Lue keskustelun säännöt.
Miksi sairastunut ihminen hylätään?
06.06.2023 |
Kysymys otsikossa. Olin lukenut tästä ilmiöstä aikanaan itsekin, mutta tuli todistettua omalla kohdalla. Sairastelin ensin pitkään ilman, että oireille löytyi syytä. Olin tuolloin niin väsynyt, etten itse jaksanut enää pitää yhteyttä kovin usein kavereihin. Kerroin kyllä, mistä tämä johtui. Lopulta kun vakava sairaus löytyi ja kerroin asiasta kavereille, oli reaktio suurimmalla osalla "onpa kurja juttu", eikä heistä enää kuulunut mitään. Todella harva on kysynyt, miten jaksan, vaikka tietävät sairaudestani. Vain yksi ihminen omien perheenjäsenteni lisäksi kysyy säännöllisesti, miten jaksan. Sairaus toki vaikuttaa elämääni, enkä pysty enää esimerkiksi tekemään monia asioita, joita pystyin tekemään ennen sairastumistani.
Kommentit (63)
Mieheni on sanonut, ettei aio minun kanssani enää jatkaa, jos sairastun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1. Vakava sairaus läheisellä ihmisellä muistuttaa liikaa omasta haavoittuvuudesta ja kuolevaisuudesta. Etäisyyden ottaminen saattaa myös olla omasuojamekanismi, mikäli läheinen ihminen sairautensa seurauksena todennäköisesti jossakin vaiheessa kuolee ja sen ajatuksen kestäminen tuntuu ylivoimaiselta, otetaan jo ennakkoon etäisyyttä jotta oltaisiin valmiiksi etäisempiä kun kuolema viimein koittaa.
2. Sairastavalla ihmisellä elämä ja ajatukset saattavat alkaa pyöriä liikaakin vain sairauden ympärillä eikä enää osata puhua muusta kuin sairaudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. On luonnollista että ihmiset jotka vielä itse ovat kiinteästi mukana elämän iloissa ja pyörteissä eivät loputtomiin jaksa jutella pelkästään syövästä ja sen hoidoista yms. Tämä vielä korostuu, jos sairastuneen elämänasenne muuttuu itsekeskeiseksi, katkeraksi ja pohjattoman toivottomaksi.
3. Mt sairauksien tapauksessa osa saattaa ottaa etäisyyttä joko pelosta (skitsofrenia, psykoosit) tai suojellakseen statustaan. Tämä voi siis liittyä hylkääjän sosiaaliseen statukseen, hän haluaa pitää yhteyttä vain terveisiin, työssäkäyviin, hyvin ansaitseviin, tiettyjä ammattikuntia edustaviin ystäviinsä.
4. Osa kyllä haluaisi auttaa ja tukea, mutta ovat itse emotionaalisesti vielä niin sulkeutuneita, että eivät osaa kohdata sairastunutta tai puhua vaikeista asioista. Lohduttaessa pitäisi kenties osata puhua syvällisestikin elämästä ja kuolemasta, jopa itkeäkin yhdessä.
5. Jokunen on varmasti myös niin itsekäs, että ei halua uhrata aikaansa ystävälle, koska sairastuttuaan ystävä ei enää hyödytä häntä millään tavoin. Ystävyys on ollut arvokasta vain niin kauan kuin siitä on saanut persoonallista hyötyä tai iloa. Usein ihmisten ymmärrys ja empatiakyky lisääntyy sitä mukaa kun itsekin saa kokea vastoinkäymisiä, kärsimyksiä tai hylätyksi tulemista. Ihminen oppii ja viisastuu kokemalla. On siis varmasti olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät vielä nykyisessä kehityksessään siedä lainkaan murhetta ja surua osaksi elämäänsä, ihan siitäkään syystä, että eivät ole mitään sellaista vielä itse saaneet kokea, eivätkä näin ollen ole valmiita vastaanottamaan mitään sellaista mikä voisi varjostaa heidän elämänsä ikuiselta tuntuvaa positiivisuutta, iloa ja valoa.
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu, kun täällä joku läheinen kuolee, tutut ei ota yhteyttä, ajatellaan, että ei nyt häiritä ja annetaan sen surra rauhassa. Onko tämä joku suomalainen outo tapa taas?
