Hesarin juttu: Markku pysyy vaimon kanssa taloudellisista syistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis Markku on maksanut kaiken. Asunnon, elämisen, lapset, lainat, kumppanin elämän. Vaimo on hengaillut kotona, saa puolet kaikesta omaisuudesta ja Markku on sika?!?

Ok. Mä en aina ymmärrä tätä näkökulmaa.

Vaimo on hoitanut pieniä lapsia yksin pahimmillaan 80 tuntia viikossa, mikä on todella rankkaa, minkä tietää jokainen, joka on sitä joutunut tekemään. Vaimo on myös vaihtanut pienipalkkaisempaan työhön, jotta Markku saisi tehdä työmatkoja. Markku on sika, jos ajattelee, ettei vaimo aidosti ansaitse puolta omaisuudesta. Ei muuten.

Kuka pakotti vaimon tekemään noin? Tieto siitä, että mies tienaa niin paljon, että hän voi tehdä kivaa työtä pienellä palkalla ja hoitaa lapsia. Vaihtoehtona olisi ollut se, että hänkin tekisi uraa ja perheelle rahaa.

Ööö, missäs ne lapset olisi olleet sen ajan, kun molemmat vanhemman olisi käärineet rahaa ollen  70- 80h/viikossa töissä? 

Miksi tuollaiset ihmiset edes tekisi lapsia, jos ainoa rakkaus on raha???

lapsi tarvitsee ympärivuorkautista hoitoa alkuunsa ja mieluiten omalta vanhemmalta, kiintymyssuhteen lujittamiseksi.

Senkin jälkeen, kun lapsi on vieraan hoidossa, ei hoitopäivän mitta saa olla älyttömän pitkä, sen kieltää jo lakikin.

Eikä lapsi ole tunteeton nukke, joka halutaan ja jätetään sitten selviämään miten parhaakseen taitaa. Lapsi tarvitsee vanhempiensa hoitoa ja huomiota.

Pakko sanoa, että mies joka kirjoittaa tuollaisen kommentin, kuin mitä sinä olet kirjoittnut (tai vaikka olet nainenkin) niin ei toivottavasti ole isä kenellekään lapselle (tai äiti). 

Lapsi tarvitsee vanhempiaan, eikä ihmiset, joien työviikko on 80h pysty mitenkään olemaan ainakaan pienen lapsen/pienen koululaisen vanhempia.

Pitää valita, haluaako vain kerätä omaisuutta vai elää perhe-elämää.

No sitten niiden vuosikausia kotona olleiden äitien on turha erotessa valittaa, että eivät avioehdon tai avoliiton takia saa rahaa. Tai että eläke on pienempi. Tai vähäisen työkokemuksen takia ei saa töitä. He ovat itse valinneet elää perhe- elämää eivätkä kerätä omaisuutta.

-eri ja nainen

Kannattaisi ehkä lukea artikkeli ja kommentoida vasta sitten. Tässä tapauksessa oli päätetty, että mies ottaa aikaa vievän hyväpalkkaisen työn. Vaimo ei suinkaan ole ollut kotona vaan vaihtanut pienempipalkkaiseen työhön, jotta voi hoitaa työn, kodin ja lapset. Ja nyt sekään ei muka riitä? Älä nyt jaksa.

Vaimo on tuon miehen valinnut ja suostunut siihen, että mies tekee paljon töitä ja itse että vaihtaa pienempipalkkaiseen työhön ja hoitaa kodin ja lapset. Vaimo on valinnut perhe- elämän eikä omaisuuden keräämistä.

Niin, tuskin orjakahleissa tuota kaikkea tehnyt. Mut tuskin siihen vapaaehtoisuuten kuului, et lopulta erotaan, kun perhe kasvatettu. Markkuhan se tässä nyt eroon haluaa, ei ilm. vaimo.

Aina on mahdollista, että ero tulee. Ei tuollaista uhrautumista oman uran ja toimeentulon kustannuksella kannata missään nimessä tehdä. Markun kaltaisia on maat pullollaan.

Jälkiviisaus on....no jälkiviisautta. Jos sen tulevaisuuden näkis onnen hetkellä.

Ei kai kukaan voi olla oikeasti niin typerä, että kuvittelee jonkun suhteen kestävän kuolemaan asti? Siis aikuinen ihminen, eihän? Ei ota ollenkaan huomioon sitä että ero voi tapahtua? Jos ei osaa varautua, niin sitten sietääkin kärsiä seuraukset.

Markku tässä menettää rahansa, koska avioehtoa ei ole. Jossain toisessa skenaariossa uhrautuja menettää vuotensa ja jää ilman rahoja, kun avioehto on.

Eli markku oli tyhmä, kun ei tajunnut haluavansa erota?

Kyllä, jos ei tullut suhteeseen ja avioliittoon lähtiessä mieleen, että suhde voi päättyä ihan milloin vain kumman tahansa halusta.

Kyllä minulla oli se seurustellessa ja naimisiin mennessä mielessä. Olin tosi rakastunut ja vielä enemmän rakastuin avioliiton aikana, vaikka luulinkin, että olen varautunut myös eroon. Olen jalat maassa -tyyppi.

Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa elämä ei mennyt niinkuin olin/olimme ajatelleet. Emme saaneet lapsia, työ- ja asumiskuviot yllättivät välillä raskaasti. Selvisimme niistä ja se myös yhdisti. Opin arvostamaan puolisoani yhä enemmän ja luotin häneen tosi paljon. Hänellä oli samanlaisia ajatuksia minusta, niin hän kertoi. Meillä oli yleensä hauskaa ja hyvä olla yhdessä, vaikka myös riitelimme.

