Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiskammo ja kun mitään ei voi tehdä sen takia
16.07.2023 |
Haluaisin tehdä kaikkea. Mennä kaupungille, uimarannalle, matkustella, käydä kirjastossa, elokuvissa jne. Haluaisin myös jonkin mielenkiintoisen ammatin. Mutta ei, minä en pysty olemaan ihmisten joukossa vaikka haluaisin. Jännittää liikaa ja olen outo ja vaivaantunut. Minusta tuntuu, että ihmiset saakin minusta vaan huonoa ja outoa energiaa, ja reaktiot on sen mukaisia ja minua hyljeksitään Minun ei siis tarvitse edes puhua mitään, mutta kun olen muiden kanssa samassa tilassa, ilmapiiristä tulee outo ja muut alkaa yleensä tarkkailla minua. Kyllästyttää tämä nykyinen elämäni kun en voi muita kuin istua kotona neljän seinän sisällä. Ehkä uskallan jossain lenkillä käydä korkeintaan. Menee kyllä elämä ihan hukkaan ja on niin tylsää. Ja kun en voi vaikuttaa tähän mitenkään, olen yrittänyt olla ihmisten ilmoilla, mutta olen koko ajan vain entistä kiusaantuneempi.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin totuttaa itseäsi ja altistaa itseäsi vuorovaikutukselle.
Jokainen meistä on joutunut ja joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja, kukaan ei synny sosiaalisilla taidoilla varustettuna.
- On vain pakko mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
- On pakko luovuttaa tuosta aika omasta surullisesta stoorista, jokaisella on surullinen stoorinsa
- Ahdistuneisuudesta huolimatta menet, kokeilet, testaat, ja huomaat että se ei olekaan vaikeaa ja itseluottamuksesi nousee
Joku halusi ruveta avantouimaan, olipa tosi rankka altistus, joku halusi unohtaa itsetietoisuuden keveissä kesävaatteissa kulkiessa, joku halusi alkaa puhua kiinnostavan ihmisen kanssa. Jokainen tietää että ensin sen kirpaisee sitten tuntuu hyvältä ja itseluottamus kohoaa alta aikayksikön.
Mitä on vaihtoehdot: hidas itsemurha kotona istuen? Lääkkeet? Uhri-trippi ja turn off ihminen?
Kun mä oon totuttanut itseäni ja mennyt ihmisten luo (paikkaan missä on ihmisiä, jotain vuorovaikutusta tai mahdollisuutta siihen) ja jäänyt paikalle, että ylitän sen epämukavan olon, niin muut on ollut vaivaantuneita ja kohdellut jotenkin ulkopuolisena. Itseään voi totuttaa kestämään tunteita, mutta ne tilanteet ei ole muuttunut.
Unohtui, tämä ei ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni traumatisoitunut ihminenkin paranee ja elää taas normaalia elämää. Voit aina tehdä toisin kun koet tarvetta. Jos haluat käpertyä kotiisi, lähde ulos. Jos et halua ottaa kontaktia - puhu. Kun voitat tunteesi/pelkosi/fobiasi kerran, voit pikkuhiljaa hallita niitä. kävele/juokse niiden lävitse. Vaikuttaa varmaan vaikealta, mutta toisto on avain ja kun makuun pääsee ei voi lopettaa.
Onhan lopultakin ihan hassua antaa jonkun tunteen hallita elämää - vai mitä?Tämä onnistuu kyllä, mutta miten muutat niiden muiden reaktion? Puhut, mutta sinua katsotaan kieroon, vaikka et ole sanonut mitään loukkaavaa tai mitään sen oudompaa mitä muutkaan.
Sinä voit vaikuttaa vain omiin tekemisiisi ja sanomisiisi. Rajasi loppuvat ihoosi. Se miten toinen reagoi on hänen asiansa/ongelmansa/kyvykkyytensä mitta. Joku juttelee mukavia, joku nostaa nokkaansa. Meitä on moneksi. Jos nuo ehdottomani asiat onnistuu, sinulla ei ole mitään ongelmaa. Menoks sanoi Lenox - hyvää kesää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin totuttaa itseäsi ja altistaa itseäsi vuorovaikutukselle.
