Onko vanhemmuus nykypäivänä mielestäsi hukassa?

Jos joku vielä kasvattais lapsiaan nelkytlukulaiseen tyyliin, kuten esimerkiksi minun vanhempiani on kasvatettu, niin siitä pärähtäis huostaanotto välittömästi. Silloin oli normaalia, että lapsia lyötiin, että lapset sai pärjätä ihan omillaan suurimman osan ajasta ja heitä hoivasti kuka nyt sattuikaan olemaan vapaana, usein joku 13-vuotias kotiapulainen. Lapsien välisiin riitoihin ei puututtu, heitä ei kehuttu ettei lapsi ylpistyisi, ja ylipäänsä heitä ei pyritty kannustamaan kuten nykyään.



Mä en tiedä ketään, jolla vanhemmuus ois hukassa, jos elämä muuten on kondiksessa. Niillä, joilla on vaikeuksia vanhemmuudessa on vaikeuksia myös muussa elämässä, eikä voimia/halua/kapsiteettia kasvattaa lasta kuten pitäisi.



Täytyy muistaa myös se, että 70-luvun ideaalin mukaisesti yhteiskunta luotti vanhempien kykyyn tehdä parhaansa, ja tätä tuettiin yhteiskunnan puolelta esimerkiksi helposti saatavalla kotiavulla. 90-luvulla asenne muuttui vanhempia valvovaksi ja epäilevämmäksi, ja palvelut muuttuivat hyvin ongelmalähtöisiksi; ne nähtiin joko ongemien ennaltaehkäisemisnä tai ongelmien korjaamisena, ei enää normaaliin arkeen kuuluvilta asiloilta.



Vanhemmat, jotka on saaneet lapsensa tässä jälkimmäisessä asenneilmapiirissä, on syystäkin epävarmoja siitä mitä osaavat ja osaavatko yhtään mitään, koska koko järjestelmä rakentuu vanhemmuuden tietynlaiselle kyseenalaistamiselle. Vanhemmilla on enemmän paineita vanhemmuudelle kuin aikaisemmin.

Oma isoäitini oli lapsi 1910-luvulla eikä ikinä saanut selkäänsä, eikä kukaan muukaan sen suurperheen lapsista, vaan mummo kertoi vanhempiensa olleen hyvin lempeitä ja valistuneita. Niinpä isoäitikin kasvatti omat lapsensa samaan tyyliin, toki kuri oli olemassa ja tiukat rajat, mutta ei siihen väkivaltaa tarvittu. Joten minutkin on kasvatettu samalla tyylillä, 40 vuotta sitten olin pieni lapsi enkä ole ikinä kokenut väkivaltaa. Eivät myöskään omat lapseni.

Joten eiköhän tämäkin aika pitkälti kulje suvuittain, jotkut perheet ovat sivistyneempiä kuin toiset...

Vaikka lapsi olisi päivähoidossa 7- 17 joka päivä, väitän, että normaaliperheessä kyseinen lapsi saa silti paljon enemmän huomiota ja rakkautta kuin kotihoidettu lapsi vaikkapa 50 vuotta sitten.

Ennen ei kertakaikkiaan edes puhuttu mistään "lasten oikeuksista", kuten nykyään. Tämä trendi alkoi vasta 60 -luvun lopulla ja levisi ja muotoutui länsimaissa tähän nykyiseen suuntaukseen.

Vielä 40 vuotta sitten lapset olivat lähes näkymättömiä: heitä sai hakata mielin määrin, kuri oli kova, lapset pantiin maalla aamulla pihalle ja illalla sisään, kuin karja.

Ennen ei voitu edes puhua mistään hukassa olevasta vanhemmuudesta, koska vanhemmuus käsitteenä tarkoitti aivan eri asiaa kuin nykyään. Nykyvanhemmat sentään pystyvät tarkastelemaan edes jossain määrin kriittisesti vanhemmuuttaan ja samalla tietysti kokevat ympäristön paineen olla hyvä vanhempi (äiti).

Lapsi tarvitsee riittävää vanhemman läsnäoloa päivän aikana.Kyse ei todellakaan ole laatu-hetkistä vaan siitä ajallisesta määrästä jolloin lapsi saa olla riittävän lähellä hoivaavaa vanhempaa.

Minään aikakautena ei pientä lasta ole jätetty niin tyhjän päälle suhteessa vanhempiin tai turvalliseen hoitajaan kuin nyky-yhteiskunnassa.Lapsella ja äidillä on hyvin vaikeata säilyttää toimiva suhde toisiinsa jos lasta hoitaa useat eri aikuiset jotka puutteellisesti kommunikoivat äidin kanssa.

