Mitä toivoisit, että vanhempasi olisivat tehneet toisin kasvatuksen suhteen?

Isän osalta, että olisi oikeasti halunnut lapsia, tai pikemminkin niin päin, että kieltäytynyt tekemästä, kun ei halunnut.

Äidin osalta, ettei olisi tuhonnut itsetuntoani täysin.

-Eivät lyöneet.

-Eivät huutaneet heti jos teki jotakin väärin.

-Olisivat ymmärtäneet että on muita tapoja kasvattaa kun raivota.

-Eivät dokanneet.

-Eivät riidelleet huutaen asioista joita pikku lapsen ei todellakaan pitäisi kuulla kun yrittää nukkua.

-Eivät pakottaneet menevään kouluun likaiset vaatteet päällä jos oli ruokaa tippunut paidalle pikkulapsena.

-Asiasta toiseen, koulussakin oli semmoinen kuri että ei ihme että me lapset keksittiin vaikka mitä koulun jälkeen et olis jotaki jännää elämässä. Harmaata 70 lukua.

MUTTA kaiken tämän takia päätin että kasvatan omat lapseni hieman erillailla. Joten ei se mitään. Ja tää oli 70 lukua eli perus meininkiä ainakin perus työväen luokan stadilaisissa perheissä.

Jos ihmisellä ei ole kykyä ymmärtää toista ihmistä - edes itseään, syvällisesti - mitä järkeä hänen on olla millään tavoin toisenlainen?

Mietitte ihan turhaa kysymystä. 

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuusperheessä ongelma oli se, että vanhemmat eivät vain osanneet ja olivat liian keskittyneitä muuhun (lähinnä itseensä) ja me lapset kasvoimme ihan keskenämme ja opimme kaiken yrityksen ja erehtyksen kautta. Kukaan ei neuvonut. Olisin kaivannut neuvoja erityisesti raha-asioiden hoidossa ja sosiaalisissa tilanteissa toimimisessa.

Sama. Olin nuorin lapsi ja veljeni käytännössä kasvattivat minut, se ei välttämättä ollut ihan sitä mitä olisin tarvinnut. Toki heille olen kiitollinen että pitivät huolta sen verran kuin pystyivät, joka oli siis huomattavasti enemmän kuin mihin vanhempani kykenivät.

Jälkikäteen huomaan monia asioita, miten esimerkiksi kaverini osasivat toimia sosiaalisissa tilanteissa, siis ihan perus kiitos ja anteeksi jutut, muutenkin se että osaa ylipäätään pyytää jotain mitä tarvitsee. Itse totuin vain olemaan mahdollisimman helppo ja näkymätön lapsi ja nyt aikuisena opettelen siitä pois.

Olen pärjännyt vallan hyvin, mutta mietin, että olisinko pärjännyt vielä paremmin, jos missään asiassa olisi edes vähän tuettu ja kannustettu  kotona. Erityisesti isältä ei tullut mitään tukea mihinkään, päin vastoin lannistamista toisinaan.

Nuo kaikki mainitsemasi. Olisivat voineet opettaa kotitöitä ja muita hyödyllisiä elämäntaitoja enemmän. Ja tietysti myös pahoinpitelyn olisi voinut jättää välistä.

Ei henkistä ja fyysistä väkivaltaa, ei jatkuvaa vertaamista muihin ja nuoremman siskon suosimista. 

Keskittyminen suorituksiin, kehuminen vain koulumenestyksestä ja muusta menestymisestä. 

Itsetunnon kehittämiseen kannustamisen sijasta saneltiin millainen pitää olla, tai millainen olen.

Äiti usein kehui mun kavereita mitten nättejä he on mutta ei mulle sanonut niin oikein koskaan. Mua vaan varoiteltiin lihomisesta jos söin herkkuja vaikka en koskaan ole ollut lihava.

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin etteivät he olisi sotkeneet minua keskinäisiin riitoihinsa. Tai ettei äiti käyttäisi minua likasankona, jonka niskaan kippaa koko elämänsä katkeruudet. Omaa osuuttaan valintoihinsa ei näe ollenkaan. Kaikki on aina ja ikuisesti jonkun muun syy. Olemme etäisiä.

No tämä. Niin pitkälle kun muistan, olen saanut kuunnella äidin parisuhdeongelmia. Miksi ihmeessä ne piti oksentaa lapsen niskaan, kun äidillä oli kuitenkin sisko ja pari ystävää? No myöhemmin minulle selvisi, että "omaan pesään ei saa paskantaa" eli muille piti näyttää, miten hyvin menee.

Olisin toivonut, ettei äitini jatkuvasti valittaisi raha-asioista. Oli vähän hyödytön olo ylä-asteen ikäisenä kun äiti kertoi huolensa miten saadaan vuokrat ja laskut maksettu. Miten mä voin muka auttaa alaikäisenä kun töihinkään en voinut vielä mennä.. Kiva kun sai öisin pelätä, että kohta meidät potkitaan tästä kämpästä.

Enemmän ohjaamista esim koulun, kotitöiden ja ihmissuhteiden osalta. Enemmän osallistamista esim sosiaalisiin tilanteisiin. Keskustelua enemmän. Tekemistä ja harrastuksia.