Minulle jokainen yhteydenotto ja puhelu oli lohdutusta ja auttoi osaltaan surutyössä, kun sain kertoa menetyksestä ja tilanteesta. Ottakaa vain rohkeasti yhteyttä vai pelkäättekö, että saatte jonkun riipan sairastuneesta tai läheisensä menettäneestä?
Suomessa yksilön kunniaa ja yksityisyyttä yritetään suojella vähän liikaa. Ei saa "nolata" toista tarjoamalla apua ja tukea, kun sehän on loukkaavaa olettaa ettei ihminen jotenkin pärjää.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on sanonut, ettei aio minun kanssani enää jatkaa, jos sairastun.
Oi kuinka ihana mies sulla, oikea kultakimpale 😂
Kaverisuhteet ole hoitosuhteita. Eniten tukea saa vertaisryhmissä jossa samankokeneet ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Hylkääjä" kuvittelee, että pitäisi osata lohduttaa ja olla tukena oikealla tavalla, valita oikeat sanat vieläpä oikeassa järjestyksessä ja jättää väärät sanat sanomatta. Pitäisi kyetä akrobaattiseen verbaaliseen huippusuoritukseen, joka - ei pelkästään - paranna toisen oloa vaan jopa ratkaisee toisen ongelmat.
Sanomattakin selvää, ettei edellinen oikeasti pidä paikkansa. Hylkääjä voi kuitenkin näin kuvitella. On helpompaa olla sanomatta mitään. Olla tekemättä mitään. Kadota.
Sairastunut puolestaan monesti haluaisi vain viettää aikaa toisen kanssa, eikä välttämättä juurikaan, jos edes ollenkaan puhua koko sairaudesta. Koska hylkääjä kuitenkin sairaudesta tietää, tällaiset tapaamiset mahdollisesti voivat hylkääjästä tuntua siltä, että sairastunut kuvittelee, ettei hylkääjää kiinnosta lainkaan. Että jotain pitäisi sanoa, lohduttaa, tehdä se verbaalinen akrobaattinen suoritus. Johon ei ole kykyä.
Maailmasta löytyy vielä eläinrakkaita ihmisiä. Ihmisrakkaita ei ole näkynyt juuri koskaan. Päinvastainen sortinsakki sikiää kovaa vauhtia. Jotenkin evoluutio osaa kai tämän selittää?
Vertaistuki voisi olla sinulle avuksi. Voisitte sentään jakaa näitä hylkäämis kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on sanonut, ettei aio minun kanssani enää jatkaa, jos sairastun.
Sano miehelle, että samat sulle..
Kun sairastuin vakavasti pari ystävää oli koko ajan tukena ja olen siitä todella kiitollinen. Sisarukseni sen sijaan alkoi vältellä minua kun tajusi miten huonossa kunnossa olin ja olisin tarvinnut konkreettista apuakin, ei halunnut nähdä mitään vaivaa mun vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En hylännyt mutta kun en ole ihminen joka tivaa mitään ja sairastunut ei kertonut oikein mitään niin en oikein tiedä mitä olisi pitänyt tehdä. Osoitin kyllä myötätuntoa jne mutta pidemmän päälle yksinpuhelu oli vähän kummallista enkä nähnyt siinä oikein mitään itua.
Ihan kuin sairastunut olisi ollut jostakin koko ajan kovin loukkaantunut.
Rehellisesti sanoen hämmennyin jotenkin ja olen pitänyt enää vähemmän yhteyttä.
Luulen sen johtuvan hämmennyksestä. Ihmiset eivät tiedä, miten olla ja mitä sanoa, jos eivät ole kokeneet samoja asioita. Eivät osaa samaistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä yksi lisäys että sairastuneella oli omat aikuiset lapset. Heiltähän sitä apua pitää tulla eikä esim. joltakin sisarukselta joka asuu vaikka todella kaukana sairastuneesta ja omat lapset lähellä!
Vierailija kirjoitti:
Vielä yksi lisäys että sairastuneella oli omat aikuiset lapset. Heiltähän sitä apua pitää tulla eikä esim. joltakin sisarukselta joka asuu vaikka todella kaukana sairastuneesta ja omat lapset lähellä!
