Miksi sairastunut ihminen hylätään?

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset kuvittelevat, että sairastuneen elämä on vain sitä sairautta. Tietysti vakavia sairauksiakin on erilaisia, ja ajan kanssa pään sisältökin muuttuu, mutta lähtökohtaisesti ihmiset "jättävät rauhaan" sairastuneet kun ajattelevat, että varmaan sairastunut haluaa vain itsekseen sairastaa. Ettei puolin eikä toisin kuormita enempää. Sairastuminen on korkeintaan "perheen asia", ei muun lähipiirin.

Paskamainen ajattelu- ja toimintatapa kyllä, tämä muistetaan.

T. Syöpäsairaan puoliso, jonka omatkin kaverit kaikkosivat

Ihminen on yleensä sokea omalle käytökselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Oma mutu on, että tosi monien on vaikea suhtautua toisten vaikeisiin tunteisiin. Sairaus väistämättä herättää vaikeita tunteita ja joidenkin on tosi vaikea kohdata niitä. Olen kohdannut paljon kolmekymppisiä, jotka ihan pokkana sanovat, että eivät osaa suhtautua esim. itkeviin ihmisiin, vaan vaivaantuvat tosi paljon.

Eli kaikki kiva on kyllä ok, mutta vaikeita tunteita ei vain pystytä kohtaamaan. Itse olen sitä mieltä, että tuonkin taidon voisi opetella. 

No tämä. Ja jos omiin vaikeisiin tunteisiin on lapsena suhtauduttu välinpitämättömästi, mitätöivästi tai jopa vihaisesti niin eihän siinä ole aikuisenakaan hajuakaan että miten suhtautua omaan tai muiden kärsimykseen muuten kuin yrittämällä tukahduttaa tai torjua se. Suomessa on muutenkin aivan järkyttävän vahva yksinpärjäämisen kulttuuri. Ei tarjota apua luontevasti, eikä sitä sitten uskalleta pyytäkään.

Minun kohdallani yksi syy kaveri- ja sukulaissuhteiden lopahtamiselle sairastuessa oli se, että olin jo valmiiksi pitänyt melko yksipuolisesti yhteyttä. Kun en enää sairauden vuoksi jaksanut, niin yhteydenpito väheni todella paljon tai suurimassa osassa tapauksia loppui täysin.

Osa ei myöskään ymmärtänyt, miten sairaus minuun vaikutti. Osa kuvitteli, että sairaus ei muuta arkeani mitenkään. Sairauteeni kuuluu esim. voimakasta väsymystä ja en yksinkertaisesti jaksa enää tehdä asioita kuten ennen. Jos ennen matkustin bussilla parin tunnin päähän moikkaamaan kaveria ja yöbussilla takaisin kotiin, niin enää tuo ei onnistu. Sen sijaan, että tarjouduttaisiin tulemaan luokseni kylään, niin korkeintaan ehdotetaan, että voisin matkustaa heidän luokseen. Vaikka olen kertonut voinnistani, niin ei uskota, että oikeasti en enää kykene kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Oman kuolevaisuuden kohtaaminen on liian rankka paikka. 

Väärin sinua kohtaan Ap, olen pahoillani.

Kohtasin oman kuolevaisuuteni jo ennen ystäväni sairautta, mutta kaikessa oli aina kyse hänestä, miten hänellä oli aina rankempaa, jne. Tässä on ihan omakin elämä elettävänä. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on myös tarve, jossa tyydytetään niitä omia narsistisia tarpeita. Suhde on solmittu johonkin tiettyyn elämän tilanteeseen ja vaiheeseen ja kun sen motiivit ei enää täyty ystävyys päättyy siinä missä parisuhdekin. 

Tämä. Ystävillä on alitajuisesti myös roolit. Ihailtu ystävä. Se jota voi katsoa aina alas. Ystävä, josta on kiva juoruta. Ystävä, joka ärsyttää. Ystävä, jolle voi vuodattaa kaiken. Ystävä, jonka kanssa voi käydä ulkona.

Omalla kohdalla olen huomannut, miten vaikea ihmisten on suhtautua sairauteen, joka ei parane. Oma sairauteni on tällainen: sairautta ei voida parantaa, eikä ole lääkehoitoa, joka auttaisi 100 %. Silti osa koittaa lohduttaa, että kyllä sopiva lääke vielä löytyy. En viitsi sanoa, että ei muuten löydy. Sairaus on harvinainen ja harvinaissairauksiin ei samalla tavalla kehitetä lääkkeitä kuin yleisiin sairauksiin.

Minä olen halunnut ajatella, että sairaus on näyttänyt, ketkä aidosti ovat elämässäni läsnä. Näitä ihmisiä ei ole montaa, mutta iloitsen jokaisesta heistä. 

