolta. En tiedä mitä se oli, ehkä hyväksikäytön yritys.
Olen miettinyt noita tapahtumia paljon mutta aina päädyn umpikujaan. Välillä yritän tietoisesti olla miettimättä. Joskus olen miettinyt, onko mahdollisesti jotain minkä olen unohtanut, mutta mitään uusia muistikuvia ei ole noussut mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riideltiin toisinaan, ei ole vaikuttanut mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.
Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.
Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.
Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.
Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.
Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.
Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.
Totta kai saat kysyä!
Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.
Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.
En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.
Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.
Kiitos vastauksestasi.
Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.
Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8
Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.
Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.
Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.
Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi?
Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".
Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.
Olenko aidosti turvallisuushakuinen, no en tiedä. Pakko-oireinen häiriö minulla on ainakin, esimerkiksi kotoa lähtiessä tarkistan hellan, vesihanat ja lukot useaan kertaan. Pakko-oireisuus ilmenee myös siten, että työpäivän jälkeen käyn mielessäni läpi, teinkö jotain väärin ja meniköhän se ja se juttu oikein.
Tällä hetkellä koen tilanteeni melko lohduttomaksi enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Avun hakeminen tuntuu vaikealta tuon kuulusteluaspektin takia sekä siksi, koska häpeän minulle tapahtuneita asioita. Lisäksi omista asioista puhuminen on minulle valtavan vaikeaa. En halua kertoa itsestäni mitään enkä halua kenenkään tietävän minusta mitään. Pelkään myös, että kokemuksiani vähätellään.
Yllättäen jostain abortista puhuminen onkin minulle yllättävän helppoa. Voisin kertoa siitä vaikka työpaikalla... No en ehkä kuitenkaan. Mutta ihan oikeasti, minun on helpompi puhua aikuisena tehdystä abortista kuin lapsuuden ja teiniajan traumoista. Vahinkoraskaus oli oma vikani ja keskeytys oma valintani. Sen sijaan lapsuuteni ja nuoruuteni ovat täynnä kummallista trauma- ja häpeäsolmua, joista en pysty puhumaan.
Tuo häpeä on niin tuttua, mutta olen yrittänyt ajatella, että miksi minun tehtäväni on kantaa sitä häpeää mikä todellisuudessa kuuluu vanhemmilleni?
Osaatko yhtään ajatella mikä voisi auttaa sinua? Mikä olisi se apua, jolla pystyisit alkamaan aukomaan solmujasi? Uskon, että terapia ja esim. vertaistukiryhmät ovat olleet itselleni mahdottomia ajatuksia, että kasvoin siihen, että perheemme tilanne piti salata kaikin tavoin ulkopuolisilta. Kun on elänyt koko ajan salaten todellisuutta omasta elämästään, sitä on vaikea alkaa yhtäkkiä avaamaan kenellekään.
Terapia olisi kai sopivin vaihtoehto, mutta tällä hetkellä minun täytyy hieman sulatella ajatusta. Olen puhunut kokemuksistani ennenkin, eikä siitä ollut merkittävää apua. Miksi terapia auttaisi nytkään? Ehkä minulla on asenneongelma, tai ehkä ehkä en vain ole valmis.
Pelkään oikeasti sitä, että terapeutti tai muu auttava taho mitätöi kokemukseni. Tällä palstalla olen kirjoittanut mm. kokemastani väkivaltaisesta koulukiusaamisesta ja minut haukuttiin ruikuttajaksi, menneisyydessä rypeväksi luuseriksi ja vaikka miksi. Se tuntui ikävältä. Jos anonyymi lyttääminen tuntuu noin pahalta, miten pahalta mahtaakaan tuntua terapeutilta tuleva vähättely. Jotain kokemusta minulla onkin siitä: parikymppisenä hakeuduin YTHS:lle sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi, ja psykologi sanoi "otat vain kuule positiivisen asenteen ja menet niihin tilanteisiin". Olin juuri kertonut hänelle itkien, etten selviä opinnoistani esiintymispelon vuoksi.
Minulla on aina ollut tunne, että olen huono, sopimaton ja paha. Luulen myös, että minua on käytetty lapsena hyväksi, mutta muistan vain joitain epäselviä ja epämääräisiä tilanteita.
Psykedeelit ja sienet kiinnostaisivat kyllä, mutta niiden käyttö ei taida olla laillista.