Samalla lasta hoidetaan isoissa ryhmissä, jossa mitenkään ei huomioida tosiasiaa että taapero ei kehityksellisesti ole valmis olemaan isoissa ryhmissä ja vielä hyvin pitkiä aikoja päivittäin.

Tämän lisäksi äidit ovat lisääntyvässä määrin sitä mieltä että juuri heidän taaperonsa on "sosiaalisesti niin kehittynyt" että sopii päiväkodin isoon ryhmään.Kukaan lapsi ei pysty hyppäämään taapero-iän yli leikki-ikään, jossa vasta jonkunlaisesta "sosiaalisuudesta" voidaan puhua. Taapero on aina avuton ja vailla kykyjä pärjätä ilman jatkuvaa turvallista aikuista.Isossa ryhmässä pitkät päivät on taaperolle aina suuri stressi. Tätä tosi-asiaa ei nähdä eikä haluta hyväksyä.

Siis millälailla, lapsen näkökulmasta, etenkin kaikkein pienimpien, nyky-yhteiskunta lasta ja tämän tarpeita huomioi?Lapsen oikeuksien laki on laki jota jatkuvasti rikotaan, jonka ratifioiminen

ehkä saa meidät jotenkin tuntemaan että olemme lapsen asialla mutta kun laki jää vaan paperitasolle niin ei siitä lapsille hyötyä ole.

että nykyajan vanhemmat opetetaan siihen, ettei heidän tarvitse siinäkään tapauksessa hoitaa omia lapsiaan kun ovat itse kotona äitiyslomalla, työttömänä ja kun ei haluta.



Hoidossa on ihan syystä, jos vanhempi on työssä, opiskelussa ja terveystilojen takia ja myös jos lapsi vaatii erityistä hoitoa ja kasvatusta...



Mutta paljon on vanhemmat saaneet helpotusta lastensa huolehtimisessa ja vastuun ollessa muilla ihmisillä päivähoidossa.

että se sen enempää on hukassa kun aiemmiltakaan sukupolvilta.

Nyt on ehkä vaan vaatimustaso noussut niin kovasti, että pieneenkin epätäydellisyyteen kiinnitetään heti huomiota.

vanhemmista homma on hallussa, mutta sitten on se joukko, jolle yleensä koko aikuisena oleminen ja toimiminen tuottaa vaikeuksia. Nämä vaikeudet näkyvät kaikenlaisissa arkisissa asioissa. Lapset syövät mitä sattuu jos ylipäätään syövät. Vaatteet eivät ole sään mukaan, kumppareissa siis talvipakkasillakin. Käytöstavat ja toisen ihmisen kanssa toiminen tuottavat suuria hankaluuksia. Ja nämä asiat näkyvät siis sekä lapsissa että vanhemmissa. Näiden käytännön asioiden ohella esiintyy valitettavan paljon lapsen heitteillejättöä sekä kaltoinkohtelua. Näihin kuuluvat esim. se, ettei huolehdita missä lapsi liikkuu, milloin ja kenen kanssa. Vanhemmat menevät omia menojaan, käyttävät alkoholia ja vastuu lapsesta unohtuu. Pahimmassa tapauksessa lapseen käydään käsiksi, kun viinaa on otettu liikaa ja pinna palaa.



Kun minusta tuli äiti, aloin ajattelemaan paljon enemmän sellaisia lapsia, joiden elämässä kaikki ei ole hyvin. Välillä joudun pakottamaan itseni ajattelemaan muita asioita. jotenkin sitä on herkistynyt lapsen edessä aivan uusiin asioihin. Opettajana joudun näkemään monenlaisia perheitä. Toisissa ongelmaperheissä asiat tiedostetaan ja niihin yritetään hakea apua. Toisissa taas mennään laput silmillä ymmärtämättä, mitä tuhoa lapsille sellainen elämä tekee.



Suurin osa vanhemmista onneksi tuntee vastuunsa, rakastaa ja huolehtii lapsistaan. Se vaatii usein vanhemman omien tarpeiden laittamista sivuun. Aikuinen ihminen kyllä kestää tämänkin. En usko, että vanhemmuus olisi nykyaikana täysin hukassa. Valitettavaa ja sydäntäsärkevää kuitenkin on, että ongelmat lapsiperheissä tuntuvat yleistyvän kaiken aikaa. Haluan kuitenkin uskoa, että valtaosalla vanhemmuus on hyvin hallussa. Ja ne, joilla se ei ole, saisivat/hakisivat apua ongelmiinsa.