Mitä sitten tapahtui? Monenlaista, jota en tähän yritäkään kuvata. Usean vuoden ajan sellainen tapahtumavyöry erilaisia vastoinkäymisiä itsellä ja lähipiirissä, että hyvä, kun pysyi jotenkin pinnalla. Ja siihen sitten avioero. Oli tosi vaikea tajuta, että puoliso, jonka olin uskonut olevan puolellani, onkin sitten vastapuoli. Ei hän silti kaikkea tehnyt viimeisen päälle hankalaksi. Enkä minäkään. Nyt kun aikaa on kulunut joitakin vuosia, ymmärrän yhä enemmän, miten asiat ovat menneet ja mikä käänne milloinkin on vaikuttanut asioihin.

Heti eron jälkeen syyttelin itseäni tyhmäksi ja muutenkin otin kaikenlaista syytä niskoilleni.

Tällä hetkellä ajattelen, että se nuori nainen, joka silloin olin, oli todella hyvä ja ihana kumppani sille samanlaiselle nuorelle miehelle. Neuvoisin häntä kuitenkin enemmän ajattelemaan ja arvostamaan itseään, pysymään selvillä kaikenlaisista hoidettavista asioista omassa ja yhteisessä elämässä. Arvostamaan omaa aikaa, vaivannäköä ja rahaa. Ottamaan koko ajan huomioon sen, että yhteinen elämä voi hajota erillisiksi.

Itselleni 40v. sitten oli itsestään selvää, että pitää olla oma ura ja omat rahat. Avioehtoa ei tehty, koska kummallakan ei ollut (näin luulin) omaisuutta.

Kesken opiskelun sain lapset, mutta muuten elämä meni, kuten oltiin ajateltu. Sitten sairastui lapsi. Häntä hoitaessa jäi työt ja opiskelut. Sitten uuvuin minä. Yhteisestä sopimuksesta jäin kotiin, kunnes toipuisin. Miehelle tämä oli ok, koska olin "uhrannut" omasta elämästä kaiken yhteisen lapsen vuoksi. Kaikkea muutakin tuli ja vuodet kului.

Nyt alan olla kunnossa ja opinnot tehty. Jonkin aikaa ehdin töitäkin tehdä, ennen eläkettä. Mutta eläke jää lähes haaveeksi.

Se vaan, et aina on hyvä asiat miettiä etukäteen, mut silti elämä ai aina mene, kuten sen suunnittelee.

Tietenkään elämä ei aina mene kuten sen on suunnitellut, sehän on selvä. Avioehto on juurikin vakuutus siltä varalta, ettei se suunnitelma onnistu ja ero tulee.

Avioehto ole mikään vakuutus. Avioehto ei takaa mitään, jos elämä vaan heittelee niitä ikäviä kortteja. Avioero ei ole se pahin, mitä voi tapahtua. Eikä ositus. Jos elämä ajattelee vain talouden kautta, kannattaa pysytellä itsekseen ja keskittyä vain sen talouden kasvattamiseen. Mitään ei silloin menetä.

Totta, avioero ei ole pahinta mitä ihmiselle voi elämässä tapahtua. Avioehdolla vaan voi poistaa riskin siitä, että erossa menettää omaisuuttaan. Monen muun elämän vastoinkäymisen varalta ei tuollaista vakuutusta saa, joten se kannattaa ehdottomasti tehdä, yksi murhe vähemmän. Talous ja raha ovat aika tärkeitä asioita ihmisen elämässä, sillä rahalla kun maksetaan elämisen kulut sekä sellainen elämä minkä itselleen haluaa. Vaikkapa työttömyys tai sairaus voi tilanteen romahduttaa pahastikin. Sellaiseen voi yrittää varautua säästämällä, siinäkin se raha on aika tärkeä. Apua mielenterveyteen tai muuhun sairauteen voi joutua hakemaan yksityiseltä, se maksaa. Myös yksityiset vakuutukset. Eli taloutta kannattaa ajatella ja varautua sen minkä pystyy, niitä ikäviä kortteja voi tosiaan tulla.

Eli markun olisi kannattanut vakuuttaa elämänsä avioehdolla, jotta voisi suoda itselleen tuon kaiken. Se, mistä vaimo sit jäisi paitsi, on toisarvoista. Oikeastiko ajattelet tässä tilanteessa? Vai miten se avioehto olisi ollut vakuutus?

Se avioehto on vakuutus ja turva sille, jolla on enemmän varallisuutta, ettei mahdollisessa erossa sitä menetä. Pitääkö tämä itsestäänselvyys kirjoittaa auki.

Koitan astua Markun saappaisiin vaikka olen Mirkku. Ei ole kovin vaikeaa, sillä omaisuutta on sen verran etten todellakaan suostu sitä erossa kenellekään luovuttamaan, kyse enemmästä kuin jokin velkainen asunto tai auto. Jo teininä äiti neuvoi, että jos saat sellaisen mielenhäiriön, että menet naimisiin, niin tee tiukka avioehto. Parempi olisi kun ei menisi naimisiin ollenkaan vaan pitäisi täysin erilliset rahat. Äiti ei suostunut naimisiin, joten eli kuten opetti.

Jos naimisiin menee, niin kannattaa se avioehto tehdä vaikka kumpikaan ei omistaisi juuri mitään tai saman verran, tilanne kun voi muuttua suhteen tai elämän aikana. Voihan kohdalle sattua itseä varakkaampi kumppani tai kumppani vaurastuu ja ilman avioehtoa minä olisin saamapuolella, hei siellä on aina kiva olla, mutta mielestäni minulla ei ole oikeutta yhtään kenenkään rahoihin eikä omaisuuteen, kuten heilläkään ei minun, vaikka sellainen kohta nyt avioliittolakiin onkin laitettu.