Jokainen meistä on joutunut ja joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja, kukaan ei synny sosiaalisilla taidoilla varustettuna.
- On vain pakko mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
- On pakko luovuttaa tuosta aika omasta surullisesta stoorista, jokaisella on surullinen stoorinsa
- Ahdistuneisuudesta huolimatta menet, kokeilet, testaat, ja huomaat että se ei olekaan vaikeaa ja itseluottamuksesi nousee
Joku halusi ruveta avantouimaan, olipa tosi rankka altistus, joku halusi unohtaa itsetietoisuuden keveissä kesävaatteissa kulkiessa, joku halusi alkaa puhua kiinnostavan ihmisen kanssa. Jokainen tietää että ensin sen kirpaisee sitten tuntuu hyvältä ja itseluottamus kohoaa alta aikayksikön.
Mitä on vaihtoehdot: hidas itsemurha kotona istuen? Lääkkeet? Uhri-trippi ja turn off ihminen?
Kun mä oon totuttanut itseäni ja mennyt ihmisten luo (paikkaan missä on ihmisiä, jotain vuorovaikutusta tai mahdollisuutta siihen) ja jäänyt paikalle, että ylitän sen epämukavan olon, niin muut on ollut vaivaantuneita ja kohdellut jotenkin ulkopuolisena. Itseään voi totuttaa kestämään tunteita, mutta ne tilanteet ei ole muuttunut.
Millaisia tilanteita? Jos olet vaivautunut, ehkä se näkyy ulospäin. Mutta siihen auttaa vain asioiden tekeminen ja siihen tottuminen. Vaivaantuneisuus todennäköisesti vähenee. Älä mieti liikaa muiden reaktioita, voit ylitulkita.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin totuttaa itseäsi ja altistaa itseäsi vuorovaikutukselle.
Jokainen meistä on joutunut ja joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja, kukaan ei synny sosiaalisilla taidoilla varustettuna.
- On vain pakko mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
- On pakko luovuttaa tuosta aika omasta surullisesta stoorista, jokaisella on surullinen stoorinsa
- Ahdistuneisuudesta huolimatta menet, kokeilet, testaat, ja huomaat että se ei olekaan vaikeaa ja itseluottamuksesi nousee
Joku halusi ruveta avantouimaan, olipa tosi rankka altistus, joku halusi unohtaa itsetietoisuuden keveissä kesävaatteissa kulkiessa, joku halusi alkaa puhua kiinnostavan ihmisen kanssa. Jokainen tietää että ensin sen kirpaisee sitten tuntuu hyvältä ja itseluottamus kohoaa alta aikayksikön.
Mitä on vaihtoehdot: hidas itsemurha kotona istuen? Lääkkeet? Uhri-trippi ja turn off ihminen?
Tämä, tiedän henk koht kuinka mahdottomalta ja melkein loukkaavalta se tuntuu kun joku sanoo noin mut he ovat oikeassa.
Minä työstin itseni antisosiaalisesta erakosta iloiseks perheen isäks, siihen meni vuosia taistellessa mut nykyään pelkoja kohti juokseminen alkaa oleen jo toinen luonto, pystytte siihen kyllä!
Älkää ajatelko, älä kuuntele itseäs, teet ja meet vaan ja aina kun se epävarma ääni pääkopassa toppuuttelee niin se on se merkki et mikä kynnys on nyt tärkein kohdattava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin totuttaa itseäsi ja altistaa itseäsi vuorovaikutukselle.
Jokainen meistä on joutunut ja joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja, kukaan ei synny sosiaalisilla taidoilla varustettuna.
