Mitä toivoisit, että vanhempasi olisivat tehneet toisin kasvatuksen suhteen?

Kannustus, kehuminen, itsetunnon nostatus ja kaikenlainen sellainen puhe & käytös josta olisin kokenut olevani yh äidilleni tärkeä ja rakas, puuttui kokonaan.

Opin kyllä siivoamaan, pyykkäämään, tekemään ruokaa ja leipomaan kotona. Niitä kyllä neuvottiin.

Ihmissuhdetaitoja ja hyvää itsetuntemusta, itsenä hyväksyntää tai oikeadtaan mitään emotionaalista ei puhuttu koskaan. Riidat selvitettiin huutamalla ja tiuskimalla ja erilaisilla rangaistuksilla, sitten mykkäkoululla. Koskaan ei ole äitini anteeksi pyytänyt.

Näen hänen valtavasta määrästä sairauksiaan, että hänellä on ollut paha olo koko ikänsä. On pitänyt kaiken tuskan ja erään ison salaisuuden sisällään koko ikänsä. Ei pysty vieläkän 75v puhumaan asiasta, se jäytää hänet hengiltä.

Vierailija kirjoitti:

Että olisivat olleet emotionaalisesti läsnä. Erosivat kun olin lapsi ja olin aivan täysin heitteillä kun keskittyivät bylsimään uusien kumppaniensa kanssa ja tämän lisäksi äitini oli hyvin katkera erosta ja sain vuosikaudet kuunnella isän haukkumista häneltä.

Äitini on maailman kamalin uhriutuja eikä hänen kanssa voi näitä asioita käsitellä, uhriutuu nyt siitäkin kun en nyt aikuisena viihdy hänen seurassaan. Yritin kyllä selvittää välejämme mutta hänellä ei ole mitään taitoja pystyä pyytämään anteeksi tai katsomaan omaa toimintaansa kriittisesti. Kaikki on hänen mielestään muiden syytä.

Isäni kanssa joskus soitellaan. Hänen kanssaan pystyy keskustelemaan näistä asioista mutta ei hänkään minusta kovin paljoa välitä.

Terapian ansiosta olen ihan kunnossa nykyisin ja ehdottomasti parempi vanhempi omille lapsilleni. Aikuiset käsitelkööt omat traumansa, niitä ei tarvitse oksentaa oman lapsen niskaan. Ja jos teet lapsen, jaksa kasvattaa hänet aikuiseksi asti vaikka kiinnostaisikin enemmän paneskelut Peran kanssa.

Tiedätkö mitään vanhempiesi lapsuudesta tai vanhemmista?

Muistan rakkaan mummoni sanoneen jo joskus 70 luvulla sanonnan:

"Onnellisen perheen lapsista kasvaa hyvinvoivia ja iloisia aikuisia"

Tämän olen todennut monestakin lapsuudenaikaisesta ystävästäni ja kun vertaan omaan yh äidin luotsaamaan perheeseeni ja itseeni tunnistan tuon sanonnan merkityksen.

Ne ystäväni joilla oli hyvät ehjät perheet, taloudellisesti edes ok tilanne, vanhemmat rentoja ja mukavia, lapsista tuli samanlaisia hyvinvoivia aikuisia jotka ovat halunneet omaa jälkikasvua ja perinteisen perheen.

Itsellä oli hyvin kireä, ankara ja dominoiva yh äiti joka kuritti fyysisesti. Mistään asioista ei puhuttu eikä hän osoittanut koskaan fyysistä hellyyttä, sylissä piti kyllä pienenä mutta ei sinä aikana että muistaisin mitään läheisyyttä.

Kun olin tehnyt jotain tuhmuutta, joku meni rikki tai en vaan totellut ja teininä jopa uhmasin häntä, minua piiskattiin, revittiin tukasta tai käsivarresta. Minun käskettiin aina mennä pois jonnekin yksin ns häpeämään.

Huomaan nyt viiskymppisenä että edelleenkin aina kun on konflikti tai edes tilanne että olen loukkaantunut ja surullinen, häivyn tilanteesta jonnekin yksin nuolemaan haavojani, niin pikkujutuissa kuin isommissakin elämänkäänteissä. En oikein osaa puhua vieläkään asioista, vaikenen ja jätän asiat sikseen, moni asia jää selvittämättä ja hiertämään välejä ja olen maksanut paljon tästä piirteestäni.

Kaikki itsetunnon nostatusjutut, hyväksyntä, kiittäminen tai saati kehuminen ei kuulunut lapsuuteen.