En ole lokki eikä minussa lokkeilla, sama koskee elatusvelvollisuutta, eli avioliitto on nou nou. Jos sairastun, niin se on oma ongelmani, ei puolison syy, joten miksi hänen pitäisi minua elättää ja maksaa, eli ajatus on sama kumpaankin suuntaan.

Huoli pois, tämä Mirkku ei tee Markkuja siinä mielessä etten ole nakittamassa ketään miesraasua koti- isäksi siksi aikaa kun viiletän töissä, koska en suostuisi sellaiseen itsekään. Työssäni olen toistuvasti reissussa eli kotona välillä vain kuukauden parin pätkissä enkä siitä luovu. Lapsia tähän kuvioon siis ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tässäkin on syy syntyvyyden laskulle.

Nykyään harva haluaa elättää puolisoa ja lapsia. Harva myöskään haluaa olla toisesta taloudellisesti riippuvainen, koska eron tullessa ei välttämättä jää käteen mitään.

Kodin hoitoa, siivousta, ruuanlaittoa, lasten hoitoa, arjen organisointia ei pidetä nykyään enää minään. Ne ovat vain se pakollinen paha työn teon ohella. Kokoomuksenkin mukaan se on kotona loisimista.

Kuka nyt haluaisi toista aikuista ja työkykyistä elättää. No jotkut eivät haluaisi elättää lapsiaan, se nyt on aunuksesta oikeasti, ihan luusereita sellaiset. Lapset kun omaa elantoaan yleensä eivät muualta saa kuin vanhemmiltaan.

Ei ole järkevää olla taloudellisesti riippuvainen toisesta, omiin muroihin siinä pissii, suhteet kun eivät kestä monestakin syystä, itsenäinen kannattaa ehdottomasti olla.

Kodinhoito, siivous, ruuanlaitto ja arjen organisointi ovat aivan normaaleja, jokaisen ihmisen elämään kuuluvia asioita eli just sitä pakollista pahaa työn ohella, jonka jokainen sinkkukin tekee eikä saa sitä mitalia. Nuo asiat kuuluvat elämään, eivät ole mitään palkan arvoisia sankaritekoja.

Lastenhoito heidän alkuaikoinaan onkin tärkeää ja erittäin hyvä jos sitä yhteiskunta tukisi. Vuosikausiksi venyessään menee loisimisen puolelle, oli ne sitten kenen tahansa rahat joissa loisii. Isommista lapsista huolehtiminen kuuluu siihen arkeen työn ohessa, ei se ole mikään ammatti. Suomessa nyt totaali- hausfrau- konsepti on harvinaisempi, kymmenen + vuotta kotona olevat ei niin yleisiä, ellei ole joku sarjasynnyttäjä.

Se vähän isompienkin lasten hoito varsin tehokkaasti rajoittaa työntekoa, jonkun on oltava ajoissa hakemassa lapset päiväkodista ja iltapäiväkerhosta, hoidettava heitä illat, vietävä harrastuksiin jne. Vielä kouluikäiset ja teinitkin, ei heitä voi vaikka työmatkojen ajaksi yksin jättää. Useissa perheissä molemmat joustaa, mutta sitten on näitä Markun perheitä joissa vaimo on ainoa joka joustaa, ja se näkyy sitten tietenkin vaimon palkkapussissa ja urakehityksessä. Usein näissä tapauksissa toinen joutuu tekemään osa-aikatöitä ettei lasten päivät veny kohtuuttomiksi, ylitöitä ei ainakaan voi tehdä ja poissaoloja tulee paljon lasten sairauksien takia. Onhan se nyt reilua että tätä jotenkin näissä perheissä kompensoidaan.

Jos olisikin se kristallipallo, jotta jokainen tietäisi ettei se oma mussukka tule olemaan Markun kaltainen. Jotkut kun vetävät maton alta yllättäin. Toisaalta, jos lastentekohommaan lähtee, niin pitäisi miettiä pärjääkö vaikka ihan yksin yh:na ja mitä seurauksia sillä on. Jos tietää mussukkansa olevan Markun kaltainen ja silti lähtee, niin oma vika, kikkelis kokkelis, mitäs läksit työnarkomaanin kanssa lisääntymään. Tosiaan useimmissa perheissä, joissa mies on empatiakykyinen, molemmat joustavat. Jos ei mahdollista, niin silloin siinä suhteessa sitä voi kompensoida rahallisesti, mutta ei enää erossa. Ero on ero, toinen ei kuulu elämään enää.

Jos Markun vaimolla ei ole omaisuutta, niin sittenhän ero hoidetaan lain mukaisesti eli Markun kaltaisia vartenhan on olemassa lain turvaa. Kotiäitiys ja avioehto on naisen puolelta suurta ajattelemattomuutta, vaikka tietysti suurin osa perheistä on ihan tavallisia keskiluokkaisia perheitä, joilla ei ole omaisuutta, vaikka siitä osansa saisikin. Sehän tässä Markkua kirpaiseekin, kun hänkin joutuu kärsimään.

Luin eilen Hesarin kommentointia jutusta eikä sielläkään Markun jutut oikein menneet läpi miestenkään keskuudessa. Todettiin heti, että Markkuhan voi kompensoida vaimolleen parhaansa mukaan ja antaa vaikka tuhkatkin pesästä. Osituksen voi halutessaan tehdä miten vain pariskunta itse sopii, jos molemmat suostuvat.

