Millaiseksi kuvittelit elämäsi kun olit teini? Toteutuiko se aikuisena?

Olisin kuvitellut, että tässä iässä olisin jo hyvässä työssä ja tienaisin vähän paremmin. Yliopistossa kesti kauemmin kuin suunnittelin ja valmistuin vuosi sitten, eikä työpaikkaa ole vielä löytynyt. Nyt teen kolmea eri osa-aikatyötä huonolla palkalla eikä sekään oikein riitä. Vielä jaksan uskoa, että jossain vaiheessa olen tyytyväinen työtilanteeseen myös.

Kiva mies on onneksi ja lapsia suunnitelmissa heti kun rahatilanne sallii... niinkuin toiveissa oli teininä.

N29

Kaikki meni vituiksi paitsi lapset. Mutta niistä tulikin erinomaiset. Että mitäs tässä itkemään.

Ei ollut erityisempiä suunnitelmia vaan aika perusodotukset, että on työpaikka ja perhe.

Töitä löytyikin ihan helposti siihen nähden kuinka hankalaa sopivan puolison löytyminen oli ja perheen perustaminen venyi, kunnes sitten prakasikin kroppa ja työtkin muuttui pelkäksi silpuksi ja pätkäksi joilla ei kyllä perhettä elättäisikään. Hyvä kun yksinäni pärjään.

Ei siis mennyt yhtään odotusten ja toiveiden mukaan vaikka varsin vaatimattomat ne odotukset jo alkujaankin oli. Toisaalta tässä on kyllä monesti käynyt mielessä sekin, että pskaduunien kelpuuttamisen sijaan olisi pitänyt jo nuorena pyrkiä töihin, jotka ei niinkään kuluta kroppaa vaan aivoja. Noh, se juna meni jo eikä tällä selällä enää tehdä edes istumatyötä 8h/päivässä.

Haahuilin lukioon kun en muutakaan keksinyt, lukion ja lakkiaisten jälkeen muutin 200km puutarhalle töihin, kun yksi kaverinikin meni puutarhalle. Sit opiskelin puutarhuriksi. En koskaan uskonut kirkkohäihin ja lisääntymiseen. No, sama mies on ollut kuvioissa 29v, 7v naimisissa. Ei lapsia.

Ei tullut minusta kirjailijaa, toimittajaa, runoilijaa... noin harrastukseksi vaan💕

Kuvittelin, että olisin naimisissa, olisi lapsi ja ura. Mikään näistä ei toteutunut. Ura joo jollain tasolla, mutta ei perhettä, mikä on surullista. 

Sain teininä päähäni, että minusta tulee oopperalaulaja ja näyttelijä. Nyt tuli täyteen 41 vuotta pankissa. Onnellisempi olisin ollut haaveammatissani, mutta elanto oli jotenkin saatava pöytään. Siinä onnistuin, ettei minulla ole ollut aviomiestä ja lapsia. Hip hurraa! Olen saanut itsenäisen naisen elämän ja siitä olen kiitollinen. Välillä ja usein olen kompuroinut, mutta kohta eläkepäivät odottavat. Kuvittelin tuolloin olevan enemmän rahaa ja matkustelisin ympäriinsä. Tuo jää nyt haaveeksi. Onneksi minulla on kiva maksettu koti ja auto, jolla voin suhata jonnekin kivaan paikkaan vaikka kahville.

Haaveilin teininä ammatista, jossa saisi matkustella maailmalla ja olla villi ja vapaa. Perhe ei ollut suunnitelmissa lainkaan. Jonkun verran pääsin opiskeluaikana ja sen jälkeen matkustelemaankin ja nautin siitä suunnattomasti.

Tässä sitä kuitenkin ollaan keski-ikäisenä tylsähkössä työssä (opettaja), kaksi lasta, mies, koira ja omakotitalo. Toisaalta olen tyytyväinen, mutta välillä kaipaan vapauden tunnetta, sitä kun lähtee uuteen paikkaan ja jättää lähes kaiken taakseen.