Muuten olen tyytyväinen. Iskä oli Super kannustava isä. Äiti oli fiksu, ja rento. Antoi vapauden olla. Ei tuputtamista onneksi kummaltakaan. Iskä antoi läheisyyttä ja oli huumorintajuinen ja tuki ja kannusti. Äiti asetti rajat enempi, ja oli järjen ääni perusasioissa ym.

Kunpa äitini ei olisi nujertanut itsetuntoani eikä suosinut niin kovin muita sisaruksiani.Uhkaili kodista pois ajamisella,jos yritin vähänkin puolustautua.Ainaista pelkoa ja varuillaan oloa,ettei olisi käynyt huonosti.Isäkin pakeni muualle.

Äiti olisi saanut olla vähemmän tunnekylmä, jäkättävä ja ylikriittinen eli enemmän lämminhenkinen, kannustavampi ja ymmärtäväinen.

Vierailija kirjoitti:

Ei henkistä ja fyysistä väkivaltaa, ei jatkuvaa vertaamista muihin ja nuoremman siskon suosimista. 

Nuorimmaiselle olisi pitänyt laittaa rajat nuorena ja vaatia käytöstapoja, ettei nyt aikuisena olisi ylimielinen, röyhkeä ja itsekeskeinen bestwisser, narsisti.

Isäni oli täysi narsisti, äitini tunteeton juoppo. Minusta taas tuli sosiopaattinen psykopaatti, en tosin harjoita väkivaltaa. Suomessa minulla ei ole diagnoosia, mutta olen käynyt muualla tutkimuksissa. Tsemppiä työkkärin emännille minun kanssani asioidessa, lasten tai vanhuksien kanssa minua ei kannata laittaa työskentelemään. Saati nyt ylipäätänsä ihmisten ilmoille. Äitini olisi voinut laittaa minut adoptioon, mutta eipä suorittanut sitäkään. No, kasvatusta minulla ei juuri ollut, vaan kasvatin itse itseni. :)

Että olisivat olleet emotionaalisesti läsnä. Erosivat kun olin lapsi ja olin aivan täysin heitteillä kun keskittyivät bylsimään uusien kumppaniensa kanssa ja tämän lisäksi äitini oli hyvin katkera erosta ja sain vuosikaudet kuunnella isän haukkumista häneltä.

Äitini on maailman kamalin uhriutuja eikä hänen kanssa voi näitä asioita käsitellä, uhriutuu nyt siitäkin kun en nyt aikuisena viihdy hänen seurassaan. Yritin kyllä selvittää välejämme mutta hänellä ei ole mitään taitoja pystyä pyytämään anteeksi tai katsomaan omaa toimintaansa kriittisesti. Kaikki on hänen mielestään muiden syytä.

Isäni kanssa joskus soitellaan. Hänen kanssaan pystyy keskustelemaan näistä asioista mutta ei hänkään minusta kovin paljoa välitä.

Terapian ansiosta olen ihan kunnossa nykyisin ja ehdottomasti parempi vanhempi omille lapsilleni. Aikuiset käsitelkööt omat traumansa, niitä ei tarvitse oksentaa oman lapsen niskaan. Ja jos teet lapsen, jaksa kasvattaa hänet aikuiseksi asti vaikka kiinnostaisikin enemmän paneskelut Peran kanssa.

Kysyin kerran äidiltäni, että minkälaisia kasvatusperiaatteita sinulla on ollut. Äiti sanoi: "Semmoinenen periaate, että lapsia ei tarvitse kasvattaa". Näinhän se on aika pitkälle ollutkin, kun mietin omaa lapsuuttani. Olin pääasiassa yksin omassa huoneessani, tai sitten pikkuveljen kanssa. Pikkuveli oli se kaikista läheisin ihminen, mutta hän kuoli syöpään kun olin lapsi. Äiti purki pahan olonsa sitten minuun raivoamalla ja syyttelemällä. Lisäksi jouduin koulukiusatuksi. Ei ollut paljon hurraamista minunkaan lapsuudessa. Jäljet näkyvät yhä. Olen eläkkeellä mielenterveyssyistä.

Hellyyden ja äidinrakkauden osoittamista edes joskus. Meistä kyllä huolehdittiin ja ruokaa sekä vaatetta oli mutta kun kaikki oli hyvin oltiin vaan tavallisesti, elettiin arkea. Kun oli riitoja tai en totellut niin hirveä huuto ja fyysistä kurittamista, rankaisua ja moittimista. Kasvoin kurissa ja eriarvoisessa kohtelussa. Häpesin yh äitiäni ja sitä mitä olimme.

Koskaan ei hellitelty eikä äitinin ole koskaan sanonut minulle mitään kaunista. Hän on ihan helvet...n umpimielinen tuolla saralla vaikka muuten puhuukin kokoajan.

Etteivät olisi kysyneet minulta eron jälkeen että "kummanko luo haluat mennä?", ja sitten kumpikin loukkaantuneet vastauksesta. Vanhemman kuuluu ottaa vastuu siitä päätöksestä, kummanko luo lapsi jää.

Isä oli niin pataporvari, että välillä järki sumeni. Kaikkea tarkasteltiin aina poliittisen ideologian läpi, että onko kristillisen kunnollista.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on persoonallisuushäiriöinen, pedantti ja ilkeä. Isäni väkivaltainen.

Halusin pienenä uuden äidin.

Mutta et isää? Outoa!