No tässä tapauksessa Markun vaimo ei ollut kotiäiti, jätti vain kunnianhimoisen uran välistä lasten takia.

Ei ollut, mutta kompensaation tarve syntyy lasten tekemisestä joka tapauksessa kaikissa perheissä, sillä synnytys ja äitiysloma sekä jo pariutuminen voi (sukupuolen takia) haitata urakehitystä.

Kyllä ja siitähän tässä jutussa on kyse.

Erikoista näissä jutuissa on aina se, et samaan aikaan, kun perhe ja lapset ovat tärkeintä ja hienointa, mitä elämässä voi olla, niiden arvo mitätöityy, kun puhutaan rahasta. Eritoten erotilanteessa.

Rahalla on todella merkillinen vaikutus ihmisiin. Suvussa on rahaa, useammalla taholla, ja tuonut aina epätoivoa ja surullisia kohtaloita. Siitä huolimatta kaikki rahaa haluu. Ilman ei toki ole hyvä olla, mut liika on selvästi liikaa. Rahassa ja rakkaudessa taitaa se rakkaus aina hävitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis Markku on maksanut kaiken. Asunnon, elämisen, lapset, lainat, kumppanin elämän. Vaimo on hengaillut kotona, saa puolet kaikesta omaisuudesta ja Markku on sika?!?

Ok. Mä en aina ymmärrä tätä näkökulmaa.

Vaimo on hoitanut pieniä lapsia yksin pahimmillaan 80 tuntia viikossa, mikä on todella rankkaa, minkä tietää jokainen, joka on sitä joutunut tekemään. Vaimo on myös vaihtanut pienipalkkaisempaan työhön, jotta Markku saisi tehdä työmatkoja. Markku on sika, jos ajattelee, ettei vaimo aidosti ansaitse puolta omaisuudesta. Ei muuten.

Kuka pakotti vaimon tekemään noin? Tieto siitä, että mies tienaa niin paljon, että hän voi tehdä kivaa työtä pienellä palkalla ja hoitaa lapsia. Vaihtoehtona olisi ollut se, että hänkin tekisi uraa ja perheelle rahaa.

Ööö, missäs ne lapset olisi olleet sen ajan, kun molemmat vanhemman olisi käärineet rahaa ollen  70- 80h/viikossa töissä? 

Miksi tuollaiset ihmiset edes tekisi lapsia, jos ainoa rakkaus on raha???

lapsi tarvitsee ympärivuorkautista hoitoa alkuunsa ja mieluiten omalta vanhemmalta, kiintymyssuhteen lujittamiseksi.

Senkin jälkeen, kun lapsi on vieraan hoidossa, ei hoitopäivän mitta saa olla älyttömän pitkä, sen kieltää jo lakikin.

Eikä lapsi ole tunteeton nukke, joka halutaan ja jätetään sitten selviämään miten parhaakseen taitaa. Lapsi tarvitsee vanhempiensa hoitoa ja huomiota.

Pakko sanoa, että mies joka kirjoittaa tuollaisen kommentin, kuin mitä sinä olet kirjoittnut (tai vaikka olet nainenkin) niin ei toivottavasti ole isä kenellekään lapselle (tai äiti). 

Lapsi tarvitsee vanhempiaan, eikä ihmiset, joien työviikko on 80h pysty mitenkään olemaan ainakaan pienen lapsen/pienen koululaisen vanhempia.

Pitää valita, haluaako vain kerätä omaisuutta vai elää perhe-elämää.

No sitten niiden vuosikausia kotona olleiden äitien on turha erotessa valittaa, että eivät avioehdon tai avoliiton takia saa rahaa. Tai että eläke on pienempi. Tai vähäisen työkokemuksen takia ei saa töitä. He ovat itse valinneet elää perhe- elämää eivätkä kerätä omaisuutta.

-eri ja nainen

Kannattaisi ehkä lukea artikkeli ja kommentoida vasta sitten. Tässä tapauksessa oli päätetty, että mies ottaa aikaa vievän hyväpalkkaisen työn. Vaimo ei suinkaan ole ollut kotona vaan vaihtanut pienempipalkkaiseen työhön, jotta voi hoitaa työn, kodin ja lapset. Ja nyt sekään ei muka riitä? Älä nyt jaksa.

Vaimo on tuon miehen valinnut ja suostunut siihen, että mies tekee paljon töitä ja itse että vaihtaa pienempipalkkaiseen työhön ja hoitaa kodin ja lapset. Vaimo on valinnut perhe- elämän eikä omaisuuden keräämistä.

Niin, tuskin orjakahleissa tuota kaikkea tehnyt. Mut tuskin siihen vapaaehtoisuuten kuului, et lopulta erotaan, kun perhe kasvatettu. Markkuhan se tässä nyt eroon haluaa, ei ilm. vaimo.

Aina on mahdollista, että ero tulee. Ei tuollaista uhrautumista oman uran ja toimeentulon kustannuksella kannata missään nimessä tehdä. Markun kaltaisia on maat pullollaan.

Jälkiviisaus on....no jälkiviisautta. Jos sen tulevaisuuden näkis onnen hetkellä.

Ei kai kukaan voi olla oikeasti niin typerä, että kuvittelee jonkun suhteen kestävän kuolemaan asti? Siis aikuinen ihminen, eihän? Ei ota ollenkaan huomioon sitä että ero voi tapahtua? Jos ei osaa varautua, niin sitten sietääkin kärsiä seuraukset.

Markku tässä menettää rahansa, koska avioehtoa ei ole. Jossain toisessa skenaariossa uhrautuja menettää vuotensa ja jää ilman rahoja, kun avioehto on.