Hei, ja se tärkein! Eli tuo kohta, että luulet että sinua on saatettu käyttää hyväksesi kun olet ollut lapsi. Nyt kuulostaa todella pahalta ja olen hyvin huolissani sinusta.
Onko dissosiaatio häiriö sinulle tuttu? Kannattaa ottaa selvää ja miettiä löytysikö tästä jotain selityksiä sinulle siitä mitä koet?
Olen lukenut dissosiaatiosta joskus, mutta tuo ei oikein resonoi. Olen kroonisesti masentunut, minulla on yleistynyt ahdistushäiriö sekä vaativan persoonallisuuden piirteitä, mutta eivätkö jo nuo riitä selittämään sitä, että koko ajan on paha olla?
Jotain kompleksista traumaa minulla varmaankin on, mutta kuuluuko dissosiaatio automaattisesti siihen?
Okei, ajattelin vaan kun kerroit ettet muista joistain asioista kuin epäselviä häivähdyksiä. Itselläni on lievää dissoa joka ilmenee nimenomaa siten, etten muista kunnolla tiettyjä vaiheita ja vuosia elämässäni.
Ja se, että sinulla on koko ajan paha olla, ei vaadi diagnooseja selittämään sitä. Kaikki se mitä olet kokenut riittää siihen, eikä sinun tarvitse "oikeuttaa" pahaa oloasi diagnooseilla.
Tuo hyväksikäyttöasia on sellainen, etten osaa selittää sitä. Muistan esimerkiksi yhden epämääräisen tilanteen, jonka voisi kai selittää vahingoksi tai väärinymmärrykseksi. (Olin noin 10 v.)
Asiaa mutkistaa se, että muistan kyseisen henkilön ahdistelleen minua seksuaalisesti paria vuotta myöhemmin, kun olin teini. Ihan oikeasti sellaisesta käytöksestä annetaan rikostuomioita nykyään (takapuolelle taputtelu ja muu nöyryyttävä käytös, muuten kylläpäs inhottaa ajatella sitä).
Että eikös ole aika kummallinen yhteensattuma, kun on ollut sekä vahingoksi selitettävä tapahtuma kymmenvuotiaana JA paria vuotta myöhemmin ihan systemaattista seksuaalista häirintää SAMAN henkilön taholta? Tuota häirintää ja seksuaalissävytteistä kiusaamista oli vaihtelevasti usean vuoden ajan. Sitä pohtiessa tuo 10-vuotiaana tapahtunut "vahinko" tai "väärinymmärrys" ei tunnukaan enää vahingolta. En tiedä mitä se oli, ehkä hyväksikäytön yritys.
Olen miettinyt noita tapahtumia paljon mutta aina päädyn umpikujaan. Välillä yritän tietoisesti olla miettimättä. Joskus olen miettinyt, onko mahdollisesti jotain minkä olen unohtanut, mutta mitään uusia muistikuvia ei ole noussut mieleen.
Eipä tuo nyt varsinaisesti sattumalta kuulosta, että sama tyyppi josta sinulla on aiempia epämiellyttäviä muistikuvia on käyttäytynyt myöhemmin sinua kohtaan asiattomasti.
Anteeksi, tämä nyt on vähän iholle tunkemista, mutta tekstistäsi tulee sellainen kuva, että yrität selittää asiaa myös itsellesi parhain päin. Se on ihan ymmärrettävää, koska kyseessä on asiat joita ei halua kohdata. Voisikohan olla niin, että torjut avun (terapian jne.), koska sinua yksinkertaisesti pelottaa likaa se mitä saisit mahdollisesti itsestäsi ja menneisyydestäsi selville?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu täällä. Eikä ollut kunnon ruokaa, jotain riisimuroja vaan.
Aina humalassa. Hirveä ahdistus ja pelko viikonloppuihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ollut mykkäkoulua tai raivoamista, mutta vanhempani halveksivat ja vihasivat toisiaan ja riitelivät jatkuvasti. Äiti uhkaili erolla harva se päivä ja molemmat mustamaalasivat toisiaan minulle. Olin ja olen herkkä , ja riitely vaikutti minuun todella paljon lapsena ja nuorena. Kun olin surullinen riitelyn seurauksena, minulle suututtiin.