Aina puututtiin virheisiin ja niistä tuli sanomista. Kaikki negatiiminen huomioitiin ja yleinen sävy elämässä oli jäkätystä ja tunnekylmä iloton koti.

Esimerkiksi minulla oli ylä asteella liikunta 10, kotitalous, konekirjoitus ja käsityöt 9, mutta matikka ja fysiikka 6, hyvistä suorituksista ei sanottu mitään, sain sättimistä huonoista numeroista.

Lisäksi minua korpesi kokoajan se että siskoni oli kiltti ja rauhallinen lukutoukka jota ei tarvinnut koskaan nuhdella mistään. Koin että meitä kohdeltiin tosi eriarvoisesti, siskoni oli selvästi äitini lempilapsi (ymmärsin toki aikuisena miksi näin olikin koska itse olin ihan päinvastainen persoona kuin siskoni).

Tällä on menty. Monet traumat olisi pitänyt käsitellä ja hoitaa jo nuorena.

Mietin usein millainen minusta olisi tullut jos olisin kasvanut onnellisessa, siihen aikaan normaalissa perheessä.

Meillä ei saanut nauraa ääneen. Heti haukuttiin mielisairaaksi, jos nauroi kovaan ääneen esim. elokuvaa katsellessa. Eikä saanut myöskään kiukutella tai näyttää muutenkaan negatiivisia tunteita. Minun perusilme aikuisena onkin resting bitch, koska en osaa nauraa enää ääneen enkä juuri hymyilläkään. Omien lasten olen antanut räkättää sydämensä kyllyydestä.

-Pitäneet yhtä linjaa

-Äidillä olisi saanut olla löysemmät säännöt, isällä tiukemmat

- Olisin toivonut, että asiat (esim. sain vasta aikuisena tietää äitini isän nimen. Hänestä ei saanut puhua mitään) olisi selvitytty, eikä vaan lakaistu maton alle

-Vähemmän painostusta koulumenestykseen

Mitä sillä on väliä? Mennyttä ei voi muuttaa.

Että äiti olisi opettanut tekemään edes yhden ruokalajin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuusperheessä ongelma oli se, että vanhemmat eivät vain osanneet ja olivat liian keskittyneitä muuhun (lähinnä itseensä) ja me lapset kasvoimme ihan keskenämme ja opimme kaiken yrityksen ja erehtyksen kautta. Kukaan ei neuvonut. Olisin kaivannut neuvoja erityisesti raha-asioiden hoidossa ja sosiaalisissa tilanteissa toimimisessa.

Sama. Olin nuorin lapsi ja veljeni käytännössä kasvattivat minut, se ei välttämättä ollut ihan sitä mitä olisin tarvinnut. Toki heille olen kiitollinen että pitivät huolta sen verran kuin pystyivät, joka oli siis huomattavasti enemmän kuin mihin vanhempani kykenivät.

Jälkikäteen huomaan monia asioita, miten esimerkiksi kaverini osasivat toimia sosiaalisissa tilanteissa, siis ihan perus kiitos ja anteeksi jutut, muutenkin se että osaa ylipäätään pyytää jotain mitä tarvitsee. Itse totuin vain olemaan mahdollisimman helppo ja näkymätön lapsi ja nyt aikuisena opettelen siitä pois.

Mulla on sama kuin teillä. Varsinkin tuo jälkimmäisen viimeinen lause kolahtaa.

Jossain kohtaa tajusin olevani sosiaalisesti kömpelö. En varmaan ollut niin kömpelö kuin luulin, vaan luontaisesti tajusin paljonkin ja siksi ehkä huomasin tuon kömpelyyteni jo varhain, mutten osannut tehdä sille mitään. Asiakaspalvelutyön myötä huomasin sitten yhtäkkiä keski-iässä olevani sosiaalisesti erittäin taitava. Eli jos olisin lapsena saanut soveltuvaa ohjausta, en tiedä missä olisin nyt. Silti välillä tulee tilanteita, joissa olen ihan pihalla sosiaalisista jutuista (siitä kuinka "pitäisi" toimia). Joskus "pakenen", kun tulee liian ristiriitainen olo.