Eli markku oli tyhmä, kun ei tajunnut haluavansa erota?

Kyllä, jos ei tullut suhteeseen ja avioliittoon lähtiessä mieleen, että suhde voi päättyä ihan milloin vain kumman tahansa halusta.

Kyllä minulla oli se seurustellessa ja naimisiin mennessä mielessä. Olin tosi rakastunut ja vielä enemmän rakastuin avioliiton aikana, vaikka luulinkin, että olen varautunut myös eroon. Olen jalat maassa -tyyppi.

Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa elämä ei mennyt niinkuin olin/olimme ajatelleet. Emme saaneet lapsia, työ- ja asumiskuviot yllättivät välillä raskaasti. Selvisimme niistä ja se myös yhdisti. Opin arvostamaan puolisoani yhä enemmän ja luotin häneen tosi paljon. Hänellä oli samanlaisia ajatuksia minusta, niin hän kertoi. Meillä oli yleensä hauskaa ja hyvä olla yhdessä, vaikka myös riitelimme.

Mitä sitten tapahtui? Monenlaista, jota en tähän yritäkään kuvata. Usean vuoden ajan sellainen tapahtumavyöry erilaisia vastoinkäymisiä itsellä ja lähipiirissä, että hyvä, kun pysyi jotenkin pinnalla. Ja siihen sitten avioero. Oli tosi vaikea tajuta, että puoliso, jonka olin uskonut olevan puolellani, onkin sitten vastapuoli. Ei hän silti kaikkea tehnyt viimeisen päälle hankalaksi. Enkä minäkään. Nyt kun aikaa on kulunut joitakin vuosia, ymmärrän yhä enemmän, miten asiat ovat menneet ja mikä käänne milloinkin on vaikuttanut asioihin.

Heti eron jälkeen syyttelin itseäni tyhmäksi ja muutenkin otin kaikenlaista syytä niskoilleni.

Tällä hetkellä ajattelen, että se nuori nainen, joka silloin olin, oli todella hyvä ja ihana kumppani sille samanlaiselle nuorelle miehelle. Neuvoisin häntä kuitenkin enemmän ajattelemaan ja arvostamaan itseään, pysymään selvillä kaikenlaisista hoidettavista asioista omassa ja yhteisessä elämässä. Arvostamaan omaa aikaa, vaivannäköä ja rahaa. Ottamaan koko ajan huomioon sen, että yhteinen elämä voi hajota erillisiksi.

Itselleni 40v. sitten oli itsestään selvää, että pitää olla oma ura ja omat rahat. Avioehtoa ei tehty, koska kummallakan ei ollut (näin luulin) omaisuutta.

Kesken opiskelun sain lapset, mutta muuten elämä meni, kuten oltiin ajateltu. Sitten sairastui lapsi. Häntä hoitaessa jäi työt ja opiskelut. Sitten uuvuin minä. Yhteisestä sopimuksesta jäin kotiin, kunnes toipuisin. Miehelle tämä oli ok, koska olin "uhrannut" omasta elämästä kaiken yhteisen lapsen vuoksi. Kaikkea muutakin tuli ja vuodet kului.

Nyt alan olla kunnossa ja opinnot tehty. Jonkin aikaa ehdin töitäkin tehdä, ennen eläkettä. Mutta eläke jää lähes haaveeksi.

Se vaan, et aina on hyvä asiat miettiä etukäteen, mut silti elämä ai aina mene, kuten sen suunnittelee.

Tietenkään elämä ei aina mene kuten sen on suunnitellut, sehän on selvä. Avioehto on juurikin vakuutus siltä varalta, ettei se suunnitelma onnistu ja ero tulee.

Avioehto ole mikään vakuutus. Avioehto ei takaa mitään, jos elämä vaan heittelee niitä ikäviä kortteja. Avioero ei ole se pahin, mitä voi tapahtua. Eikä ositus. Jos elämä ajattelee vain talouden kautta, kannattaa pysytellä itsekseen ja keskittyä vain sen talouden kasvattamiseen. Mitään ei silloin menetä.

Totta, avioero ei ole pahinta mitä ihmiselle voi elämässä tapahtua. Avioehdolla vaan voi poistaa riskin siitä, että erossa menettää omaisuuttaan. Monen muun elämän vastoinkäymisen varalta ei tuollaista vakuutusta saa, joten se kannattaa ehdottomasti tehdä, yksi murhe vähemmän. Talous ja raha ovat aika tärkeitä asioita ihmisen elämässä, sillä rahalla kun maksetaan elämisen kulut sekä sellainen elämä minkä itselleen haluaa. Vaikkapa työttömyys tai sairaus voi tilanteen romahduttaa pahastikin. Sellaiseen voi yrittää varautua säästämällä, siinäkin se raha on aika tärkeä. Apua mielenterveyteen tai muuhun sairauteen voi joutua hakemaan yksityiseltä, se maksaa. Myös yksityiset vakuutukset. Eli taloutta kannattaa ajatella ja varautua sen minkä pystyy, niitä ikäviä kortteja voi tosiaan tulla.

Eli markun olisi kannattanut vakuuttaa elämänsä avioehdolla, jotta voisi suoda itselleen tuon kaiken. Se, mistä vaimo sit jäisi paitsi, on toisarvoista. Oikeastiko ajattelet tässä tilanteessa? Vai miten se avioehto olisi ollut vakuutus?

Se avioehto on vakuutus ja turva sille, jolla on enemmän varallisuutta, ettei mahdollisessa erossa sitä menetä. Pitääkö tämä itsestäänselvyys kirjoittaa auki.