Vanhempani ovat vieläkin yhdessä. Olen tullut johtopäätökseen, että jollakin sairaalla tavalla nauttivat riitelystä, niin pienistä asioista voivat saada hirveän väittelyn aikaan.
Olen ulkopuolisen silmissä varmaan menestynyt elämässäni, mutta jos olisin ollut vielä tasapainoisempi olisin menestynyt esimerkiksi urallani vieläkin paremmin. Oma suhteeni on ihana ja harmoninen vielä vuosikymmenien jälkeenkin, vihaan riitelyä yhtä paljon kuin vanhempani vihasivat toisiaan.
Riideltiin jatkuvasti, vaikka alkoholi ei ollutkaan kuvioissa. Pelkäsin pienempänä vanhempiani, sain selkäänikin monet kerrat. Kotona oli ahdistava ilmapiiri. Äiti pystyi pitämään mykkäkoulua kuukausikaupalla putkeen. Muutin melko nuorena pois kotoa ja ajauduin huonoon parisuhteeseen vain päästäkseni pois. Sittemmin olenkin pysytellyt sinkkuna.
Mielenkiintoinen keskustelu! Osa selviää suhteellisen vähillä vammoilla vanhempien riitelystä ja toisille jää elämään paljon vaikuttavia traumoja.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen keskustelu! Osa selviää suhteellisen vähillä vammoilla vanhempien riitelystä ja toisille jää elämään paljon vaikuttavia traumoja.
Yhtä järkevää olisi verrata omenia ja appelsiineja.
RIitelyä ja mykkäkouluja. Fyysistä väkivaltaa ja hiljaista henkistä väkivaltaa. Jääkaapissa kummallakin eri ruuat. Rakkautta heidän välillään ei koskaan. Lapset saivat ruokaa muttei koskaan hellyyttä. Olin jo lapsena vihainen vanhemmilleni siitä, etteivät eronneet. Yllätyin, kun isäni oli pahoillaan minun muuttaessani kotoa pois heti kun pystyin: "No olisit sä voinut täällä vielä asua, olisi sulle halvempaakin."
Seuraukset: Paskoja parisuhteita, kunnes lopulta päätin elää yksin. Ei ystäviä, ei luottamusta ihmisiin. Ei lapsia ikinä! Vakava masennus. Pinnalliset ja päällisin puolin ihan hyvät suhteet vanhempiini, vaikka oikeasti vihaan heitä.
Vierailija kirjoitti:
RIitelyä ja mykkäkouluja. ...
Jatkan vielä, eli olen käynyt vanhempana terapiassa. En osannut puhua lapsuudestani mitään, vaikka sitä jokainen terapeutti taisi kysyä. Lapsuus on mielessäni jonkun harmaan sumupilven sisällä, enkä halua sitä kovin tarkkaan edes ajatella.
Alue: Aihe vapaa
Terapia olisi kai sopivin vaihtoehto, mutta tällä hetkellä minun täytyy hieman sulatella ajatusta. Olen puhunut kokemuksistani ennenkin, eikä siitä ollut merkittävää apua. Miksi terapia auttaisi nytkään? Ehkä minulla on asenneongelma, tai ehkä ehkä en vain ole valmis.
Pelkään oikeasti sitä, että terapeutti tai muu auttava taho mitätöi kokemukseni. Tällä palstalla olen kirjoittanut mm. kokemastani väkivaltaisesta koulukiusaamisesta ja minut haukuttiin ruikuttajaksi, menneisyydessä rypeväksi luuseriksi ja vaikka miksi. Se tuntui ikävältä. Jos anonyymi lyttääminen tuntuu noin pahalta, miten pahalta mahtaakaan tuntua terapeutilta tuleva vähättely. Jotain kokemusta minulla onkin siitä: parikymppisenä hakeuduin YTHS:lle sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi, ja psykologi sanoi "otat vain kuule positiivisen asenteen ja menet niihin tilanteisiin". Olin juuri kertonut hänelle itkien, etten selviä opinnoistani esiintymispelon vuoksi.
Minulla on aina ollut tunne, että olen huono, sopimaton ja paha. Luulen myös, että minua on käytetty lapsena hyväksi, mutta muistan vain joitain epäselviä ja epämääräisiä tilanteita.
Psykedeelit ja sienet kiinnostaisivat kyllä, mutta niiden käyttö ei taida olla laillista.