Olin vannonut parikymppisenä, että elän sinkkuna ja nautin vapaudesta. Nyt olen jäänyt leskeksi kahdesti. Onneksi minulla on 2 lasta ja uskon tulevaisuuteen. Nytkin olen varma, että elän loppuelämän ilman miestä.

Kuvittelin pinnallisista arvoista käsin tulevaisuuteni ns piireissä yrittäjämiehen kotirouvana.

Tämä toteutui, mutta sittemmin olemme onneksi tulleet uskoon, lähteneet näistä turhaakin turhemmista wannabe-piireistä, lopettaneet ylenmääräisen sosiaalisen elämän juhlineen ja muuttaneet maalle.

Elämme täällä rauhallista malaiselämää eläinten ja lasten kanssa. Pyrimme omavaraisuuteen ja maltilliseen elämään. Elämä on hyvää ja turvallista Jeesukseen turvaten.

Teininä ajattelin, että opiskelen unelma-ammattiini ja opiskeluaikana tapaan jonkun, jonka kanssa sitten menen naimisiin. Häneen kanssaan sitten muuttaisimme omakotitaloon johonkin pikkukuntaan lähellä isoa kaupunkia. Hankimme eläimiä ja niitä sitten hoivaamme yhdessä.

Pääsin kyllä opiskelemaan unelma-alaani, joten siihen asti haaveet totetutuivat. Nautin todella paljon alan opiskelemisesta, mutten ymmärtänyt, ettei työskentely alalla tule olemaan millään tavalla samanlaista kuin alan opiskelu. Työ itsessään on aika hirveää ja stressaavaa. Lisäksi alalla ei riitä töitä ja joutuu kitkuttamaan pätkätöissä. Googletin opiskeluaikana alan keskipalkan ja siksi kuvittelin palkan olevan hyvä. Minun palkkani ei yllä edes puoleen keskipalkasta. Minulla oli siis todella naivi käsitys alasta, eikä se opiskeluaikana korjaantunut. Todellisuus tuli vastaan vasta työelämässä.

En myöskään tavannut ketään opiskeluaikana tai sen jälkeen.

Eli ei nyt ihan mennyt putkeen suunnitelmat.

Ajattelin että en "pääsisi naimisiin" kuten äitini sen ilmaisi, olinhan hiljainen pullukka. Että tulisin elämään köyhyysrajalla enkä oikein pärjäisi henkisesti. Nyt olen kuitenkin löytänyt puolison ja saanut kaksi tervettä rohkeaa lasta. Käyn töissä, olen ihan viehättävä ulkoisesti sekä olen tehnyt ns. luokkahypyn lapsuuden perheestäni. Sanoisin että ylitin reippaasti omat odotukseni :)

Eka oli vaan sellainen ajatus, että miten ihmeessä muka tulee koku tarve hankkia lapsia yms?!

Sitten ajattelin, että kai se vaan sitten tulee, kun kaikki niin sanoo.

Sitten ajattelin, että äkkiä pari kakaraa alta pois, niin saa keskittyä sen jälkeen elämiseen. Mutta kun ei huvita yhtään!

Sitten tajusin ettei ole pakko ja aloin vaan olemaan niin kuin huvittaa. Opiskelin ja tein töitä enkä ajatellut tulevaisuutta.

Nyt nelikymppisenä ihan onnellinen, edelleen niin kuin itseä huvittaa. Ne sivusta kuuluvat soraäänetkin jo lähes loppuneet kun ikää on tullut.

Teininä ajattelin, että en vain pysty asiaa estämään, mun elämä vie kuin kiskoilla kohti tilannetta, jossa olen naimisissa, kahden lapsen äiti, asumme lähiössä, meillä on farmariauto ja koira. Olen työssä jossain umpitylsässä virastobyrokratiaa lähentelevässä konttorihommassa. 

