Riideltiinkö lapsuuden perheessäsi?

Outoa, ettei ongelma ole tämän yleisempi.

Joo, riideltiin ihan joka ikinen päivä. Kaikki huusivat toisilleen. Minä menin yleensä ulos leikkimään ja vietin siellä koko päivän ja tulin sisään vasta kun oli nukkumaanmenoaika. Jos ulkona oli sellainen ilma ettei siellä voinut leikkiä etsin sisältä (yleensä pimeä komero) paikan, jossa vietin aikaani. 

Aikuisena vaikutti niin että yritin samaa riitelyä omassa parisuhteessa, kunnes tajusin että se ei ole oikea tapa. Onneksi mieheni kotona ei ollut tälläistä. 

Sanon vaan että on hirveää kun molemmat vanhemmat kärsivät impulssiivisuudesta eikä heillä ollut mitään rajoittimia, jolla hillitä käytöstään. 

Miten tämä voitaisiin estää? Opetussuunnitelma?

Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.

Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.

Meillä riideltiin, sattuneesta syystä erityisesti viikonloppuisin.

Yleensä isä otti lopulta äidiltä pataan, mutta kerran näin kun isän kaveri piti äitiä paikoillaan kädet selän takana, kun isä mätki äitiä turpaan.

Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö ja olen alkoholisti.

N32

Joskus vanhemmat keskustelivat tiukkaan sävyyn. En nyt varsinaisesti riitelyksi sanoisi. Isä oli niin sovitteleva luonne ja taipui aina äidin tahtoon, ettei riitelyyn juuri ollut aihetta. Tasaista arkea elettiin. Minä ja sisko kyllä välillä otettiin yhteen.

Eipä oo itselläni verrokkina riidattomassa perheessä kasvanutta minua, joten en osaa kertoa mitä olisi eri tavalla minussa. 

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.

Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.

Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.

Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.

Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.

Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.

Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä riideltiin, sattuneesta syystä erityisesti viikonloppuisin.

Yleensä isä otti lopulta äidiltä pataan, mutta kerran näin kun isän kaveri piti äitiä paikoillaan kädet selän takana, kun isä mätki äitiä turpaan.

Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö ja olen alkoholisti.

N32

Annas kun arvaan, vanhempiesi mielestä sinulla oli ihan tavallinen lapsuus?

Isä ei ole enää kertomassa, kuoli viinaan, mutta äiti on kyllä aidosti pahoillaan, että antoi jatkua niin pitkään.

Vanhempani riitelivät mököttämällä ja tiuskimalla. Itse en ole oppinut "hyvää riitelytapaa". Mökötän ja pidän mykkäkoulua vaikka tiedän että riidellään asiat selväksi ja ilma puhdistuu, olisi parempi.

Joo, jatkuvasti silloin kun olivat yhtäaikaa kotona. En edes muista montakaan kertaa että olisivat puhuneet toisilleen normaalisti.

No samanlainen huutoriitelijä minustakin tuli. En edes pidä riitelynä mitään tavallisella puheella riitelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani riitelivät mököttämällä ja tiuskimalla. Itse en ole oppinut "hyvää riitelytapaa". Mökötän ja pidän mykkäkoulua vaikka tiedän että riidellään asiat selväksi ja ilma puhdistuu, olisi parempi.

Meillä huudettiin ja tiuskittiin tai vaihtoehtoisesti mökötettiin. Minäkään en osaa riidellä rakentavasti vaan patoan kaikki tunteet. Ajoittain ne purkautuvat hyvin epäterveellä tavalla, mm. takerrun pikkuasioihin, jankkaan ja syyttelen.

Harvinaisen rehellinen ja avoin ketju muuten. Kiitos tästä aloituksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.

Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.

Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.

Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.

Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.

Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.

Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.

Totta kai saat kysyä!

Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.

Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.

En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.

Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.

Ei koskaan. Tunnelma oli silti ajoittain hirveä. 

Jossakin määrin riideltiin, mutta toisaalta oppi jonka lapsuudesta sain, on ettei rakkus tai parisuhde pääty riitaan. Vanhempani ovat edelleen yhdessä ja vaikka toisinaan riitelivätkin varsin kirjavan verbaalisesti. Eli tunteita - myös negatiivisia saa näyttää (vaikka toki sen voi tehdä rakentavamminkin, kuin riitelemällä). Siinä mielessä ei jäänyt traumoja. Edelleenkin ennemmin avoimesti riiteleminen ja sopiminen, kuin päiviä kestävät mykkäkoulut.