Monien on vaikea sietää sairauden tuomaa kuormaa, varsinkin kun sen kestosta ei voi tietää.

Iäkkään, kaukana asuvan tätini miehelle on puhjennut lyhyessä ajassa muistisairaus. Täti ei jaksa nyt pitää yhteyttä, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi hylätä hänet. Viime viikolla laitoin viimeksi postipaketissa menemään suklaata ja kirjeen, jossa kerroin heidän olevan ajatuksissani ja sitten jutellaan puhelimessa, kun täti jaksaa. 

Vierailija kirjoitti:

Sairastuneen itsekkyys. Hän kuvittelee, että voi seistä piiska kourassa vaatimassa paljon tekemättä itse mitään. 

Hah. Kyllä ne kaverit kuule tippuu paikalle yksi kerrallaan, jos itse sairastuvat. Vähän kuin vertaistukea hakemaan.

Kroonisesti sairaana tiedän tämän hyvin. Olen osalle kuin ilmaa, kunnes jalka katkeaa, tulee hermopinne, hyppykuppa tai koronan jälkitauti. Halutaan valittamaan, uikuttamaan ja mielellään ihan sohvalle toipumaan, kun "sinä varmasti ymmärrät". Sitten kun se olo helpottuu, käännetään selkä ja otetaan yhteyttä, jos jotain tarvitaan.

Ekat 10v jaksoin. Nyt en. Ne ketkä eivät ole ystäviäni silloin, kun itken yöt kipua ja liikun pyörätuolilla, eivät ole ystäviä enää muutenkaan. Vasta taas yksi toipilas valitti, miten luuli, että "sairailla on velvollisuus tukea toisiaan". Fiksu kommentti. Kysyin ketä hän tukee ja kysyi vaan, että "mitä? Miksi minun pitäisi? Minullahan on kipua...".

Itse pyrin olemaan aina niin, että ulkopuolinen ei edes tiedä taustaani. Kipuni ja itkuni näytän vain yhdelle. Hän on aviomieheni. Muille läheisille olen tilanteesta kertonut, mutta en itse jaksa puida asiaa. On paljon antoisampaa puhua muusta ja tehdä se, minkä pystyy.

Vierailija kirjoitti:

Monien on vaikea sietää sairauden tuomaa kuormaa, varsinkin kun sen kestosta ei voi tietää.

Iäkkään, kaukana asuvan tätini miehelle on puhjennut lyhyessä ajassa muistisairaus. Täti ei jaksa nyt pitää yhteyttä, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi hylätä hänet. Viime viikolla laitoin viimeksi postipaketissa menemään suklaata ja kirjeen, jossa kerroin heidän olevan ajatuksissani ja sitten jutellaan puhelimessa, kun täti jaksaa. 

Voi miten ihana olet! Kaltaisesi ihminen on täyttä kultaa.

En ole ollut ihan tuollaisessa tilanteessa, mutta muistan, että nuorena mietin ja olin ihan ihmeissäni, että miten sen sairaan ihmisen kanssa olisi, mitä sanoisi.  Olin kyllä aika pihalla, kun anoppi sairastui syöpään, ja juuri neuvottomuuden takia, en varmaan osannut olla oikealla tavalla tukena. Toisaalta hän itse kieltäytyi leikkauksen jälkeisestä jatkohoidosta ja sanoi haluavansa olla yksin. Oli tosi vaikeaa tietää mikä olisi milloinkin ollut oikea tapa toimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monien on vaikea sietää sairauden tuomaa kuormaa, varsinkin kun sen kestosta ei voi tietää.

Iäkkään, kaukana asuvan tätini miehelle on puhjennut lyhyessä ajassa muistisairaus. Täti ei jaksa nyt pitää yhteyttä, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi hylätä hänet. Viime viikolla laitoin viimeksi postipaketissa menemään suklaata ja kirjeen, jossa kerroin heidän olevan ajatuksissani ja sitten jutellaan puhelimessa, kun täti jaksaa. 

Voi miten ihana olet! Kaltaisesi ihminen on täyttä kultaa. <3

Kiitos! Tätini oli minulle tukena, kun koin erään menetyksen nuorena aikuisena ja todellakin haluan olla hänen tukenaan siinä missä voin.

T. Tuo aiempi

Monet ei jaksa kuunnella valitusta. Siitä tulee avuton olo, kun ei voi auttaa. Mieluummin jätetään menemättä.