Ja nyt olen naimisissa, kahden lapsen äiti, meillä on kaksi autoa ja talo esikaupunkialueella. Koirakin oli, mutta hän oli hyvin sairas ja lopetettiin sen vuoksi. Työnä mulla on hyvin tylsä virastobyrokratiaa muistuttava konttorihomma. 

Tuossa 30-ja risat iässä jouduin kyllä toteamaan, että elämä ei ihan niin kuin kiskoilla vienytkään siihen mihin kuvittelin sen vievän. Olin ajautunut ikuisuusopiskelijaksi yliopistolle. Parisuhde osoittautui huonoksi vielä tuossa vaiheessa. Lapsia ei ollut. Luulin jo jääväni ikisinkuksi, mutta päätin olla mieluummin yksin, kuin huonossa suhteessa. Mietin, kuinka voisin vielä saada lapsen, kun toivo parisuhteen osalta oli jo kuopattu. Lisäksi alunperin valittu ala osoittautui todella huonoksi työelämän kannalta ja jouduin vielä kouluttautumaan uudelleen pärjätäkseni työelämässä. Ensimmäinen työ oli jotain ihan totaalisen muuta, kuin mihin olin pyrkinyt. Mutta sitten aloinkin seurustella uudelleen. Valmistuin uudelleen ja parin työpaikan vaihdon jälkeen se oma urakin alkoi muodostua. Sain lapseni aika myöhään, mutta kuitenkin kaksi kuten toivoimmekin. 

Eli tavoitin tavoitteen / suunnitelman / kauhukuvan ehkä kymmenen vuotta suunniteltua myöhemmin, mutta lopulta olen juuri siinä missä silloin aiemmin uskoinkin olevani. 

Kun tulin yläkouluun, suunnittelimme leirikoulumatkaa Sakaan 9-luokan keväälle. Tulin siihen tulokseen, että siellä Saksassa tulen varmasti tapaamaan yhden kuuluisan näyttelijän. Hän ei ollut sakalainen, mutta olin varma, että hän tulee silloin olemaan Saksassa kuvaamassa elokuvaa. 🥴

Me tapaamme Berliinissä ja rakastumme tulisesti. Sitten minä muutan ulkomaille yläkoulun jälkeen, koska minut palkataan toiseen päärooliin jossakin hänen elokuvassaan. (En ollut koskaan näytellyt edes koulun joulujuhlassa.) Menemme naimisiin, kun täytän 18, koska onhan se jo tosi vanha ikä. Asumme sitten Lontoossa, koska sieltä on kohtalaisen lyhyt matka Suomeen tapaamaan vanhempiani ja kavereitani joka toinen viikonloppu.

Valitettavasti suunnitelmani ei toteutunut, koska matkamme Saksaan peruuntui. Harmi. Jos matka ei olisi peruuntunut niin olisin nyt hyvin kuuluisa näyttelijä naimisissa toisen näyttelijän kanssa ja asuisin Lontoossa.

Ajattelin olevani aikuisena rocktähti - asuisin tietysti Los Angelesissa ja notkuisin Gunnareitten ja muiden kanssa Rainbow Bar And Grillissä ja Whisky-A-Go-Gossa jne. Kitaraa soittaisin ja naisia olisi pilvin pimein, ja rahaa tietysti ja urheiluautoja. Soittaisin tunnetussa rockbändissä ja lisäksi säveltäisin omiin nimiin jotain todella kunnianhimoista musiikkia klasaribändin ja rockbändin yhdistelmälle, siitä tulisi maailmaa mullistava teos joka muistettaisiin aina ja iankaiken. Nousisin suurten säveltäjien rinnalle ja jopa ohi, mutta säilyttäisin suomalaisen vaatimattomuuteni enkä tekisi itsestäni numeroa. 