- On vain pakko mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
- On pakko luovuttaa tuosta aika omasta surullisesta stoorista, jokaisella on surullinen stoorinsa
- Ahdistuneisuudesta huolimatta menet, kokeilet, testaat, ja huomaat että se ei olekaan vaikeaa ja itseluottamuksesi nousee
Joku halusi ruveta avantouimaan, olipa tosi rankka altistus, joku halusi unohtaa itsetietoisuuden keveissä kesävaatteissa kulkiessa, joku halusi alkaa puhua kiinnostavan ihmisen kanssa. Jokainen tietää että ensin sen kirpaisee sitten tuntuu hyvältä ja itseluottamus kohoaa alta aikayksikön.
Mitä on vaihtoehdot: hidas itsemurha kotona istuen? Lääkkeet? Uhri-trippi ja turn off ihminen?
Kun mä oon totuttanut itseäni ja mennyt ihmisten luo (paikkaan missä on ihmisiä, jotain vuorovaikutusta tai mahdollisuutta siihen) ja jäänyt paikalle, että ylitän sen epämukavan olon, niin muut on ollut vaivaantuneita ja kohdellut jotenkin ulkopuolisena. Itseään voi totuttaa kestämään tunteita, mutta ne tilanteet ei ole muuttunut.
Millaisia tilanteita? Jos olet vaivautunut, ehkä se näkyy ulospäin. Mutta siihen auttaa vain asioiden tekeminen ja siihen tottuminen. Vaivaantuneisuus todennäköisesti vähenee. Älä mieti liikaa muiden reaktioita, voit ylitulkita.
Oletko itse ollut ikinä siinä toisen osapuolen asemassa tällaisissa tilanteissa ja kokenut vaivaantuneisuutta? Kokenut jonkun ihmisen vähän liian oudoksi? Ryhmässä missä muista et koe niin. Ilman et se joku on näkyvästi mitään pahaa, loukkaava, ilkeä, tyhmä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin totuttaa itseäsi ja altistaa itseäsi vuorovaikutukselle.
Jokainen meistä on joutunut ja joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja, kukaan ei synny sosiaalisilla taidoilla varustettuna.
- On vain pakko mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
- On pakko luovuttaa tuosta aika omasta surullisesta stoorista, jokaisella on surullinen stoorinsa
- Ahdistuneisuudesta huolimatta menet, kokeilet, testaat, ja huomaat että se ei olekaan vaikeaa ja itseluottamuksesi nousee
Joku halusi ruveta avantouimaan, olipa tosi rankka altistus, joku halusi unohtaa itsetietoisuuden keveissä kesävaatteissa kulkiessa, joku halusi alkaa puhua kiinnostavan ihmisen kanssa. Jokainen tietää että ensin sen kirpaisee sitten tuntuu hyvältä ja itseluottamus kohoaa alta aikayksikön.
Mitä on vaihtoehdot: hidas itsemurha kotona istuen? Lääkkeet? Uhri-trippi ja turn off ihminen?
Kun mä oon totuttanut itseäni ja mennyt ihmisten luo (paikkaan missä on ihmisiä, jotain vuorovaikutusta tai mahdollisuutta siihen) ja jäänyt paikalle, että ylitän sen epämukavan olon, niin muut on ollut vaivaantuneita ja kohdellut jotenkin ulkopuolisena. Itseään voi totuttaa kestämään tunteita, mutta ne tilanteet ei ole muuttunut.
Millaisia tilanteita? Jos olet vaivautunut, ehkä se näkyy ulospäin. Mutta siihen auttaa vain asioiden tekeminen ja siihen tottuminen. Vaivaantuneisuus todennäköisesti vähenee. Älä mieti liikaa muiden reaktioita, voit ylitulkita.
Oletko itse ollut ikinä siinä toisen osapuolen asemassa tällaisissa tilanteissa ja kokenut vaivaantuneisuutta? Kokenut jonkun ihmisen vähän liian oudoksi? Ryhmässä missä muista et koe niin. Ilman et se joku on näkyvästi mitään pahaa, loukkaava, ilkeä, tyhmä tms.
