Miksi sairastunut ihminen hylätään?

ihmiset ei enää osaa kohdata kuolemaa ja siitä muistuttavaa sairautta. ollaan vieraannuttu kuolemasta.

Vierailija kirjoitti:

ihmiset ei enää osaa kohdata kuolemaa ja siitä muistuttavaa sairautta. ollaan vieraannuttu kuolemasta.

Ihmisille tulee epämukava olo sairaan seurassa, siksi annetaan olla "rauhassa".Monelle naminami lavastettua someharhaa elävälle elämän rajallisuus voi olla järkytys.

Se kuuluu osana vanhenemiseen. Hyvän päivän kaverit alkaa vähenemään dramaattisesti siinä 25 ikävuoden jälkeen.

Ihmiset ovat todellisuudessa tylyjä, kylmiä ja itsekkäitä. Jos jotakin ns hyvää tehdään, pitää sen näkyä ja kuulua vähintäänkin somessa - että siitä hyötyy jotenkin. Jonkun tutun sairaus ja kuolema? Ei kiinnosta, me kuollaan hei kaikki, nyt vaan on sun vuorosi 🙄 Äläkä hei viitsi laittaa mulle enää viestiä, kuormitun siitä, positiivisuus kärsii ja ai niin; olet energiavaras!

Sairastuneen itsekkyys. Hän kuvittelee, että voi seistä piiska kourassa vaatimassa paljon tekemättä itse mitään. 

Olen todennut tämän itsekin omalla kohdallani. Sairastin muutaman vuoden ja tuntui kuin kaikki olisivat vetäytyneet poispäin. Tajusin että puhuin ehkä liikaa siitä, miten huonosti voin.

Muutama ystävä ollut tukenani,

ne joilla on itselläänkin ollut joskus vaikeaa.

Etäännyit kavereistasi ennen diagnoosia, joten eivät he enää siitä sitten niin kauheasti ole yhteyksissä, kunet oikein mitään yhdessäkään jaksaisi tehdä.

Mitä, jos ottaisit itse yhteyttä ja ehdottaisit sellaista tekemistä, johon pystyt?

Oma mutu on, että tosi monien on vaikea suhtautua toisten vaikeisiin tunteisiin. Sairaus väistämättä herättää vaikeita tunteita ja joidenkin on tosi vaikea kohdata niitä. Olen kohdannut paljon kolmekymppisiä, jotka ihan pokkana sanovat, että eivät osaa suhtautua esim. itkeviin ihmisiin, vaan vaivaantuvat tosi paljon.

Eli kaikki kiva on kyllä ok, mutta vaikeita tunteita ei vain pystytä kohtaamaan. Itse olen sitä mieltä, että tuonkin taidon voisi opetella. 

Ihmiset eivät osaa kohdata asioita tai pelkäävät, että heille itselleen koituisi harmia tai vaivaa.

Olen tämän huomannut itse tosi konkreettisesti.  Nimittäin kaksi sellaista ihmistä, joiden kanssa olin päivittäin tekemisissä netissä ja joiden kanssa nähtiinkin vuosien aikana monta kertaa,  katosivat elämästäni kumpikin kuin pieru saharaan, kun kerroin heille läheisen päihdeongelmasta. Kumpikaan ei ole ollut yhtään missään tekemisissä sen jälkeen.  Alussa tuntui pahalta, mutta aattelin että en tuollaisten ihmisten ns. ystävyydellä tee yhtään mitään

Monesta syystä. Jotkut hylkäävät, koska ovat vain itsekkäitä, sairas kaveri ei enää ole samalla tavalla "kiva" kuin ennen, joten unohtuu. Mutta on niitäkin, jotka eivät vaan jotenkin kestä kohdata ihmiselämän haurautta, sairautta ja kuoleman mahdollisuutta. Olin itsekin nuorena tällainen. Minua alkoi ahdistamaan ihan jumalattomasti, kun kuulin jonkun vakavasta sairaudesta, ja se ahdistus oli niin paha että pakotti ottamaan etäisyyttä. Keski-iässä vasta oli pakko kohdata omien vanhempien vanhenemisen kautta se fakta silmästä silmään, että ihmiset sairastuu ja kuolee, minullekin voi niin käydä ihan koska vaan, mutta sen ei saa antaa lamauttaa niin kauan kuin toimintakykyä on, vaan elää hetki kerrallaan vaikka tietääkin että voi olla ettei tämä jatku. Nuorena tuntui, että jos ei tiukasti kiellä mahdollisuutta, että sairastuu tai kuolee, hajoaa psyykkisesti jotenkin kokonaan. Näin usein untakin, jossa olin liukuhihnalla, joka meni kohti murskainta, avuttomana ja peloissani - se oli näkemykseni elämästä, kuolemanpelon varjostama ahdistava matka kohti vääjäämätöntä kuolemaa.

