Miten ikinä voi löytää uuden suhteen viiskymppisenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No täällä on 49v mies ja ihmettelee asiaa toiselta kantilta. Oma kokemukseni lähelle omanikäisistä naisista, siis ikähaarukassa 45-52 on se, että mitään vakavampaa ei haeta. Hauskaa halutaan pitää, mutta mikään vakavammaksi kehittyvä yhteinen tulevaisuus ei kiinnosta. Avioliittohaaveille on suoraan naurettu ja todettu että ei enää tässä elämässä, johan se tuli nähtyä.

Olen itse ihan normaali, ikäisekseni erittäin hyväkuntoinen mies. Akateeminen koulutus, hyvä työpaikka ja elämä kaikin puolin tasapainossa. En polta eikä alkon kanssa ole ongelmaa. Olen huumorintajuinen, sosiaalinen ja löydän helposti seuraa. Matkustella halutaan, seksiä harrastaa ja valikoida elämän kakusta kirsikat, mutta siinä kaikki.

Itse olen ollut kerran naimisissa ja haluaisin vielä kokea aikuisen, vakaan parisuhteen niin hyvine kuin huonoinekin aikoineen. Vaan heti kun tulee vähänkini arkista tai tylsää, niin suhde on siinä.

Toivotonta.

Ymmärrän. Minä olen viisikymppinen nainen, ja olen juurikin kuvailemasi kaltainen. Pitkän ja pystyynkuolleen, kymmeniä vuosia lusitun liiton jälkeen haluan todellakin sekä elämässä että ihmissuhteessani ne kirsikat kakusta - miksi ihmeessä en haluaisi? Vanhuus tuo sitten taas kärsimyksen ja kurjuuden. Jos muutaman vuoden saan nauttia, niin nautinhan minä!

Ole hyvä vaan. Poimi kaikin mokomin kirsikoitasi seuraavat 10...15 vuotta... vaan älä sitten valita, kun kirsikat ovat loppu ja ei ole ketään, jota edes pitää kädestä. (Vinkki: seitsemänkymppisenä ne viriilit ja jopa ei-niin-viriilit miehet alkavat olla vähissä...).

No, toisaalta mikään ei ole varmaa. Se parikymppisenä pokattu uskollinen puolisokin voi yllättäen menehtyä viereltä, ja yksinäinen vanhuus on todellisuutta joka tapauksessa. Jospa ahmisitkin niitä kirsikoita niin runsaasti, että itse kuolet onnellisena ennen seitsemääkymppiä?

Kuka edes haluaa elää yli seitsemänkymppisen takuuvarmaa alamäkeä? En minä ainakaan.

Yksikään tuntemani seitsemänkymppinen (tai edes lähes) ei ole rasvaamassa köyttä sen takia, ettei halua 'elää yli seitsemänkymppisen takuuvarmaa alamäkeä'. Kummasti nuorempienkin mieli muuttuu, kun itselle tulee lisää ikää... (Olisihan se kyllä varsinainen eläkejärjestelmän suunnittelijan märkä päiväuni, kun seitsemänkymppiset oman käden kautta poistuisivat kuormittamasta yhteiskuntaa, mutta ei sitä kukaan ääneen uskalla sanoa...)