Mikä sinä olet määrittelemään keneltä mitäkin _pitäisi_ tulla? 😳
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ihmiset ei enää osaa kohdata kuolemaa ja siitä muistuttavaa sairautta. ollaan vieraannuttu kuolemasta.
Tässä se oikea ja ikävämpi totuus: Kukaan ei oikeasti piittaa toissista ihmisistä varsinkaan jos nämä eivät ole perheenjäseniä.
Harva ihminen muutenkaan kyselee ystäviltä miten he voivat. Ja muutenkin se oma aktiivisuus on yhteydenpidossa tärkeää.
Niinhän eläinkunnassakin toimitaan eikä ihminen loppujen lopuksi elukoista kauheasti eroa.
Koska suomalaiset ovat tutkitusti maailman epäempaattisin kansa. Toimintakulttuuri on täällä kylmä ja kova. Eihän suomalainen kestä edes sitä, jos toinen ihminen tervehtii häntä tai katsoo päin, saati sitten että sairastuu ja tarvitsee tukea.
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on myös tarve, jossa tyydytetään niitä omia narsistisia tarpeita. Suhde on solmittu johonkin tiettyyn elämän tilanteeseen ja vaiheeseen ja kun sen motiivit ei enää täyty ystävyys päättyy siinä missä parisuhdekin.
Kyse ei ole ystävyydestä vaan tuttavuudesta. Ystävyys kestää läpi elämän eikä siinä toteuteta vain omia narsistisia tarpeita vaan tullaan vastaan ja kuunnellaan puolin toisin. Välillä toisella on kurjempi elämäntilanne ja välillä taas toisella - silti tuetaan ja kuunnellaa kunnes taas iloitaan ja tehdään kivempia asioita. Ystävyys ei katkea sairastumiseen tai muuten vaikeaan elämäntilanteeseen.
Parisuhde mikä solmitaan vain tiettyjä narsistisia tarpeita varten päätyy myös kun ne on toteutettu oli se vaikka lasten "hankinta". Kyse ei ole silloin aidosta kumppanuudesta eikä oikeasta parisuheesta. Parisuhteessa eletään ja kasvetaan - välilä on vaikeampaa ja välillä helpompaa. Ystävään ja kumppaniin luotetaan ja tiedetään, että kumpikaan ei jätä silloin kun on vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on myös tarve, jossa tyydytetään niitä omia narsistisia tarpeita. Suhde on solmittu johonkin tiettyyn elämän tilanteeseen ja vaiheeseen ja kun sen motiivit ei enää täyty ystävyys päättyy siinä missä parisuhdekin.
Kyse ei ole ystävyydestä vaan tuttavuudesta. Ystävyys kestää läpi elämän eikä siinä toteuteta vain omia narsistisia tarpeita vaan tullaan vastaan ja kuunnellaan puolin toisin. Välillä toisella on kurjempi elämäntilanne ja välillä taas toisella - silti tuetaan ja kuunnellaa kunnes taas iloitaan ja tehdään kivempia asioita. Ystävyys ei katkea sairastumiseen tai muuten vaikeaan elämäntilanteeseen.
Parisuhde mikä solmitaan vain tiettyjä narsistisia tarpeita varten päätyy myös kun ne on toteutettu oli se vaikka lasten "hankinta". Kyse ei ole silloin aidosta kumppanuudesta eikä oikeasta parisuheesta. Parisuhteessa eletään ja kasvetaan - välilä on vaikeampaa ja välillä helpompaa. Ystävään ja kumppaniin luotetaan ja tiedetään, että kumpikaan ei jätä silloin kun on vaikeaa.
Minä ymmärrän asian myös näin. Olin mukana syöpään kuolleen ystäväni saattohoidossa. Se oli minulle kunnia.
Mä uskon, että yleensä se hylkääminen ei ole tietoista. Ihminen vaan helposti unohtuu, jos hän jää pois esim. harrastusporukasta tai töistä. Eihän sen niin pitäisi olla, mutta suurin osa ihmissuhteista ikään kuin tulee ja menee tilanteen mukaan nykymaailmassa. Aivan lähimmät ihmiset ovat onneksi poikkeus.