Vierailija kirjoitti:

Minun kohdallani yksi syy kaveri- ja sukulaissuhteiden lopahtamiselle sairastuessa oli se, että olin jo valmiiksi pitänyt melko yksipuolisesti yhteyttä. Kun en enää sairauden vuoksi jaksanut, niin yhteydenpito väheni todella paljon tai suurimassa osassa tapauksia loppui täysin.

Osa ei myöskään ymmärtänyt, miten sairaus minuun vaikutti. Osa kuvitteli, että sairaus ei muuta arkeani mitenkään. Sairauteeni kuuluu esim. voimakasta väsymystä ja en yksinkertaisesti jaksa enää tehdä asioita kuten ennen. Jos ennen matkustin bussilla parin tunnin päähän moikkaamaan kaveria ja yöbussilla takaisin kotiin, niin enää tuo ei onnistu. Sen sijaan, että tarjouduttaisiin tulemaan luokseni kylään, niin korkeintaan ehdotetaan, että voisin matkustaa heidän luokseen. Vaikka olen kertonut voinnistani, niin ei uskota, että oikeasti en enää kykene kaikkeen.

Tiedän tunteen. Itselleni välillä jo tunnin keskustelu tietää parin tunnin unia. On hankalaa, kun osa ei sitä ymmärrä.

Itsellä on ongelma niin päin, että pari tuttavaa tulee kylään "oikein ajan kanssa". Haluavat, että laitan ruuat ja leivon, kun "ainahan ennenkin siitä nautit" ja "hyvää se vain sinulle tekee, saat muuta ajateltavaa".

Puoliso järkyttyi, kun aamuysiltä tullut tuttava oli 17.30 edelleen meillä. Valitteli, miten olen niin poissaoleva ja kyseli, että olenko aina tuollainen. Puoliso heitti suurinpiirtein niskasta rappukäytävään. Itsellä meni pari viikkoa toipuen ja jo toinen oli jo siinä vaiheessa tulossa taas "oikein ajan kanssa". Työttömällä on aikaa, kun kuulemma masennus estää työnteon.

On siis helpompi olla itse pois kyläpaikoista ja juhlista, kuin saada nämä tupajumit riesakseen.

Ei tiedetä, mitä sairastuneelle sanottaisiin. Ei osata suhtautua siihen, jos toinen valittaa kipua tai muita oireita.

Vierailija kirjoitti:

Ei tiedetä, mitä sairastuneelle sanottaisiin. Ei osata suhtautua siihen, jos toinen valittaa kipua tai muita oireita.

Niinpä, mutta kannattaisi opetella, koska jos hyvin käy ja elää pitkään, se on myös itsellä edessään.

No, kun ei kaikkea huonoa käytöstä voi laittaa sen sairauden piikkiin. Sillä ystävälläkin on tunteent.

Vierailija kirjoitti:

Ei tiedetä, mitä sairastuneelle sanottaisiin. Ei osata suhtautua siihen, jos toinen valittaa kipua tai muita oireita.

Ei siihen tarvitsekaan sanoa mitään. Riittää, että kuuntelee. Ongelma on, että kuunteleminen on raskasta eikä tapaaminen tuota mitään iloa. Yleensä ystävän tapaamisen halutaan tuottavan elämään piristystä eikä olevan masentavaa. Hyvä ystävä jaksaa masentavaa ystävääkin jonkin aikaa, mutta koska elämä kuitenkin jatkuu, ei haluta jäädä jumiin masentavan ystävän kanssa. Sairastuneenkin on syytä keksiä myös jotain positiivista juteltavaa eikä pitää ystäväänsä likasankona, johon vain ja ainoastaan oksennetaan kaikki oma paha olo.

Ihan sama juttu, kun täällä joku läheinen kuolee, tutut ei ota yhteyttä, ajatellaan, että ei nyt häiritä ja annetaan sen surra rauhassa. Onko tämä joku suomalainen outo tapa taas?

Minulle jokainen yhteydenotto ja puhelu oli lohdutusta ja auttoi osaltaan surutyössä, kun sain kertoa menetyksestä ja tilanteesta. Ottakaa vain rohkeasti yhteyttä vai pelkäättekö, että saatte jonkun riipan sairastuneesta tai läheisensä menettäneestä?

Myötäeläminen on todellinen taitolaji. Voimia sinulle, ja parempaa vointia.

Koska ihmiset ovat itsekeskeisiä ja itsekkäitä. Myös työttömät jätetään yksin, samoin eronnut ei kelpaa enää pariskuntien joukkoon. Sinkut jättävät lapsen saaneen yksin, ja toisaalta lapsen saaneet mammat eristävät sen lapsettoman joukostaan. Työpaikalla määräaikaista ei oteta porukkaan mukaan eikä suuren surun kokenutta halua kukaan mukaan mihinkään.