Itse en tunne sellaisia vanhempia, joilta vanhemmuus olisi "hukassa", mutta tätä palstaa jos lukee niin kyllä se joiltain taitaa olla.



Täältä saa välillä lukea kirjoituksia, joiden mukaan maalaisjärkeä ei voi eikä saa käyttää. Esim tuo ulkoilun pakkasraja, josta taannoin oli monta ketjua.

Raisa Cacciatoren(?) sanoin, suomalaiset ovat vasta löytämässä hyvän vanhemmuuden. Sitähän minäkin olen sanonut.

Ja hukassakin voi olla eri tavoin, joku laiminliyö, mutta toisaalta tosi monessa perheessä elämä pyörii lasten ympärillä liikaa.

lasten rytmi, pukeminen, syöminen, nukuttamisaikataulu ja keinot...Kaikki se on aika uutta. Ei ennen vanhaan ollut tällaista mediaa kuten internet, lehdet, televisio, neuvolan ohjelehtiset käytettävissä. Ja samalla sekoittamassa ihmisen luontaista vanhemmuutta.

Nykyaikana on keksitty ja julkaistu niin määrätön määrä sääntöjä, ohjeita, teorioita ja velvollisuuksia vanhemmuuteen, että eihän siinä kukaan pysty kaikkea toteuttamaan. Ja käytännössä moni huomaa että nuo ohjeet ja säännöt ovat oikeasti ihan tyhmiä ja todelliseen arkeen sopimattomia. JA sitten lopputulokseksi vedetään: Vanhemmilta on vanhemmuus hukassa. Hei Haloo!! Herätkää! Herätkää tähän aivopesuun jota teille kaikille vanhemmille syydetään joka suunnasta. Herätkää ja kuunnelkaa mieluummin sydäntänne, lastanne ja lapsenne sydäntä. Mitä ne sanovat?? Sieltä löytyy oikeat ratkaisut juuri sinun perhearkeesi.

Minusta tuntuu, että on. Vanhemmille ovat lasten rytmeihin, pukemiseen, syömiseen ja nukuttamiseen liittyvät asiat ihan hukassa, ja jos perheessätulee ongelmia tai ristiriitoja, heti huudetaan asiantuntijaa avuksi ja toivotaan, että joku ratkaisisi perheen sisäisistä asioista lähteneet ristiriidat.

mutta hyvin paljon näkyy nykyisin sellaisia ongelmia, mitä ennen ei ollut tai osattu tunnistaa, esim. psyk. poleilla tai muissa nuorten palveluissa.

Suuri joukko hakee apua siksi, ettei elämä ole mukavaa. Kotona kai tehty kaikki niin mukavaksi, ettei normaaleihin vastoinkäymisiin ole selviytymiskeinoja. Lisäksi on näitä äitien paapomia nuoria aikuisia, joilla siis äiti on ollut aina läsnä ja on edelleen. Eikä muita keinoja hoitaa asioitaan ja elämää kuin äiti/isä. Tässä vain muutama esimerkki.



Tällaiset nuorten ja nuorten aikuisten ongelmat ovat vasta viime aikoina lisääntyneet ja osaan niistä on selvästi nähätvissä, että vanhemmuus on ollut hukassa, kun ei tavallisesta elämästä selviä.

esim. koira selviytyy pentujensa hoitamisessa? Ei sille kukaan ohjeista oikeaa vanhemmuutta, vaan se tulee luonnostaan.

miehet katoavat naisen rinnalta hädän hetkellä

Ehkä se on ihmisrodulle luontaista? Siis että miehet eivät osallistu kasvatustehtäviin samassa määrin kuin naiset.

Itse olen kotiäiti, eivätkä lapseni todellakaan ole hoidossa 7 - 17. MUTTA. Eivät lapset ennenvanhaan juurikaan saaneet sen kummempaa hoivaa. Isosiskot hoitivat pienemmät, miten pystyivät. Tapahtui paljon tapaturmia, kun eihän 7 v isosisko pystynyt huolehtimaan pikkutaaperosta yhtä hyvin kuin aikuiset.



Nyky-yhteiskunta on kyllä sinänsä hyvin lapsivihamielinen: kapitalismiin ja markknatalouden pyörittämiseen ei kuulu lapsen parhaan ajattelu missään määrin. lapset työnnetään päiväkoteihin suuriin "tehokkaisiin" ryhmiin päivän ajaksi. Kaikki mitataan tehokkuudessa ja rahassa.