Koitan astua Markun saappaisiin vaikka olen Mirkku. Ei ole kovin vaikeaa, sillä omaisuutta on sen verran etten todellakaan suostu sitä erossa kenellekään luovuttamaan, kyse enemmästä kuin jokin velkainen asunto tai auto. Jo teininä äiti neuvoi, että jos saat sellaisen mielenhäiriön, että menet naimisiin, niin tee tiukka avioehto. Parempi olisi kun ei menisi naimisiin ollenkaan vaan pitäisi täysin erilliset rahat. Äiti ei suostunut naimisiin, joten eli kuten opetti.

Jos naimisiin menee, niin kannattaa se avioehto tehdä vaikka kumpikaan ei omistaisi juuri mitään tai saman verran, tilanne kun voi muuttua suhteen tai elämän aikana. Voihan kohdalle sattua itseä varakkaampi kumppani tai kumppani vaurastuu ja ilman avioehtoa minä olisin saamapuolella, hei siellä on aina kiva olla, mutta mielestäni minulla ei ole oikeutta yhtään kenenkään rahoihin eikä omaisuuteen, kuten heilläkään ei minun, vaikka sellainen kohta nyt avioliittolakiin onkin laitettu.

En ole lokki eikä minussa lokkeilla, sama koskee elatusvelvollisuutta, eli avioliitto on nou nou. Jos sairastun, niin se on oma ongelmani, ei puolison syy, joten miksi hänen pitäisi minua elättää ja maksaa, eli ajatus on sama kumpaankin suuntaan.

Huoli pois, tämä Mirkku ei tee Markkuja siinä mielessä etten ole nakittamassa ketään miesraasua koti- isäksi siksi aikaa kun viiletän töissä, koska en suostuisi sellaiseen itsekään. Työssäni olen toistuvasti reissussa eli kotona välillä vain kuukauden parin pätkissä enkä siitä luovu. Lapsia tähän kuvioon siis ei tule.

Tiedän kyllä avioehdon konseptin. Ja on ymmärrettävää silloin, kun toisella on merkittävä omaisuus tai molemmilla, mutta ne halutaan pitää erillään mahdollisen eron tullessa. Silloin se on ilman muuta järkevää.

Kun kaks tyhjätaskua menee naimisiin ja perustaa perheen, on tilanne ihan eri. Se on kuin osakeyhtiö, jossa molemmat tekevät parhaansa yhteiseksi hyväksi. Jos se hajoaa, hedelmät ovat yhteisiä. Lapset edelleen ja rahallinen tuotto myös. Se, mikä on hankittu sen yhteiselon aikana. Outo ajatus, et raha menee kaiken muun yläpuolelle.

Tämä ei siis kosketa mirkkua, joka ei aio jakaa mitään, ei huolehdi edes sairastuvasta puolisosta. Hyvä, ettei lapsia tule. Tilanne ei siis millään tavoin kosketa mirkun elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis Markku on maksanut kaiken. Asunnon, elämisen, lapset, lainat, kumppanin elämän. Vaimo on hengaillut kotona, saa puolet kaikesta omaisuudesta ja Markku on sika?!?

Ok. Mä en aina ymmärrä tätä näkökulmaa.

Vaimo on hoitanut pieniä lapsia yksin pahimmillaan 80 tuntia viikossa, mikä on todella rankkaa, minkä tietää jokainen, joka on sitä joutunut tekemään. Vaimo on myös vaihtanut pienipalkkaisempaan työhön, jotta Markku saisi tehdä työmatkoja. Markku on sika, jos ajattelee, ettei vaimo aidosti ansaitse puolta omaisuudesta. Ei muuten.

Kuka pakotti vaimon tekemään noin? Tieto siitä, että mies tienaa niin paljon, että hän voi tehdä kivaa työtä pienellä palkalla ja hoitaa lapsia. Vaihtoehtona olisi ollut se, että hänkin tekisi uraa ja perheelle rahaa.

Ööö, missäs ne lapset olisi olleet sen ajan, kun molemmat vanhemman olisi käärineet rahaa ollen  70- 80h/viikossa töissä? 

Miksi tuollaiset ihmiset edes tekisi lapsia, jos ainoa rakkaus on raha???

lapsi tarvitsee ympärivuorkautista hoitoa alkuunsa ja mieluiten omalta vanhemmalta, kiintymyssuhteen lujittamiseksi.

Senkin jälkeen, kun lapsi on vieraan hoidossa, ei hoitopäivän mitta saa olla älyttömän pitkä, sen kieltää jo lakikin.

Eikä lapsi ole tunteeton nukke, joka halutaan ja jätetään sitten selviämään miten parhaakseen taitaa. Lapsi tarvitsee vanhempiensa hoitoa ja huomiota.

Pakko sanoa, että mies joka kirjoittaa tuollaisen kommentin, kuin mitä sinä olet kirjoittnut (tai vaikka olet nainenkin) niin ei toivottavasti ole isä kenellekään lapselle (tai äiti). 

Lapsi tarvitsee vanhempiaan, eikä ihmiset, joien työviikko on 80h pysty mitenkään olemaan ainakaan pienen lapsen/pienen koululaisen vanhempia.

Pitää valita, haluaako vain kerätä omaisuutta vai elää perhe-elämää.

No sitten niiden vuosikausia kotona olleiden äitien on turha erotessa valittaa, että eivät avioehdon tai avoliiton takia saa rahaa. Tai että eläke on pienempi. Tai vähäisen työkokemuksen takia ei saa töitä. He ovat itse valinneet elää perhe- elämää eivätkä kerätä omaisuutta.