Kuinka monessa perheessä ei ole koskaan riidelty sanallisesti? Väittäisin suht usean perheen olleen 90-luvun lama-aikoina taloudellisesti siinä määrin tiukilla, että stressi näkyi tunteiden kärjistymisenä myös riitojen merkeissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.

Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.

Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.

Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.

Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.

Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.

Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.

Totta kai saat kysyä!

Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.

Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.

En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.

Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.

Kiitos vastauksestasi.

Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.

Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8

Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.

Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.

Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.

Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.

Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.

Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.

Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.

Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.

Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.

Totta kai saat kysyä!

Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.

Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.

En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.

Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.

Kiitos vastauksestasi.

Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.

Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8

Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.

Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.

Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.

Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi? 

Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".

Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.

Äitini haastoi jatkuvasti riitaa ja luulotteli kaikesta.Yritti saada isän hermostumaan vihjailemalla.Varsinkin automatkoilla tilanne oli ahdistava ja räjähdysherkkä.Kysyin kerran,miksi.Äitini väitti,että minun syytäni.Ihmettelin,koska yritin olla poissa.Pelkään vieläkin vihaisia ihmisiä ja jähmetyn melkein kauhusta,vaikken olisi edes syyllinen mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.

Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.

Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.

Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.

Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.

Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.

Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.

Totta kai saat kysyä!

Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.

Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.

En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.

Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.

Kiitos vastauksestasi.

Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.

Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8

Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.

Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.

Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.

Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi? 

Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".

Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.

Olenko aidosti turvallisuushakuinen, no en tiedä. Pakko-oireinen häiriö minulla on ainakin, esimerkiksi kotoa lähtiessä tarkistan hellan, vesihanat ja lukot useaan kertaan. Pakko-oireisuus ilmenee myös siten, että työpäivän jälkeen käyn mielessäni läpi, teinkö jotain väärin ja meniköhän se ja se juttu oikein.

Tällä hetkellä koen tilanteeni melko lohduttomaksi enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Avun hakeminen tuntuu vaikealta tuon kuulusteluaspektin takia sekä siksi, koska häpeän minulle tapahtuneita asioita. Lisäksi omista asioista puhuminen on minulle valtavan vaikeaa. En halua kertoa itsestäni mitään enkä halua kenenkään tietävän minusta mitään. Pelkään myös, että kokemuksiani vähätellään.

Yllättäen jostain abortista puhuminen onkin minulle yllättävän helppoa. Voisin kertoa siitä vaikka työpaikalla... No en ehkä kuitenkaan. Mutta ihan oikeasti, minun on helpompi puhua aikuisena tehdystä abortista kuin lapsuuden ja teiniajan traumoista. Vahinkoraskaus oli oma vikani ja keskeytys oma valintani. Sen sijaan lapsuuteni ja nuoruuteni ovat täynnä kummallista trauma- ja häpeäsolmua, joista en pysty puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät ja ryyppäsivät joka viikonloppu. Yleensä lauantai-ilta päättyi siihen, että poliisit haki toisen ja lanssi toisen, aina oli ihan arvoitus kumpi vuorostaan menee kummallakin. Ja meidät lapset haki sitten isovanhemmat hoiviinsa. Minulle oli ihan shokki 10-vuotiaana, kun olin ensimmäisen kerran yökylässä ja vanhemmat olivat siellä selvinpäin ja hyvässä sovussa. Minä olin olettanut, että kaikkien vanhemmat ovat räkäkännissä ja hakkaavat toisiaan verissäpäin aina viikonloppuisin.

Minusta tuli suht tavallinen, amk-koulutettu, keskiluokkainen asuntolainan lyhentäjä ja oravanpyörän polkija. Kaikki vaatii kuitenkin minulta paljon, koska olen aina väsynyt, muistini on huono ja olen usein alakuloinen. Lisäksi en osaa luottaa tasaiseen hyvään oloon. Odotan aina, että kohta rytisee ja jos ei rytise, hoidan sitten rytinän vaikka itse, jotta päästään siitä odotuksesta.

