Sanotaan että lapsiperhe-elämä on rankkaa mutta rankempaa on kyllä tämä "senioriapuelämä"

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ahdistavalta. Onneksi ei ole lapsia ja vanhemmillani on varaa maksaa hoito itselleen.

Noin kaverinikin luuli.

Kun vanhemmat menee niin huonoon kuntoon, etteivät osaa toimia henkisesti, alkaa se hoito vaatia sinua hoitokokouksiin yms. Viemään vaatetta, hankkimaan kalusteita. Hoitamaan pankkiasioita, laskuja ym.

Vierailija kirjoitti:

Näitä kahta ei voi mielestäni verrata keskenään. Senioriapuelämää ei ole pakko kestää, lapsia taas on. 2-vuotiasta ei voi heittää pihalle, koska et jaksa. Seniorit ovat aikuisia ihmisiä, joille voi sanoa suoraan, että nyt ei sovi. Kannattaa asettaa selvät rajat aikuisille ihmisille. Eri asia on sitten esim muistisairaan vanhuksen omahoitajuus, joka käy kokopäivätyöstä.

Kukaan ei pakota olemaan orjana vanhemmilleen.

Se ei ole tyhmä joka pyytää, vaan joka suostuu

Lisäisin haasteeksi sen, mikä on varmasti todellisuutta muissakin perheissä kuin meillä. Opiskelujen ja töiden perässä on täytynyt muuttaa kauas. Puolisokin on kotoisin eri paikkakunnalta. Meillä on lapsella kahdet isovanhemmat, toiset asuvat toiset 500 km päässä ja toiset "vain" 70 km päässä. Arvata saattaa, että arjessa on mahdotonta rynnätä jatkuvasti avuksi, ihan jo töidenkään takia. Kaikkia asioitakaan ei voi kyläillessä tehdä varastoon.

Omat vanhempani maksavat eräälle elektroniikkaliikkelle siitä, että hoitavat kaikki mahdolliset älylaitteisiin, tietokoneisiin yms liittyvät asiat. Tyyliin puhelimen päivittämiset ja muut pikkuasiat, jotka olisi helppo hoitaa. Kalliiksihan tuo tulee, mutta kun en pääse pitkän matkan päästä auttamaan.

Olen itse neljäkymppinen työtön sinkku ja vela ja joudun asumaan tällaisen vanhan ja sairaan vanhempani luona ja joudun hoitamaan yhä enemmän vanhempani asioita ja tekemään paljon kotitöitä. Vanhempani sotkee paljon ja kodissa on muutenkin liikaa tavaraa. Lisäksi välimme ovat huonot ja vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää. En pysty oikein edes hoitamaan omia asioitani, sillä olen itse autismikirjolla. Tämän diagnoosin sain vasta aikuisena. Kärsin myös mm. lähes ympärivuorokautisesta ahdistuksesta ja pahoista ahdistuskohtauksista, traumoista, aistiyliherkkyyksistä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Kuormitukseni on valtavaa. Selkeästi myös fyysinen terveys alkaa jo pettämään ja muistini ja keskittymiskykynikin alkaa olla jo mennyttä.

Vanhempani, jolla on itsellään sitten varmaan kaikki muut diagnoosit paitsi tätä ei ymmärrä ja vain huutaa, haukkuu, valittaa ja syyllistää. Olen kuulemma vain laiska ja keksin tekosyitä. Varmasti näin onkin, mutta oireena ovat kyllä todellisia. Se ei todellakaan ole helppoa esim. mennä pakotettuna apteekkiin hakemaan vanhempani lääkkeitä kun lukuisten syystä tai toisesta pieleen menneiden käyntien jälkeen päällä on ahdistuskohtaus kaikkine oireineen, keho tappelee viimeiseen asti vastaan ja sitä vain miettii, mikä tällä kertaa menee pieleen. Vastaava toistuu sitten kaikessa. Itse en on ensi käytä mitään lääkkeitä. Täällä oli hyvä vertaistukikeskustelu autismikirjolla olleille, mutta en löytänyt sitä enää.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.

Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.

Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.

Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää

Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.

Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.

Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!

No mutta tehän olette vielä onnekkaita.  Ei ole enää huolta vanhemmista ja olette vielä työelämässä.  Saatte viettää omat eläkepäivänne ihan itsellenne vaan.