Ei osata olla tukena, ahdistaa toisen sairaus (ja kuolevaisuus) koska samalla joutuisi kohtaamaan oman haavoittuvaisuutensa ja rajallisuutensa. On myös mahdollista, etteivät ko. ihmissuhteet ole todellisuudessa koskaan olleetkaan niin läheisiä kuin sairastunut aikaisemmin kuvitteli. Siis että yksinkertaisesti ne läheiset eivät välitä tarpeeksi.

Ystävyys on myös tarve, jossa tyydytetään niitä omia narsistisia tarpeita. Suhde on solmittu johonkin tiettyyn elämän tilanteeseen ja vaiheeseen ja kun sen motiivit ei enää täyty ystävyys päättyy siinä missä parisuhdekin. 

Minun kokemukseni:

-kun en pystynyt enää tekemään samoja asioita kuin ennen, meni kaveruudelta pohja. minulle olisi riittänyt kahvittelu jomman kumman kotona, toiselle ei.

-diagnoosin saamisen jälkeen minun oli vaikea olla terveiden, aktiivisten kaverien kanssa. teki pahaa siksi, kun en itse enää pystynyt samaan ja siksi itsekin otin etäisyyttä.

-toiset eivät koskaan ns. kypsy, vaan pysyvät aina pinnallisempina ihmisinä, joita ei vaikeista asioista keskustelu tai toisten vastoinkäymiset kiinnosta. osa muuttuu, jos omalle kohdalle osuu joku vastoinkäyminen, toisiin se ei vaikuta.

Mitä siis ap voisit/jaksaisit tehdä kaveriesi kanssa? Mikset ehdota heille mitään yhteistä tekemistä?

Voi nimittäin olla kavereille vaikeaa ehdottaa mitään, kun eivät tiedät, mitä voit tehdä.

Sairas on rinnasteinen luuserille, vanhalle ja elämänhallinnan menettäneelle. Sellainen ei sovi tietyntyyppisten ihmisten statukseen ja he kokevat vahvasti, että sairastunut ystävä vie heidän omaa markkina-arvoaan alas, joten sairas siivotaan ystävien luettelosta pois.

Omalla kohdallani ihan itse eristäydyin. Kerroin ystävilleni, ettei syy ole heissä, mutten halunnut jutella/ tavata, koska mullehan ei tapahtunut yhtään mitään, kun vain makasin kotona ja tuijotin telkkaria. Itse aiheutin sen, enkä todellakaan ajattele, että läheisteni/ ystävieni tehtävä ois mua jotenkin tekohengittää elämään. Ei varmasti ole helppo yrittää kulkea tousen vierellä tukien, kun toinen on käpertynyt sairauteensa.

Vierailija kirjoitti:

Sairas on rinnasteinen luuserille, vanhalle ja elämänhallinnan menettäneelle. Sellainen ei sovi tietyntyyppisten ihmisten statukseen ja he kokevat vahvasti, että sairastunut ystävä vie heidän omaa markkina-arvoaan alas, joten sairas siivotaan ystävien luettelosta pois.

Suurimmalla osalla se on tämä, mutta tällaista ei toki kehtaa myöntää edea itselleen.

Ihmiset kuvittelevat, että sairastuneen elämä on vain sitä sairautta. Tietysti vakavia sairauksiakin on erilaisia, ja ajan kanssa pään sisältökin muuttuu, mutta lähtökohtaisesti ihmiset "jättävät rauhaan" sairastuneet kun ajattelevat, että varmaan sairastunut haluaa vain itsekseen sairastaa. Ettei puolin eikä toisin kuormita enempää. Sairastuminen on korkeintaan "perheen asia", ei muun lähipiirin.

Paskamainen ajattelu- ja toimintatapa kyllä, tämä muistetaan.

T. Syöpäsairaan puoliso, jonka omatkin kaverit kaikkosivat

Kun on epätietoisuuden aikana ennen diagnoosia yrittänyt parhaansa olla läsnä ja tukena, muistaen myös itsensä sekä omat asiansa, välillä, ehkä jopa liikaakin, joustaen, vääntyen ja kääntyen vaikka solmuun auttaakseen, yrittänyt ymmärtää, niin siinä vaiheessa, kun diagnoosi viimein löytyy, ei välttämättä enää jaksakaan ja katsoo viisaimmakseen poistua takavasemmalle jättäen diagnosoidun ammattilaisten autettavaksi.

Ne ystävätkin kun ovat ihan vain ihmisiä, joilla on omakin elämänsä elettävänä, eivätkä suinkaan mitään yliluonnollisia ilmiöitä, vaikka heiltä on saatettu vaatiakin ummet ja lammet sekä aakeet ja laakeet siinä sairastellessa edes tajuamatta sitä eivätkä toiset ole siitä halunneet jo ennestään vaikeassa ja epävarmassa tilanteessa mitään sanoa.

Oman kuolevaisuuden kohtaaminen on liian rankka paikka. 

Väärin sinua kohtaan Ap, olen pahoillani.