Olen ehkä itse sellainen, koen usein ulkopuolisuutta. Mutta ei se maailmaa kaada. Nyt puhutaan sinun elämästäsi, etkä koskaan saa tehtyä haluamiasi asioita, jos mietit liikaa muiden mielipiteitä. Ja kun tottuu menemään tilanteisiin, se tulee luontevammaksi. ÄLÄ MIETI, MITÄ MUUT SINUSTA AJATTELEVAT. Se on itsekeskeisyyden muoto. Maailma on ulkopuolella, ole kiinnostunut siitä.
Niin ja vielä ajatuksista. Kun oppii hallitsemaan tunteita on aika oppia hallitsemaan niitä omia ajatuksia, jotka näitä tunnetiloja aiheuttaa.
Mieli on taistelukenttä ja joka hetki niitä ajatuksia tulee. Teet päätelmiä hetkessä, etkä tiedä, perustuvatko ne todelliseen asiain tilaan vaiko vain sinun tulkintaasi tilanteista. Tärkeintä on oppia päästämään ajatuksistaan irti, jos vellominen alkaa.
Tämä on jo vaikeampaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Olet vapaa elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on vain oma asenne joka heijastuu toisista ihmisistä. Minäkin nuorempana suhtauduin ihmisiin niin, että kuvittelin heidän katsovan ja ajattelevan pahasti minusta. Nykyään henkisesti kasvaneena, kun voin olla rentona ihmisten joukossa en kuvittele enää kenenkään katsovan pahalla vaan hyvällä.
Treenaa ja tsemppaa asennettasi rennommaksi. Älä ota elämää äläkä itseäsi niin pirun vakavasti. Äläkä varsinkaan toisia ihmisiä. Huumoria peliin. Höpönassujahan me kaikki ollaan oikeasti.
Onko traumataustaa? Ei ole pakko vastata tietenkään, mutta voit vaikka itse miettiä. Tuo nimittäin kirjaimellisesti kuvailee minua ennen terapiaa yms. ja minulla on diagnosoitu CPTSD (virallisesti PTSD).
Tässä kuvattu hyvin oireet:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen että käännyt terapeutin puoleen, vaikka sekin ahdistaa.
Mua on kiusattu yms ja siitä jäänyt sosiaalinen ahdistus. Olen altistanut itseäni. Matkustanut yksin ulkomailla ja käynyt yksin kansalaisopiston kursseilla. Suosittelen aloittamaan jostain pienestä, asioi kirjastossa viikottain, syksyksi aloita yksi kurssi. Niissä voi rupatella tai olla hiljaa, itse maalasin. Huomasin että se helpotti oloa. Matkalla kohtasin välillä tosi kivoja ihmisiä, mutta välillä myös ilkeitä, eli kannattaa pitää mielessä että vaikka mitä tekee ja on millainen, kpäiden määrä on vakio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohda nuo altistus-jutut. Aivot vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos ahdistuit ihmisten ilmoilla, seuraavaksi ahdistut enemmän. Altistus auttaa vain, jos onnistuu toimimaan toivotulla tavalla. Ellei, ongelma pahenee. Eli olet kierteessä, jonka katkaisemiseen olisi hyvä jutella esim. terapeutin kanssa.
Toinen huomio, miksi se on sulle tärkeää, mitä ihmiset ajattelee? Anna ajatella. Voithan ajatella takaisin, mutta mee hakemaan niitä keinoja terapiasta.
Jos Ulla Taalasmaa olis sun tilanteessa, niin se miettisi, miksi kaikista muista on tullut niin kummallisia. Sillä ei kävisi mielessäkään, että hän itse jotenkin aiheuttaisi muiden kiusaantuvaa oloa.
Ole kuin Ulla.