Meillä vanhemmat eli tosi vanhoiksi, toinen yli satavuotiaaksi.  Itse oltiin siskon kanssa jo eläkkeellä, ja hoitovastuu vain jatkui ja jatkui.  Kaikki heidän asiat piti hoitaa, ihan pienimmätkin.  Palveluohjaaja kävi kerran vuodessa toteamassa, että kaikki hoituu hyvin kun on tyttäret lähellä huolehtimassa.  Ei uskoisikaan, mitä kaikkea siihen huolehtimiseen kuului.  Ei se pelkästään kaupassakäymistä ja lääkärikäynneistä ymv. huolehtimista ollut.  Päivän mittaan tapahtuu vaikka mitä, mistä ei niin iäkäs enää selviäkään. Aina oli lähdettävä katsomaan, että mitä nyt.

Esim. taloyhtiössä tehtiin yhtä sun toista ja aina piti meistä jomman kumman olla siellä selvittämässä, että mitä tapahtuu.  Lukkoja ja avaimiakin vaihdettiin kahteen kertaan, kellaritilojen ja pyörävaraston tavaroita piti käydä inventoimassa, mitä ja kenen ne ovat, kerran vaihtuivat kaikki varastot, kukapa muukaan siellä oli päivän huhkimassa kuin toinen meistä, nämä vain muutamia esimerkkejä.  Tuntui, että koko ajan jotain piti olla tekemässä, ottamassa selvää ja selittämässä sitten näille vanhuksille.  He kun "pärjäsivät" kotona oikein hyvin, no eivät olisi pärjänneet päivääkään ilman meitä.  

Ja sitten tuli näitä kaatumisia ja pieniä ja muutaman kerran isompiakain loukkaantumisia, siellä piti sitten olla heitä auttamassa koko ajan, koska "pärjää kotona, koska tyttäret..."  Kerran joutui toinen olemaan viikon verran sairaalassa, marisi ja mankui kotiinpääsyä, koska kyllä hän siellä selviää, onhan hänelle lapset apuna!  Vaikea sitä on kieltäytyäkään, mutta vei se voimia ja itse ei voinut mitään omia suunnitelmia tehdä.

Joskus sitä vaan ajatteli, että ei ihmisen pitäisi liian vanhaksikaan elää.  Vaikka mieli on kuinka olevinaan virkeä ja muistikin tavallaan pelaa, ei siis varsinaista muistisairautta mutta vanhuuden aiheuttamaa haparointia jo siinäkin, niin silloin kuvitellaan, että helppohan sitä on sellaista vanhusta hoitaa ja auttaa.  Ei se ihan niin ole sekään.  Moni meillekin sanoi, että eikö ole ihanaa, kun saatte vanhempanne näin kauan pitää, no joo, mikä ettei.  Mutta on siinä se kääntöpuolikin.  Eihän sitä tietenkään kenenkään kuolemaa toivo, mutta mieluummin sitä olisi antanut jo jonkun ammatti-ihmisen huolehtia kaikesta.  Ilmeisesti kuitenkin ihmisen pitää olla jo päästään täysin pöpi ja lähes vuoteeseen autettava, ennenkuin johonkin hoitopaikkaan saa lähetteen.  Kotona pärjääminen katsotaan ihanteeksi ja siihen pyritään, mutta millä hinnalla?  

Ettekö te muista kun politiikot vuosia sitten sanoi miten ihanaa kun vanhukset saa asua loppuun asti kotona. Sitten lopetettiin vanhustentalot. No tää on sitä ihanuutta. Kusipäät vaan halusi säästää rahaa.

Meidän manipuloiva vanhus tekeytyy avuttomammaksi kuin onkaan. Pelkkää laiskuuttaan. Kyllähän kiltit tyttäret huolehtivat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ahdistavalta. Onneksi ei ole lapsia ja vanhemmillani on varaa maksaa hoito itselleen.

Noin kaverinikin luuli.

Kun vanhemmat menee niin huonoon kuntoon, etteivät osaa toimia henkisesti, alkaa se hoito vaatia sinua hoitokokouksiin yms. Viemään vaatetta, hankkimaan kalusteita. Hoitamaan pankkiasioita, laskuja ym.

Näin se menee.  On äärimmäisen vaikeata kieltäytyäkään, vaikka tietenkin niinkin voi tehdä.  Voi tietenkin sanoutua irti ihan kaikesta, mutta miltä se näistä vanhemmista sitten tuntuu, kun heille kerrotaan, että lapsesi ei halua huolehtia teistä yhtään.