Oikeastaan moni lapsuuden aikainen outo piirteeni selittyy näin jälkikäteen sillä, että luen alitajuisesti ihmisiä kuin avointa kirjaa. Kun siihen yhdistää yltiörehellisyyden ja sen, ettei ymmärrä jotain sosiaalista pelleilyä, niin sitä on vähän outolintu. En pysty teeskentelemään, että pidän jostain, jos se ei ole totta, paitsi asiakaspalveluroolissa. Ei silti, olen mieluummin tämmöinen kuin teeskentelijä. Mutta sillä on varmaan ollut vaikutuksensa työuraan yms., kun en ole mikään mielistelijä. Kehun vain kun siihen on aihetta ja senkin teen aika neutraalisti.

Tunteiden näyttäminen on muutenkin vaikeaa. Meillä oli aika etäiset välit siinä mielessä. Itse olen pyrkinyt olemaan siinä suhteessa parempi vanhempi, mutta en tainnut onnistua kovin hyvin ja se surettaa minua. Sisälläni on hirveä määrä rakkautta ja myös rakkauden kaipuuta, mutta ainoastaan pienet lapset ja eläimet ovat olleet turvallisia kohteita sille. Muilta pidän sen piilossa, koska pelkään torjuntaa.

Otan myös ihan liikaa vastuuta toisten tunteista, vaikka se vaikuttaakin ristiriitaiselta edellisen kanssa. Koen jotenkin, että on minun syyni, jos kaikilla ei ole kivaa. En tiedä miksi edes pitäisi olla kivaa. Sitten yritän kaikin keinoin muuttaa tilannetta. Asiakaspalvelussa tällä saa loistavia tuloksia, tosin osittain oman jaksamiseni kustannuksella. Yksityiselämässä se ei toimi vähääkään. En jotenkin saa kunnolla kiinni, mistä tämä johtuu ja missä kohtaa hyvä ominaisuus muuttuu sairaudeksi. Mikä on tervettä tsemppihenkeä ja missä kohti menee yli?

Rahan kanssa olen tavallaan tosi taitava, mutta aika arka. En ole uskaltanut kokeilla sijoittamista tai muuta, mikä voisi parantaa tilannettani. Vanhempani olisivat voineet tukea minua nuoruudessa rahallisesti paljon enemmän ja neuvoa, miten voisin vaurastua. Mutta elin kädestä suuhun ja sen vuoksi kaikki se vähäinen tuki mitä sain meni myös heti elämiseen. Voisin olla hyvinkin vauras nyt, jos olisin saanut apua. Itse en osannut sitä pyytää, vaan olin itsenäinen ja vaatimaton.

Mitä aikuiset ihmiset natisee, ettei äiti opettanut laittamaan ruokaa tai siivoamaan?? Kai te nyt osaatte opetella sen ihan itsekkin?

Ja ei, minunkaan äiti ei näitä taitoja opettanut, hädin tuskin pari kertaa kuukaudessa sai vimman imuroida, pölyjä ei pyyhkinyt koskaan. Ruoka oli aina jotain pieneimmän ponnistuksen murkinaa. Tajusin kyllä itse murrosiässä, ettei perheeni elä normaalisti, noin kun kavereitten perheiden elämäntapaan vertasin. Aloin itse siivota ja laittaa ruokaa kotona.

Ainut ongelma äidin kanssa oli se, ettei tiennyt menneisyydessä miten käsitellä omia tunteita ja minun tunteita. Oltiin emotionaalisesti lukossa.

Kirjoitan isästäni lyhyesti, koska en halua kirjoittaa koko elämänkertaa. Lapsena halusin rakkautta ja arvotusta isältäni. En saanut. Tämä vaikutti itsetuntooni.

N28

En tiedä, kun en ollut ikinä kotona kasvatettavana.

Olisin toivonut, ettei minulta olisi odotettu niin paljon sellaista mitä en pystynyt sitten täyttämään, kuten koulumenestystä. Että olisi päästetty harrastuksiin ja ikätoverien joukkoon. Edes partioon ei päästetty, vaan kehotettiin: "Lue sinä vain läksykirjojasi."   Pianotunneilla sain kyllä käydä vuosikaudet, vaikkei minulla ollut lahjoja. Vieläkin inhoan kaunista kappaletta "Kesäillan idylli", kun sain sen kotiläksyksi niin monta kertaa.

Itse minä aikanaan pianoa pyysin, mutta huomasin sitten ettei soitto sujunut. Enkä sitten tohtinut sitä vanhemmille sanoa, ennen kuin sen teki sukulainen joka huomasi ongelmani. 

Oispa äiti halannut ja sanonut, että rakastaa mua ja että olen arvokas ja tärkeä. Kyllä meni aikuisiällä kauan opetella sanomaan tätä itselleen. Isä oli onneks lempeä, mitenhän olis muuten käynyt..