Mikset anna muiden olla sellaisia kuin ne on?! Jos joku katsoo sun mielestä kieroon, niin mitä sitten. Ehkä ne ei edes katso, vaan ylianalysoit kaikkea. Muistan kun oma mieheni alkoi kaljuuntua, hän oli sitä mieltä, että kaikki katsovat häntä vahingoniloisesti, itse en koskaan havainnut mitään sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaahs, minä olen aina kiusaantunut ihmisten seurassa.Olen miettinyt mistä tämä edes johtuu.Olen ulkoisesti melko kaunis,hoikka nainen joten mitään "ulkoista vikaa" ei pitäisi olla. Moni voisi luulla ulkoapäin että olen henkisesti terve. Jotenkin vaikea miettiä tälläistä asiaa. Jotenkin tunnen vain olevani erilainen muista ihmisistä. Tai sitten omaan jotain autismin piirteitä. Mulla on sellaista jos joku selittää mulle jotain juttua, niin mietin jo etukäteen miten pitää reagoida, esim, pitääkö nyt nauraa vai olla vakana. Olen siis tosi "valppaana" aina ihmisten parissa. Joskus joku sanoi mulle että vaikutan puhelimessa paljon rennolta ja erilaisemmalta kuin kasvotusten. Ihmiset varmaan voisi sanoa, että olen herttainen mutta kovin sulkeutnut ja en puhu juuri mitään. Näitä piirteitä muistan olleen jo 7 vuotiaana kun en puhunut koulussa mitään ja ne on jatkuneet koko aikuisuuden.. Ja en vieläkään tiedä mistä ne johtuu. En vaan pysty olla rento niin en, ja mitään lääkkeitä en halua käyttää.
Kuulostaa mahdolliselle autismille, tälleen kokemuksen rintaäänellä. Itse olin yli 10 vuotta puhumatta oikeastaan kenellekään. Edelleenkään en 40-vuotiaana osaa olla ihmisten kanssa, en tajua sosiaalisia kanssakäymisiä ja kuormitun muita nopeammin kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Puheluiden tekeminen ja kirjoitus ovat OK!
Youtubesta löytyy kanava Mom on the Spectrum, joka keskittyy nimenomaan aikuisissa naisissa näkyviin autisminpiirteisiin, niiden tunnistamiseen ja autismin kanssa elämiseen (naisena). Lämmin suositus! https://www.youtube.com/@MomontheSpectrum
Tässä on Mom on The Spectrumin melkein 50 kohdan lista, jossa on yleisimmät naisilla ilmenevät autismin piirteet. Tästä on mielestäni hyvä aloittaa:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin totuttaa itseäsi ja altistaa itseäsi vuorovaikutukselle.
Jokainen meistä on joutunut ja joutuu opettelemaan sosiaalisia taitoja, kukaan ei synny sosiaalisilla taidoilla varustettuna.
- On vain pakko mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
- On pakko luovuttaa tuosta aika omasta surullisesta stoorista, jokaisella on surullinen stoorinsa
- Ahdistuneisuudesta huolimatta menet, kokeilet, testaat, ja huomaat että se ei olekaan vaikeaa ja itseluottamuksesi nousee
Joku halusi ruveta avantouimaan, olipa tosi rankka altistus, joku halusi unohtaa itsetietoisuuden keveissä kesävaatteissa kulkiessa, joku halusi alkaa puhua kiinnostavan ihmisen kanssa. Jokainen tietää että ensin sen kirpaisee sitten tuntuu hyvältä ja itseluottamus kohoaa alta aikayksikön.
Mitä on vaihtoehdot: hidas itsemurha kotona istuen? Lääkkeet? Uhri-trippi ja turn off ihminen?
Tämä, tiedän henk koht kuinka mahdottomalta ja melkein loukkaavalta se tuntuu kun joku sanoo noin mut he ovat oikeassa.
Minä työstin itseni antisosiaalisesta erakosta iloiseks perheen isäks, siihen meni vuosia taistellessa mut nykyään pelkoja kohti juokseminen alkaa oleen jo toinen luonto, pystytte siihen kyllä!
Älkää ajatelko, älä kuuntele itseäs, teet ja meet vaan ja aina kun se epävarma ääni pääkopassa toppuuttelee niin se on se merkki et mikä kynnys on nyt tärkein kohdattava.