Sitten vanhemmille hankitaan edunvalvoja, joka tekee kaikki päätökset aivan oikeutetusti ilman että kysyy yhtään mitään keneltäkään.  Mitään tietoa vanhemmastasi et saa.  Et mistään asiasta.   Et välttämättä edes tiedä, missä he ovat.

Täällä on alapeukutettu niitä, joilla ei ole tätä ongelmaa huonojen välien vuoksi. Jos voisin, niin olisin mieluiten ottanut rakastavat ja mieleltään suht terveet vanhemmat. Mutta koska en niitä saanut, voin huojentuneena todeta, etten ole käytettävissä vanhempieni hoitoon. Jos yhteiskunta ei hoida, niin sitten ei hoida. Keskityn kasvattamaan seuraavaa sukupolvea. Minut saa aikanaan jättää vaikka metsänreunaan horisemaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on alapeukutettu niitä, joilla ei ole tätä ongelmaa huonojen välien vuoksi. Jos voisin, niin olisin mieluiten ottanut rakastavat ja mieleltään suht terveet vanhemmat. Mutta koska en niitä saanut, voin huojentuneena todeta, etten ole käytettävissä vanhempieni hoitoon. Jos yhteiskunta ei hoida, niin sitten ei hoida. Keskityn kasvattamaan seuraavaa sukupolvea. Minut saa aikanaan jättää vaikka metsänreunaan horisemaan.

Noin ajattelee suht nuori ihminen, jolla kaikki ok ja terveys hyvässä kondiksessa. Saattaa ajatus muuttua sitten vanhana ja raihnaisena siitä metsänreunasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on alapeukutettu niitä, joilla ei ole tätä ongelmaa huonojen välien vuoksi. Jos voisin, niin olisin mieluiten ottanut rakastavat ja mieleltään suht terveet vanhemmat. Mutta koska en niitä saanut, voin huojentuneena todeta, etten ole käytettävissä vanhempieni hoitoon. Jos yhteiskunta ei hoida, niin sitten ei hoida. Keskityn kasvattamaan seuraavaa sukupolvea. Minut saa aikanaan jättää vaikka metsänreunaan horisemaan.

Noin ajattelee suht nuori ihminen, jolla kaikki ok ja terveys hyvässä kondiksessa. Saattaa ajatus muuttua sitten vanhana ja raihnaisena siitä metsänreunasta.

Ehkä näinkin. Tosin hyvällä tuurilla metsänreunaa ei tarvita. T. Se jolle vastait

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te muista kun politiikot vuosia sitten sanoi miten ihanaa kun vanhukset saa asua loppuun asti kotona. Sitten lopetettiin vanhustentalot. No tää on sitä ihanuutta. Kusipäät vaan halusi säästää rahaa.

Tämä on kyllä äärimmäisen vastuutonta toimintaa, ja tyhmää.  Onhan ollut tiedossa jo vuosikymmenet, että vanhusten määrä vain kasvaa.  Miksi siihen ei varauduta?

Nimenomaan siihen vanhusten hoitamiseenhan pitäisi satsata ja paljon.  Sehän on tulevien vuosikymmenten asia, suuret ikäluokat alkavat vanheta siihen tahtiin, että he tarvitsevat vanhuspalveluita.  Tälle alallehan nimenomaan pitäisi kouluttaa ihmisiä ja maksaa heille kunnon palkat.  Ja nyt päinvastoin yritetään luistaa koko asiasta.

Höpistään, että ihmiset elävät vanhemmiksi, mutta ovat hyväkuntoisia pitenpään kuin ennen.  Siihen ei pidä tuudittautua.  Kyse voi olla jostain viidestä vuodesta.  n. 75-vuotiailla alkaa jo olla vanhuuteen liittyviä vaivoja ja sairauksia, ei ne meitä säästä.  Ja mitä kauemmin ihminen elää, sitä enemmän esiintyy muistisairauksia, ennen ei niitä nin paljon ollut, kun ihmiset ehti kuolla ennen niiden ilmaantumista.  