-eri ja nainen

Kannattaisi ehkä lukea artikkeli ja kommentoida vasta sitten. Tässä tapauksessa oli päätetty, että mies ottaa aikaa vievän hyväpalkkaisen työn. Vaimo ei suinkaan ole ollut kotona vaan vaihtanut pienempipalkkaiseen työhön, jotta voi hoitaa työn, kodin ja lapset. Ja nyt sekään ei muka riitä? Älä nyt jaksa.

Vaimo on tuon miehen valinnut ja suostunut siihen, että mies tekee paljon töitä ja itse että vaihtaa pienempipalkkaiseen työhön ja hoitaa kodin ja lapset. Vaimo on valinnut perhe- elämän eikä omaisuuden keräämistä.

Niin, tuskin orjakahleissa tuota kaikkea tehnyt. Mut tuskin siihen vapaaehtoisuuten kuului, et lopulta erotaan, kun perhe kasvatettu. Markkuhan se tässä nyt eroon haluaa, ei ilm. vaimo.

Aina on mahdollista, että ero tulee. Ei tuollaista uhrautumista oman uran ja toimeentulon kustannuksella kannata missään nimessä tehdä. Markun kaltaisia on maat pullollaan.

Jälkiviisaus on....no jälkiviisautta. Jos sen tulevaisuuden näkis onnen hetkellä.

Ei kai kukaan voi olla oikeasti niin typerä, että kuvittelee jonkun suhteen kestävän kuolemaan asti? Siis aikuinen ihminen, eihän? Ei ota ollenkaan huomioon sitä että ero voi tapahtua? Jos ei osaa varautua, niin sitten sietääkin kärsiä seuraukset.

Markku tässä menettää rahansa, koska avioehtoa ei ole. Jossain toisessa skenaariossa uhrautuja menettää vuotensa ja jää ilman rahoja, kun avioehto on.

Eli markku oli tyhmä, kun ei tajunnut haluavansa erota?

Kyllä, jos ei tullut suhteeseen ja avioliittoon lähtiessä mieleen, että suhde voi päättyä ihan milloin vain kumman tahansa halusta.

Kyllä minulla oli se seurustellessa ja naimisiin mennessä mielessä. Olin tosi rakastunut ja vielä enemmän rakastuin avioliiton aikana, vaikka luulinkin, että olen varautunut myös eroon. Olen jalat maassa -tyyppi.

Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa elämä ei mennyt niinkuin olin/olimme ajatelleet. Emme saaneet lapsia, työ- ja asumiskuviot yllättivät välillä raskaasti. Selvisimme niistä ja se myös yhdisti. Opin arvostamaan puolisoani yhä enemmän ja luotin häneen tosi paljon. Hänellä oli samanlaisia ajatuksia minusta, niin hän kertoi. Meillä oli yleensä hauskaa ja hyvä olla yhdessä, vaikka myös riitelimme.

Mitä sitten tapahtui? Monenlaista, jota en tähän yritäkään kuvata. Usean vuoden ajan sellainen tapahtumavyöry erilaisia vastoinkäymisiä itsellä ja lähipiirissä, että hyvä, kun pysyi jotenkin pinnalla. Ja siihen sitten avioero. Oli tosi vaikea tajuta, että puoliso, jonka olin uskonut olevan puolellani, onkin sitten vastapuoli. Ei hän silti kaikkea tehnyt viimeisen päälle hankalaksi. Enkä minäkään. Nyt kun aikaa on kulunut joitakin vuosia, ymmärrän yhä enemmän, miten asiat ovat menneet ja mikä käänne milloinkin on vaikuttanut asioihin.

Heti eron jälkeen syyttelin itseäni tyhmäksi ja muutenkin otin kaikenlaista syytä niskoilleni.

Tällä hetkellä ajattelen, että se nuori nainen, joka silloin olin, oli todella hyvä ja ihana kumppani sille samanlaiselle nuorelle miehelle. Neuvoisin häntä kuitenkin enemmän ajattelemaan ja arvostamaan itseään, pysymään selvillä kaikenlaisista hoidettavista asioista omassa ja yhteisessä elämässä. Arvostamaan omaa aikaa, vaivannäköä ja rahaa. Ottamaan koko ajan huomioon sen, että yhteinen elämä voi hajota erillisiksi.

Itselleni 40v. sitten oli itsestään selvää, että pitää olla oma ura ja omat rahat. Avioehtoa ei tehty, koska kummallakan ei ollut (näin luulin) omaisuutta.

Kesken opiskelun sain lapset, mutta muuten elämä meni, kuten oltiin ajateltu. Sitten sairastui lapsi. Häntä hoitaessa jäi työt ja opiskelut. Sitten uuvuin minä. Yhteisestä sopimuksesta jäin kotiin, kunnes toipuisin. Miehelle tämä oli ok, koska olin "uhrannut" omasta elämästä kaiken yhteisen lapsen vuoksi. Kaikkea muutakin tuli ja vuodet kului.

Nyt alan olla kunnossa ja opinnot tehty. Jonkin aikaa ehdin töitäkin tehdä, ennen eläkettä. Mutta eläke jää lähes haaveeksi.

Se vaan, et aina on hyvä asiat miettiä etukäteen, mut silti elämä ai aina mene, kuten sen suunnittelee.

Tietenkään elämä ei aina mene kuten sen on suunnitellut, sehän on selvä. Avioehto on juurikin vakuutus siltä varalta, ettei se suunnitelma onnistu ja ero tulee.