Kiitos, just näin. Epävarmat viestit omassa pääkopassa ovat vain heijastuksia jostain vanhasta, ja se nykytilanne on tässä ja nyt. Aina voi edetä pienin askelin, joskus pysähtyä, joskus palata taaksepäin ja taas edetä. Olennaista on prosessi ja liike.
Jumi enteilee elâvänä kuolemista, jumissa jumittaminen on hidasta kuolemaa, johon ei auta lääkkeet, jotka vain turruttavat todellisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Mikset anna muiden olla sellaisia kuin ne on?! Jos joku katsoo sun mielestä kieroon, niin mitä sitten. Ehkä ne ei edes katso, vaan ylianalysoit kaikkea. Muistan kun oma mieheni alkoi kaljuuntua, hän oli sitä mieltä, että kaikki katsovat häntä vahingoniloisesti, itse en koskaan havainnut mitään sellaista.
Aivan, saattoipa joku katsoa että onpa komea mies!
En itse henkilökohtaisesti edes kiinnitä huomiota onko tukkaa vai ei, koska huomio kiinnittyy olemukseen, energiaan, läsnäoloon, silmiin jne
En ajattele tai kiinnitä huomiota hermoileeko joku vai ei, ei haittaa vuorovaikutusta koska keskityn omaan osuuteeni vuorovaikutuksesta, ei ole minun asiani mitä toinen tuntee, ei haittaa minua.
Sinä pystyt! kirjoitti:
Tuohon auttaa altistus. Aloita pienestä. Osta lähikaupasta joku pieni yksi juttu.
Sano naapurille Hei. Muuta ei tarvitse sanoa.
Ihan tosi pienestä lähdet liikkeelle. Tuo lenkkeilykin on jo tosi paljon.
Kun olet saanut käytyä kaupassa, taputa itseäsi olalle ja sano Hyvä minä! Sitten palkitse itsesi. Syö jäätelö, katso lempisarjaa netistä tai mitä vain kivaa.
Eipä välttämättä auta. Minulla on kausia että välillä siedän ihmisiä paremmin, mutta pääosin maailma jossa saisin liikkua vaikkapa kaupungilla näkemättä yhtäkään toista ihmistä olisi kuitenkin se ideaali.
Mulla oli nuorempana tuollainen elämänvaihe. Pohjimmiltaan se johtui siitä, että ajattelin minussa olevan jotain vikaa, että olen jotenkin henkisesti sairas.
Ihminen toimii uskomustensa mukaisesti. En siis pystynyt olemaan muiden seurassa vapautunut oma itseni, ja aloin kartella muita. Kehotus "ole vaan oma itsesi" ei toimi silloin, kun ei edes tunne itseään, vaan elää väärän minäkuvan vankina.
Erinäisten vaiheiden jälkeen kävin psykologin juttusilla muutaman kerran. Aiemmin olin ajatellut, etteivät he voi ihmistä muuttaa. Hän kuunteli ja teki testejään, sitten vakuutti minulle, etten ole sairas ja viallinen.
Muutos parempaan alkoi siis sitä kautta, että psykologi korjasi vääristyneitä käsityksiä itsestäni. Muutos otti toki aikaa, koska vuosia olin opetellut ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tapaa. Piti alkaa opettelemaan kulkemaan "normaalina" ihmisenä "normaalien" joukossa.
Toivottavasti ap sinulle käy samoin.
Kukaan ei piittaa puolta puupenniäkään sinusta, voit vapaasti tehdä retkiäsi.
Alue: Aihe vapaa
Kun mä oon totuttanut itseäni ja mennyt ihmisten luo (paikkaan missä on ihmisiä, jotain vuorovaikutusta tai mahdollisuutta siihen) ja jäänyt paikalle, että ylitän sen epämukavan olon, niin muut on ollut vaivaantuneita ja kohdellut jotenkin ulkopuolisena. Itseään voi totuttaa kestämään tunteita, mutta ne tilanteet ei ole muuttunut.