Hieno ilmaisu tuo kotihoidon tukeminen, kukaan ei vaan varmastikaan tarkemmin ole määritellyt, keitä ne tukijat on.  Minä ainakaan en ole saanut latiakaan palkkaa siitä, että tuin vanhempani kotona hoitamista noin kaksikymmentä vuotta.  Kai olisi pitänyt muuttaa sinne hänen kotiinsa kokonaan ja saada kenties sitten sitä mitätöntä omaishoitotukea, mutta kun oli tuo omakin perhe olemassa ja töissäkin piti käydä.

Onneksi mulla on monta sisarusta. Huolehditaan vanhempien asioista yhdessä (Parkinson toisella, mutta asuvat yhä kotona). Sääliksi käy ainoita lapsia, miten he jaksavat hoitaa vanhempiensa asioita yksin?

En vähättele vanhuksien auttamisesta tulevaa työmäärää, mutta tämän digiasioinnin suhteen kysymys taitaa monesti olla myös siitä, että nuorempi polvi ei tiedä muita tapoja hoitaa asioita. 91-vuotias äitini ei osaa käyttää tietokonetta tai nettiä, mutta siitä huolimatta hän pystyy hoitamaan niin pankkiasiansa, terveysasiansa kuin esim. junalippujen ostot ilman apua. Suurimman osan näistä asioista pystyy hoitamaan ilman tietokonettakin, kun tietää, miten. Esim. laskunsa äiti laittaa menemään maksupalvelukuoressa (säännölliset laskut hän on toki käynyt pankin konttorissa vaihtamassa e-laskuiksi) ja junaliput hän ostaa R-kioskilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teillä on kauhean näppäriä senioreita kun digiasiat sujuu. Meillä tuo senioripolvi on syntynyt - 37,-38, -45 ja -49. Vain tämä nuorin käyttää digilaitteita ja digiasiointeja, mutta hänkin tarvitsee usein neuvoja. 78-vuotias osaa lukea vanhasta nokialaisesta tekstiviestit mutta lähettäminen on hankalaa. Kaksi vanhinta käyttävät puhelinta vain soittamiseen, nettiä ei ole kumpikaan käyttänyt ikinä.

-27 syntynyt veljeni oli tietokoneiden myyjä ja opastaja. Vasta muutama vuosi sitten alkoi muisti heikentyä.

Itse -46, pärjään hyvin asiointijutut yms. En niin ohjelman asennuksia tms.

Kyll monet kansakoulun käyneet työelämässä joutuivat tietokoneilla toimimaan, esim. -47 syntynyt mieheni, teki kotonakin lomavarauksia yms.

Mutta ymmärrän että monille vanhuksille nykyaika on liikaa. Vaikka olisivat osanneetkin tai oppisivat, eivät viitsi laitteita ostaa kotiin.

Ja osa käy pankista hakemassa rahansa käteisenä.

Jos ei osaa edes pankkiautomaattia käyttää, olematta kuitenkaan muistisairas, niin se on kyllä jo ihan oma ongelma. Pankkikortteja ja pankkiautomaatteja on ollut Suomessa jotain tyyliin 40 vuotta ainakin. Nykyiset vanhukset ovat siis näiden tullessa olleet aktiivisessa työiässä. Montaa sellaista ei elossa ole, jotka olisivat silloin olleet jo eläkeikäisiä.

Mun 30-luvulla syntyneet appivanhemmat ei käytä edes pankkiautomaattia. Kumpikin oli yksinkertaisessa suorittavassa työssä. Kaikki "tekniikka" on ollut aina vähän pelottavaa. Tuskien takana oli että ottivat edes astianpesukoneen ja opettelivat käyttämään.

Älkää valittako älkää alkako uhreiksi.

Huoli- ilmoitusta eteenpäin ja pommitus siihen suuntaan niin että alkaa tapahtua.

Toki helppoa on nykyään kun kaikki säännölliset laskut voi laittaa e- laskuksi, joten ei laskujen maksusta tule ongelmia. Siihen päälle tilauskielto kaikille puhelinkauppiaille, jotka tuppaavat kauppaamaan milloin mitäkin. Sitä mukaa numeron esto kun tulee soittoja.