Avioehto ole mikään vakuutus. Avioehto ei takaa mitään, jos elämä vaan heittelee niitä ikäviä kortteja. Avioero ei ole se pahin, mitä voi tapahtua. Eikä ositus. Jos elämä ajattelee vain talouden kautta, kannattaa pysytellä itsekseen ja keskittyä vain sen talouden kasvattamiseen. Mitään ei silloin menetä.

Totta, avioero ei ole pahinta mitä ihmiselle voi elämässä tapahtua. Avioehdolla vaan voi poistaa riskin siitä, että erossa menettää omaisuuttaan. Monen muun elämän vastoinkäymisen varalta ei tuollaista vakuutusta saa, joten se kannattaa ehdottomasti tehdä, yksi murhe vähemmän. Talous ja raha ovat aika tärkeitä asioita ihmisen elämässä, sillä rahalla kun maksetaan elämisen kulut sekä sellainen elämä minkä itselleen haluaa. Vaikkapa työttömyys tai sairaus voi tilanteen romahduttaa pahastikin. Sellaiseen voi yrittää varautua säästämällä, siinäkin se raha on aika tärkeä. Apua mielenterveyteen tai muuhun sairauteen voi joutua hakemaan yksityiseltä, se maksaa. Myös yksityiset vakuutukset. Eli taloutta kannattaa ajatella ja varautua sen minkä pystyy, niitä ikäviä kortteja voi tosiaan tulla.

Eli markun olisi kannattanut vakuuttaa elämänsä avioehdolla, jotta voisi suoda itselleen tuon kaiken. Se, mistä vaimo sit jäisi paitsi, on toisarvoista. Oikeastiko ajattelet tässä tilanteessa? Vai miten se avioehto olisi ollut vakuutus?

Se avioehto on vakuutus ja turva sille, jolla on enemmän varallisuutta, ettei mahdollisessa erossa sitä menetä. Pitääkö tämä itsestäänselvyys kirjoittaa auki.

Koitan astua Markun saappaisiin vaikka olen Mirkku. Ei ole kovin vaikeaa, sillä omaisuutta on sen verran etten todellakaan suostu sitä erossa kenellekään luovuttamaan, kyse enemmästä kuin jokin velkainen asunto tai auto. Jo teininä äiti neuvoi, että jos saat sellaisen mielenhäiriön, että menet naimisiin, niin tee tiukka avioehto. Parempi olisi kun ei menisi naimisiin ollenkaan vaan pitäisi täysin erilliset rahat. Äiti ei suostunut naimisiin, joten eli kuten opetti.

Jos naimisiin menee, niin kannattaa se avioehto tehdä vaikka kumpikaan ei omistaisi juuri mitään tai saman verran, tilanne kun voi muuttua suhteen tai elämän aikana. Voihan kohdalle sattua itseä varakkaampi kumppani tai kumppani vaurastuu ja ilman avioehtoa minä olisin saamapuolella, hei siellä on aina kiva olla, mutta mielestäni minulla ei ole oikeutta yhtään kenenkään rahoihin eikä omaisuuteen, kuten heilläkään ei minun, vaikka sellainen kohta nyt avioliittolakiin onkin laitettu.

En ole lokki eikä minussa lokkeilla, sama koskee elatusvelvollisuutta, eli avioliitto on nou nou. Jos sairastun, niin se on oma ongelmani, ei puolison syy, joten miksi hänen pitäisi minua elättää ja maksaa, eli ajatus on sama kumpaankin suuntaan.

Huoli pois, tämä Mirkku ei tee Markkuja siinä mielessä etten ole nakittamassa ketään miesraasua koti- isäksi siksi aikaa kun viiletän töissä, koska en suostuisi sellaiseen itsekään. Työssäni olen toistuvasti reissussa eli kotona välillä vain kuukauden parin pätkissä enkä siitä luovu. Lapsia tähän kuvioon siis ei tule.

Tiedän kyllä avioehdon konseptin. Ja on ymmärrettävää silloin, kun toisella on merkittävä omaisuus tai molemmilla, mutta ne halutaan pitää erillään mahdollisen eron tullessa. Silloin se on ilman muuta järkevää.

Kun kaks tyhjätaskua menee naimisiin ja perustaa perheen, on tilanne ihan eri. Se on kuin osakeyhtiö, jossa molemmat tekevät parhaansa yhteiseksi hyväksi. Jos se hajoaa, hedelmät ovat yhteisiä. Lapset edelleen ja rahallinen tuotto myös. Se, mikä on hankittu sen yhteiselon aikana. Outo ajatus, et raha menee kaiken muun yläpuolelle.
Tämä ei siis kosketa mirkkua, joka ei aio jakaa mitään, ei huolehdi edes sairastuvasta puolisosta. Hyvä, ettei lapsia tule. Tilanne ei siis millään tavoin kosketa mirkun elämää.

Perustavanlaatuisesti erilainen käsitys siitä mitä yhdessä eläminen oikein tarkoittaa erottaa varmasti yksineläjät parisuhteessa olijoista. Omasta näkökulmasta mirkkujen näkökulma on todella ahdistava, ikään kuin se oma puolisokin olisi koko ajan kärkkymässä rahaa tai pelkäämässä, että mirkku kärkkyy. 

Kummallisesti tuo syöpäläisvertaus ihmisten kohdalla on nykyisin yleistynyt. Kaikki sairaat ja heikot kärkkyvät vain muiden rahoja, lapset ovat kuluerä jne. Omaan arvomaailmaan ei tuo kyllä mitenkään istu, vaikka olenkin koko ikäni ollut maksajan puolella yhteiskunnan ylläpitoa ajatellen. Ja kaiken lisäksi olen porvari.