Jos tietäisit sen, mitä nyt tiedät, tekisitkö lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kadun välillä. Yksi lapsi vain ja hänen kanssaan tosi hauskaakin on usein, mutta on todella itsepäinen välillä. Tuntuu, että vaikka kuria ja rakkautta ja yhdessä oloa on niin silti en aina pärjää hänen kanssaan. Nyt ollaan vuosi oltu perheneuvolan asiakkaita. Välillä mietin että mikä hänestä mahtaa oikein tulla isona. Vähän on poikkeava muista ja sairauksia. Syytän itseäni hänen käytöksestään jatkuvasti ja tosi rankkaa välillä.. Ei ole kehitysvammainen, mutta vaikeaa on toisinaan vaikka tähänkin olen tottunut. Rakastan häntä valtavasti, mutta jotkin pienetkään asiat eivät vain meinaa onnistua tuon itsepäisyyden ja omaehtoisuuden vuoksi.

Ikää hänellä pian seitsemän. Paljon hyvääkin hänessä toki näen.

Kuulostat ihanalta äidiltä. Älä turhaan syytä itseäsi. Minulla on vähän samantyylinen lapsi ja hänellä on murrosiän pahemman vaiheen jälkeen helpottanut ainakin toistaiseksi! Itsepäisistä lapsista voi tulla menestyviä, sillä itsepäisyydessä on hyvätkin puolensa.

Kolme lasta 12-15v. Tekisin lapset, mutta valitsisin heille isän paljon tarkemmin.

Monta asiaa lasten kasvatuksessa tekisin toisin.

Mutta, vuosia kotona lasten kanssa en ikinä vaihtaisi, sen tekisin samoin.

Lapset on 32 ja 22. Tietenkin tekisin. Luovuin etenkin nuorena monista asioista, mutta sain ne myöhemmin.

Viime vuosina olisin ollut pulassa ilman nuorempaa lastani, jolla oli lieviä neurologisia oireita etenkin alaluokille asti ja yläasteelle siirtymisen aikoihin.

Vierailija kirjoitti:

Lapset 23, 18 ja 17.

Kadun, näillä nuoremmilla ollut todella vaikea murrosikä. En olisi ikinä uskonut, että näin sanoisin. Lasten ollessa alle kouluikäisiä + he olivat elämäni suola ja suuri ilo.

Kuten joku tuossa aiemmin mainitsin, huolet kasvaa lasten varttuessa. Niin todellakin taitaa olla.

Pian he ovat aikuisia ja vastuussa itsestään, vaikka tukea tarvitaankin.

Kyllä niin paljon on välillä kaduttanut tähän maailmaan lapsia tehdä ja tähän maahan. Eniten on huolettanut tuo työelämään pääseminen. No molemmat nyt töissä, toinen hyvässä hommassa määräaikaisena, toinen nollatuntisopimuksella työpaikassa, josta lapsesta asti unelmoinut. Toivottavasti saavat jatkaa, varsinkin tämä jäkimmäinen, vaikka ei mikään huippupalkkainen olekaan.

Otsikon kysymykseen en tosiaankaan osaa vastata, ainakin suhtautuisin viranomaistoimintaan aivan toisin.

Lapsia 3 kpl. Iältään nyt 19-25.

Nuorimman osalta käynyt läpi "lastensuojeluhelvetin", jolloin menetin uskoni täysin systeemiin. Ikäänkuin trumatisoiduin, niinkuin aikuisiällä vaan voi.

Hankkisin ainakin kaksi lisää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä niin paljon on välillä kaduttanut tähän maailmaan lapsia tehdä ja tähän maahan. Eniten on huolettanut tuo työelämään pääseminen. No molemmat nyt töissä, toinen hyvässä hommassa määräaikaisena, toinen nollatuntisopimuksella työpaikassa, josta lapsesta asti unelmoinut. Toivottavasti saavat jatkaa, varsinkin tämä jäkimmäinen, vaikka ei mikään huippupalkkainen olekaan.

Pitäskö perustaa omaa. Ottakaa mallia ulkomailta.

16v, 12v ja 6v. En muuttaisi mitään. Avainsanat: järkevät ikäerot.

Vierailija kirjoitti:

16v, 12v ja 6v. En muuttaisi mitään. Avainsanat: järkevät ikäerot.