Saako kysyä, millaista rytinää olet järjestänyt? Olen itse melko vetäytyvä ja turvallisuushakuinen persoona mutta tunnistan itsessäni taipumuksen itsesabotaasiin. Joskus vain ahdistaa niin paljon, että on pakko pistää kaikki paskaksi.

Olen mm. ajautunut suhteisiin itselleni sopimattomien, henkisesti pahoinpitelevien ihmisten kanssa ja rikkonut itseni näissä suhteissa. Toisaalta sitten olen aktiivisesti sabotoinut ne muutamat hyvät suhteet, joissa olisi voinut olla potentiaalia. En pysty säilyttämään edes ystävyyssuhteita.

Pari vuotta sitten laiminlöin ehkäisyn, vaikka nuorempana olin siitä aina huolehtinut tunnontarkasti. Tulin raskaaksi ja tein abortin, mikä oli valtavan pelottava ja yksinäinen kokemus. Mitään tukea en silloiselta miesystävältäni saanut vaan jäin täysin yksin. Pohdin, voisiko ehkäisyn laiminlyönti liittyä oman terveyden laiminlyömiseen, joka on toistunut elämässäni usein.

Työpaikkaani en ihme kyllä ole vielä menettänyt, mutta saa nähdä. Olen jatkuvasti varuillani ja ahdistunut, säikky ja hermoheikko. Ihmisten kanssa toimiminen tuntuu hirvittävän vaikealta.

Jostain lapsuuden traumoista tämä kai johtuu. En vain pääse käsiksi niihin juurisyihin enkä edes tiedä, olivatko ne tapahtumat niin pahoja sittenkään. En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa olevani traumatisoitunut.

Totta kai saat kysyä!

Minulla on myös kokemukset huonoista, oikeastaan aivan sairaista suhteista. Etsiydyin aina niiden pahimpien mt-ongelmaisten ja klisheisesti myös päihdeongelmaisten seuraan ja annoin kohdella itseäni todella huonosti. Tästä taipumuksesta onneksi pääsin eroon suht nopeasti ja päädyin suhteeseen tasapainoisen, rauhallisen ja rakastavan ihmisen kanssa ja sitähän en kestänyt. Kaikki tuntui koko ajan liian hyvältä ja turvalliselta, joten sabotoin suhdetta itse koko ajan. Lopulta erosin, koska en halunnut enää kertaakaan satuttaa rakastamaani ihmistä.

Töitä teen liikaa, otan vastuita ja projekteja liikaa ja kun olen tarpeeksi ylikuormittunut, irtisanoudun tyhjän päälle. Vietän kuukauden pari täysin eristyksissä kaikista ja sitten laitan taas profiilin LinkedIn:n ja hyppään parhaiten tarjoavan työnanatajan kelkkaan. Olen haluttu ammattilainen, joten sen takia tämä sekoilu onnistuu.

En ole holtiton ehkäisyasioissa, mutta sen sijaan jätän aina kaikki laskuni maksamatta, vaikka minulla olisi varaa niihin. Perintäkirjeiden muuttuminen ulosoton kirjeiksi antaa minulle sen tutun tunteen siitä, kuinka kohta rytisee.

Ja kaikista tärkein: Sinulla on täysi oikeus sanoa olevasi traumatisoitunut. Kuulut kaltaiseeni ryhmään, eli traumatisoituneihin, mutta ei invalidisoituneihin. Meitä ei näe tai tavoita mikään auttava taho ja me itse emme tajua tarvitsevamme apua.

Kiitos vastauksestasi.

Itselleni on ollut aivan käsittämätöntä se, miten olen yhtä aikaa neuroottinen ja tunnontarkka MUTTA myös edesvastuuton ja välinpitämätön. Tämä on aiheuttanut minulle paljon itseinhoa ja masennusta. Masentuneena sitten tietysti taas laiminlyö velvollisuuksiaan, mikä johtaa syvemmälle itseinhon kierteeseen.