Vanha ihminen ei aina opi uusia taitoja eikä halua oppia.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse neljäkymppinen työtön sinkku ja vela ja joudun asumaan tällaisen vanhan ja sairaan vanhempani luona ja joudun hoitamaan yhä enemmän vanhempani asioita ja tekemään paljon kotitöitä. Vanhempani sotkee paljon ja kodissa on muutenkin liikaa tavaraa. Lisäksi välimme ovat huonot ja vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää. En pysty oikein edes hoitamaan omia asioitani, sillä olen itse autismikirjolla. Tämän diagnoosin sain vasta aikuisena. Kärsin myös mm. lähes ympärivuorokautisesta ahdistuksesta ja pahoista ahdistuskohtauksista, traumoista, aistiyliherkkyyksistä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Kuormitukseni on valtavaa. Selkeästi myös fyysinen terveys alkaa jo pettämään ja muistini ja keskittymiskykynikin alkaa olla jo mennyttä.

Vanhempani, jolla on itsellään sitten varmaan kaikki muut diagnoosit paitsi tätä ei ymmärrä ja vain huutaa, haukkuu, valittaa ja syyllistää. Olen kuulemma vain laiska ja keksin tekosyitä. Varmasti näin onkin, mutta oireena ovat kyllä todellisia. Se ei todellakaan ole helppoa esim. mennä pakotettuna apteekkiin hakemaan vanhempani lääkkeitä kun lukuisten syystä tai toisesta pieleen menneiden käyntien jälkeen päällä on ahdistuskohtaus kaikkine oireineen, keho tappelee viimeiseen asti vastaan ja sitä vain miettii, mikä tällä kertaa menee pieleen. Vastaava toistuu sitten kaikessa. Itse en on ensi käytä mitään lääkkeitä. Täällä oli hyvä vertaistukikeskustelu autismikirjolla olleille, mutta en löytänyt sitä enää.

Voi rakas ihminen, sun pitää päästä pois sieltä, omaan kotiin asumaan. Tarvitset oman asunnon ja tukea itsellesikin.

Joku tahohan täytyy olla, mihin menet puhumaan asiastasi ja halustasi ja tarpeestasi päästä itsenäiseen elämään. Ei sinun vanhempasikaan niin kamalan vanha voi olla, jos itse olet vasta nelikymppinen.

Et kestä henkisesti, ellet saa omaa tilaa ja omaa rauhaa.

Kun saat oman asunnon, on vanhempasi asiatkin jonkun järjestettävä. Mutta mitäänhän ei tapahdu, jollei laiteta tapahtumaan. Olet vielä nuori ihminen, jonka on saatava oma elämä kuntoon.

Kun en itse näistä asioista nin hyvin tiedä, niin en tiedä, että onko sosiaalitoimisto se taho, johon sun pitäisi mennä asiaasi esille tuomaan, mutta luulisin niin. Kerro ihan rehellisesti siellä, mistä on kyse. Et ole velvollinen kenenkään huolehtijaksi, kun tarvitsisit huolenpitoa itsekin.

Vierailija kirjoitti:

No onneksi sekä äitini että appivanhempani ovat kusipäitä eikä heistä tarvitse huolehtia.

Kuinkahan kauas omena on pudonnut puusta?

Pahinta on, kun puhelimellakaan ei saa enää ketään kiinni suoraan vaan ensin pitää kuunnella nauhoitus, jonka perusteella pitää painaa jotain numeroa. Sillä välin, kun sitä numeroa luurista etsii ja painaa, menee seuraava vaihe ohi korvien ja puhelu menee pilalle. Joka asian hoitamiseen pitäisi olla eri valtakirja eikä siitä huolimatta toisen puolesta asiointi aina onnistu.

Vierailija kirjoitti:

En vähättele vanhuksien auttamisesta tulevaa työmäärää, mutta tämän digiasioinnin suhteen kysymys taitaa monesti olla myös siitä, että nuorempi polvi ei tiedä muita tapoja hoitaa asioita. 91-vuotias äitini ei osaa käyttää tietokonetta tai nettiä, mutta siitä huolimatta hän pystyy hoitamaan niin pankkiasiansa, terveysasiansa kuin esim. junalippujen ostot ilman apua. Suurimman osan näistä asioista pystyy hoitamaan ilman tietokonettakin, kun tietää, miten. Esim. laskunsa äiti laittaa menemään maksupalvelukuoressa (säännölliset laskut hän on toki käynyt pankin konttorissa vaihtamassa e-laskuiksi) ja junaliput hän ostaa R-kioskilta.

Juu, mutta tuo vaatii sen että pääsee kulkemaan. Meidän seniorit ei pääse edes kauppaan itse, ja kauppatilaukset kotiin pitää tehdä netissä. No minähän ne sitten teen, joka viikko... Ja maksan laskut tietysti myös.