Niin on koska enimmän aikaa olet lusmuillut kotona kuin ollut työ-elämässä.

Ehdottomasti. Tyttäret nyt 18v ja 22v.

Vierailija kirjoitti:

Otsikon kysymykseen en tosiaankaan osaa vastata, ainakin suhtautuisin viranomaistoimintaan aivan toisin.

Lapsia 3 kpl. Iältään nyt 19-25.

Nuorimman osalta käynyt läpi "lastensuojeluhelvetin", jolloin menetin uskoni täysin systeemiin. Ikäänkuin trumatisoiduin, niinkuin aikuisiällä vaan voi.

Ei niitä turhaan tehdä. Katso peiliin.

Yllättävän moni ihminen vaikuttaa täällä melko katkerilta. Vastaukset joissa sanottiin katuvan lapsia ja parisuhdetta -> ei yhtään alapeukkua, ja vastauksia joissa sanottiin olevan tyytyväisiä lapsimäärään -> useita alapeukkuja.

Mikä saa ihmisen alapeukuttamaan toisen onnelle, tyytyväisyyttä lapsien hankkimiseen? Vastaavasti kukaan ei alapeukuttanut vastauksia, joissa kaduttiin lapsia/parisuhdetta.

En kadu ollenkaan. 23 v mennessä olin käynyt yliopiston ja alkanut luoda uraa. 15 vuotiaasta asti olin juhlinut ja viettänyt aikaa kavereiden kanssa, käynyt festarit, matkustellut paljon ja tehnyt oikeastaan kaiken, mitä olin toivonut. 28 v eteenpäin tuntui, ettei noista jutuista oikeen saanut enää irti, kun niitä vuosia tehnyt. Katsoin paljon netflixiä ja en jaksanut oikeen innostua paljosta ja ymmärsin myös, etten töihin halua fokustani laittaa. Kun 30 v sain lapsen niin kyllä, koen että sain elämälle taas merkitystä ja vaikka rankkaakin on ollut niin hän on aivan ihana pikku tyyppi ja koko kokemus on ollut ainutlaatuinen.

Lapsi on 6 v ja alkaa itsenäistyä koko ajan. Vapaudesta haaveilen välillä ja nyt sitäkin on alkaa enemmissä määrin olla. En ole nauttinut hoivaamisesta niinkään, mutta lapsen kanssa oleilu on ihanaa ja muut asiat täytyy sitten vaan hoitaa. Sitten kun lapsi muuttaa kotoa niin varmasti tulee tyhjä olo, mutta sitten on aika taas nauttia eri tavalla vapaudesta, myöhäisistä aamuista, ravintoloista, elokuvista, teattereista ja matkustelusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

16v, 12v ja 6v. En muuttaisi mitään. Avainsanat: järkevät ikäerot.

Niin on koska enimmän aikaa olet lusmuillut kotona kuin ollut työ-elämässä.

Näe sinä asia vaikka sitten niin. Töissä on kuitenkin oltu lasten välissä koko ajan. Minulle lastensaaminen ei ole ollut mikään pako työmaailmasta. Nautin työstäni.

Itse koen, että oma jaksaminen on ollut parempaa kun ei ole ollut kuin yksi vaippahousu/uhmis kerrallaan. On ollut jokaiselle lapselle aikaa. Parisuhdekin jakselee hyvin kun ei olla oltu niin poikki kuin monet pienellä ikäerolla lapset saaneet pariskunnat.

Vierailija kirjoitti:

En kadu ollenkaan. 23 v mennessä olin käynyt yliopiston ja alkanut luoda uraa. 15 vuotiaasta asti olin juhlinut ja viettänyt aikaa kavereiden kanssa, käynyt festarit, matkustellut paljon ja tehnyt oikeastaan kaiken, mitä olin toivonut. 28 v eteenpäin tuntui, ettei noista jutuista oikeen saanut enää irti, kun niitä vuosia tehnyt. Katsoin paljon netflixiä ja en jaksanut oikeen innostua paljosta ja ymmärsin myös, etten töihin halua fokustani laittaa. Kun 30 v sain lapsen niin kyllä, koen että sain elämälle taas merkitystä ja vaikka rankkaakin on ollut niin hän on aivan ihana pikku tyyppi ja koko kokemus on ollut ainutlaatuinen.