Suhteeni miehiin on traumaattinen ja ristiriitainen. Isäsuhteeni on kai huono. Ei maailman huonoin, mutta ei hyväkään. Alkoholia meillä ei käytetty, minua ei lyöty - mutta jatkuva mitätöinti ja henkinen pahoinpitely jätti jälkensä. Ja taas mietin, "oliko se niin kamalaa sittenkään?" Ehkä oli, koska mietin sitä joka ikinen päivä. Näen jokaisessa miehessä potentiaalisen kiusaajan, pahoinpitelijän ja alistajan. 8

Olen yrittänyt avun hakemista mutta jättänyt terapiat kesken. Minulle tulee terapiassa tunne, että olen jossain kuulustelussa. Pari viikkoa sitten soitin johonkin kriisipuhelimeen ja siellä vastasi mieshenkilö. Kuin huomaamatta aloin haastaa sitä miestä, provosoida ja ilkeillä.

Tällä hetkellä olen jumissa työpaikassa, jossa on huono ilmapiiri ja monenlaista kiusaamista. Vihaan työtäni muutenkin, koska se ei ole millään tavalla antoisaa. Pitäisi kai opiskella jotain ja vaihtaa alaa, mutta en jaksa.

Eilen v*tutti niin paljon, että mietin ryhtyisinkö juomaan. En ryhtynyt.

Kiinnitin huomiota, että kuvasit itseäsi edellisessa viestissä turvallisuushakuiseksi persoonaksi? Oletko oikeasti turvallisuushakuinen, vai onko se enemmänkin toive, koska kaikki muu kertomasi kuvaa että teet paljon valitoja turvallisuuttasi horjuttaaksesi? 

Itse toimin ihan samalla tavalla ja minulla on aivan yhtäläinen kokemus tuosta "oliko se niin pahaa" ajatuksesta sekä siitä että terapia tuntui kuulustelusta. Mitätöin kokemuksiani, koska minua ei sentään kovin monesti lyöty enkä kokenut koskaan esim. seksuaalista hyväksikäyttöä. Terapiassa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen vetäydyin moisesta "kuulustelusta".

Kuinka pahaksi koet tilanteesi? Tuntuu, että yrität kovasti etsiä apua, mutta et löydä oikeaa tahoa ja se kuulostaa huolestuttavalta. Itse olen päässyt akuutin vaiheen yli itsehoitomenetelmin ja oma tilani on ihan stabiili nykyään.

Olenko aidosti turvallisuushakuinen, no en tiedä. Pakko-oireinen häiriö minulla on ainakin, esimerkiksi kotoa lähtiessä tarkistan hellan, vesihanat ja lukot useaan kertaan. Pakko-oireisuus ilmenee myös siten, että työpäivän jälkeen käyn mielessäni läpi, teinkö jotain väärin ja meniköhän se ja se juttu oikein.

Tällä hetkellä koen tilanteeni melko lohduttomaksi enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Avun hakeminen tuntuu vaikealta tuon kuulusteluaspektin takia sekä siksi, koska häpeän minulle tapahtuneita asioita. Lisäksi omista asioista puhuminen on minulle valtavan vaikeaa. En halua kertoa itsestäni mitään enkä halua kenenkään tietävän minusta mitään. Pelkään myös, että kokemuksiani vähätellään.

Yllättäen jostain abortista puhuminen onkin minulle yllättävän helppoa. Voisin kertoa siitä vaikka työpaikalla... No en ehkä kuitenkaan. Mutta ihan oikeasti, minun on helpompi puhua aikuisena tehdystä abortista kuin lapsuuden ja teiniajan traumoista. Vahinkoraskaus oli oma vikani ja keskeytys oma valintani. Sen sijaan lapsuuteni ja nuoruuteni ovat täynnä kummallista trauma- ja häpeäsolmua, joista en pysty puhumaan.

Tuo häpeä on niin tuttua, mutta olen yrittänyt ajatella, että miksi minun tehtäväni on kantaa sitä häpeää mikä todellisuudessa kuuluu vanhemmilleni? 

Osaatko yhtään ajatella mikä voisi auttaa sinua? Mikä olisi se apua, jolla pystyisit alkamaan aukomaan solmujasi? Uskon, että terapia ja esim. vertaistukiryhmät ovat olleet itselleni mahdottomia ajatuksia, että kasvoin siihen, että perheemme tilanne piti salata kaikin tavoin ulkopuolisilta. Kun on elänyt koko ajan salaten todellisuutta omasta elämästään, sitä on vaikea alkaa yhtäkkiä avaamaan kenellekään.