Tämä haave ei varsinaisesti ole toteutunut, enkä ole koskaan käynytkään Losissa. Enkä soita kitaraa enkä sävellä, eikä noita naisiakaan hirveästi ole ollut. Ihan insinöörinä yksin omassa kaksiossa kököttelen ja odottelen eläkkeelle pääsyä.

Mä en lapsena erityisesti haaveillut mistään ammatista, enkä ollenkaan perheestä.

Olin ihan haavi auki kun teininä yksi likkakaveri kertoi ihastuksestaan ja kuinka oli suunnitellut jo koko tulevan kodin keittiön verhoja myöten!

Sen mä tiesin, että haluan matkustaa. Tää oli vähän outoa koska ei silloin 70-luvulla kukaan matkustanut. Ei ainakaan meidän perhe eikä kyllä kukaan tuttunikaan.

Mulla oli karttapallo ja kaikkein mielenkiintoisin koulukirja oli maantiedon karttakirja! Ne on molemmat tallella ja karttakirja on aivan rullalle plärätty.

Koulut meni mukavasti ja työpaikoissakin oli valinnan varaa. Näin jälkikäteen näen, että ulkomaita kohden menin kaiken aikaa, joskin melkein tiedostamatta aluksi.

Niin siinä kävi, että ulkomaille töihin muutin ja sen jälkeen työ oli matkatyötä mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa.

Niin, enkä sitä perhettä koskaan perustanut ja siitäkin olen tyytyväinen.

N 59

Olin aika varma, että menen naimisiin Elijah Woodin kanssa. Minun mielestäni se nyt vaan oli todennäköistä, koska olemme molemmat syntyneet 28 tammikuuta.

Ei ole vielä totetunut, mutta onhan tässä elämää jäljellä.

Olin noin 14-vuotiaasta alkaen kiinnostunut tekniikan tai luonnontieteiden alasta. Pääsin haluamaani korkeakouluun. Valmistuttuani olin IT-puolen asiantuntija- ja johtotehtävissä. Työelämässä oli välillä synkkiä, välillä hyvinkin positiivisia aikoja jatkuvissa muutoksissa eri organisaatioissa. Menin nuorehkona naimisiin. Kolme lasta ja koira, asiallinen kämppä ja lopulta mökkikin. Työelämän päätti vakava sairastuminen ja vammautuminen, lopulta jouduin sairauseläkkeelle. Pyörätuolille soveltumaton kämppä oli myytävä ja muutettava esteettömään kämppään. Kuntouduin lopulta niin, että selviän nyt ilman pyörätuolia ja pystyn paneutumaanjoihinkin minua kiinnostaviin harrastuksiin, vaikka elämä onkin olennaisesti rajoittuneempaa kuin aiemmin, tulemme kuitenkin toimeen. Olen iloinen, että lapset ovat saaneet elämänsä uomiinsa.

Meni melko lähelle teini-iän suunnitelmia kyllä. Tiesin tarkalleen unelma-ammattini ja unelmoin asuvani lapsuuden kotikaupungissani, käyväni töissä tietyssä työpaikassa, olisin naimisissa ja minulla olisi kolme lasta.

Noista toteutui unelma-ammatti (joka ei kylläkään ole niin ihana kuin luulin), naimisissa olo ja kaksi lasta sain, se kolmas kuoli kohtuun. Asun ihan eri paikkakunnalla kuin piti, enkä tykkää täällä asumisesta mutta tänne nyt olen jämähtänyt.

Haaveilin työstä, jolla tulee toimeen, avioliitosta ja perheestä.  Monia terveysongelmia oli jo nuorena. Työpaikkahaave toteutui. Parisuhteet johtaneet parhaimmillaan avoliittoon. Lapsia ei ole.

Tällä hetkellä minkäänlaisen parisuhteen löytäminen tuntuu olevan vaikeaa, vaikka elämäntilanteeni ja terveyteni on oikeastaan parempi kuin koskaan aikaisemmin.