Lapsi on 6 v ja alkaa itsenäistyä koko ajan. Vapaudesta haaveilen välillä ja nyt sitäkin on alkaa enemmissä määrin olla. En ole nauttinut hoivaamisesta niinkään, mutta lapsen kanssa oleilu on ihanaa ja muut asiat täytyy sitten vaan hoitaa. Sitten kun lapsi muuttaa kotoa niin varmasti tulee tyhjä olo, mutta sitten on aika taas nauttia eri tavalla vapaudesta, myöhäisistä aamuista, ravintoloista, elokuvista, teattereista ja matkustelusta.

Ei siihen mitään lapsen poismuuttoa tarvita, että voi alkaa nauttia noista viimeisen lauseen asioista. Ihmettelen tässä maassa sitä iisenäisyyden ihannointia (jopa 6-vuotiaan). ja lapset pihalle, viimeistään, kun 18 täyttää.

En kadu, vaikka raskasta onkin ollut. En olisi etukäteen arvannut kuinka raskasta arki pienten lasten kanssa voi olla. Mulla on kaksi päiväkoti-ikäistä. En olisi ollut elämääni tyytyväinen lapsettomana, lapset antaa niin paljon. Ehdin elää 30 vuotta lapsettomana eikä sekään mitään ainaista ilotulitusta ollut.

Muista kun harkitset, viimeistään voi saada kammottavan miniän.

Ja lapsesi syyttävät ja jankuttavat sulle lapsuudestaan miten väärin kaikki oli.

Tekisin! Mulla on yksi 2,5-vuotias ja hän on maailman parasta seuraa, ihan huipputyyppi. Rakastan tehdä lasten juttuja kuten lukea hänelle oman lapsuuteni lempikirjoja ja rakentaa yhdessä rannalla hiekkalinnoja. Hän on niin innoissaan kaikesta, se tarttuu! Hänen kanssaan olen syvän onnellinen, rauhallinen ja tyytyväinen.

Sain lapsen vasta 34-vuotiaana eli elin pitkän nuoruuden, ehdin kierrellä maailmaa, edetä uralla, juhlia ja etsiä itseäni monellakin tavalla. Just nyt onni on näissä pienissä asioissa, läsnäolossa.

Pakko kyllä todeta samaan hengenvetoon, että lapsi on ollut aika helppo, nukkunut aina hyvin ja ollut perus-flunssia lukuun ottamatta terve. Voisin olla nyt vähän eri tunnelmissa, jos taustalla olisi kaksi vuotta unettomia öitä. Olisi ihana kokea tämä pikkulapsiaika vielä uudestaan, mutta toinen lapsi arveluttaa juuri tästä syystä: mitä jos se ei nukukaan? Mitä jos sillä on vaikka sairauksia tai kehityshäiriöitä, joiden hoito kuormittaisi koko perhettä?

Ap tässä. Nyt kun aikaa on mennyt ja pikkulapsivuodet ovat enää vain sekava muisto, olen itse huomannut oman suhtautumiseni muuttuneen. Julkisilla paikoilla pienet lapset herättivät lapsettomana inhotusta ja ärsytystä, nykyään ymmärrän kyseessä olevan tietyn ihmisen kehitysvaiheen, joka menee ohi. Tarkoitan siis niitä pikkulapsia, vaikka mieli tekisi sanoa myös, että pikkulapsen inhoaminenkin kuuluu ns. myöhäiseen teini-ikään. ;)

Itselle vaikeinta on tosiaan ollut esim aikaiset aamuherätykset, mutta sehän on ohimenevää. Tänään heräsin itse 10.30, teini ei ole vieläkään herännyt. Ulkomailla kävimme viimeksi pari viikkoa sitten ja nykyisin se on lasten kanssa jopa mukavampaa kuin ilman.

Saan lohtua ajatuksesta, että lopullisesti elämässä ei voi koskaan tietää mikä olisi kannattanut ja mikä ei, sellaista elämä on.

Joku tuolla viittasi ADHD:hen, sellaista epäilen itselläkin olevan, äidilläni on diagnosoitu ADD vasta myöhäiskeski-iässä. Arjenhallinnan ajoittaiset ongelmat selittyisivät kyllä sillä.