MUTTA. Se aika, mikä vanhempien kanssa vietetään iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla, on ihan eri tavalla laadukasta (lasta huomioidaan, vanhemmat tietävät jotain kehityspsykologiasta, jne)kuin esim. 50 -luvulla, jolloin isät eivät juuuri viettäneet aikaa lastensa kanssa ja kuri oli kova. Oli ihan yleisesti hyväksyttävää pieksää lapsia yhtään kenenkään puuttumatta asiaan.



Eli vaikka kaikilla aikakausilla on hyvät ja huonot puolensa, väitän, että nyky-yhteiskunta on pahoista puutteistaan huolimatta lapselle parempi paikka kasvaa kuin vaikkapa 50 vuotta sitten.

Myös jokaikinen nyky-yhteiskunnassa kasvava erityislapsi varmasti saa huomattavasti parempaa hoivaa kuin koskaan ennen.



Olen vasta 35 v ja silti muistan ajan, jolloin ei kouluissa todellakaan tunnettu Asbergeriä eikä ADHD:ta. Pari poikaa minunkin luokallani olisi ehdottomasti tarvinnut esim. koulunkäyntiavustajaa. Sen sijaan heidät leimattiin häiriköiksi. Nykyään heillä olisi edes joitain mahdollisuuksia käydä koulunsa heille sopivalla tavalla loppuun.

selvänä puutteena se, että monelta vanhemmalta on se oma intuitiivinen kyky oikeisiin päätöksiin vanhemmuudessa hukassa. Jotkut tekee kasvatuspäätöksiä kasvatusteorioiden ja kehityspsykologian teorioiden perusteella. Ja olen vierestä seurannut kuinka kieroihin kasvatuskeinoihin se johtaa. Esim. se että sympatisoidaan lasta joka on tehnyt pahaa esim. lyönyt toista lasta, vanhempi voi jopa yrittää keksiä syitä miksi oma lapsi löi toista palikalla päähän. Kyllä nykykasvatus on monilta osin ihan sairasta!! Ja nuo lapset kasvavat kieroon. Sellainen vanha ja perinteinen suoraviivainen kasvatus on monilta kokonaan unohtunut. Siis että sanottaisiin pahaa tehneelle lapselle selkeästi vaan että "Tuo oli tuhmasti tehty. Älä tee enää noin!" ja annettaisiin tarvittaessa rangaistus.

Totta, nyky-yhteiskunnassa vanhempien tulee "ymmärtää" lasta, toisin, kuin ennen, jolloin lapsi laitettiin hakemaan vitsaa kotikoivusta.

Toisaalta, mitä on "suoraviivainen" kasvatus? Ennen vanhemmat tekevät just niin, kuin heille oli itselleen pienenä tehty. Ei tarvittu psykologiaa avuksi, eikä lapsia myöskään nähty yksilöinä omassa kehitysvaiheessaan. Mitään "kehitysvaiheita" ei edes tunnettu, toisin kuin nykyään.

Tässä on hyvät ja huonot puolensa: jotkut vanhemmat seuraavat kirjojen oppeja kirjaimellisesti, eivätkä uskalla seurata vaistojaan missään asiassa. Paineet ovat kamalat ja jokainen epäonnistuminen syö itseluottamusta vanhempana.

Toisaalta kuitenkin kehityspsykologian alkeellinenkin tunteminen auttaa vanhempia selviytymään hankalista kehitysvaiheista ilman koivuniemenherraa. Eli aika kaksipiippuinen juttu...

Jos vain oppisimme suodattamaan tietotulvasta ne omalle perheelle olennaiset asiat ja kasvamaan vanhempina ilman jatkuvaa painetta olla täydellinen äiti.

selvänä puutteena se, että monelta vanhemmalta on se oma intuitiivinen kyky oikeisiin päätöksiin vanhemmuudessa hukassa. Jotkut tekee kasvatuspäätöksiä kasvatusteorioiden ja kehityspsykologian teorioiden perusteella. Ja olen vierestä seurannut kuinka kieroihin kasvatuskeinoihin se johtaa. Esim. se että sympatisoidaan lasta joka on tehnyt pahaa esim. lyönyt toista lasta, vanhempi voi jopa yrittää keksiä syitä miksi oma lapsi löi toista palikalla päähän. Kyllä nykykasvatus on monilta osin ihan sairasta!! Ja nuo lapset kasvavat kieroon. Sellainen vanha ja perinteinen suoraviivainen kasvatus on monilta kokonaan unohtunut. Siis että sanottaisiin pahaa tehneelle lapselle selkeästi vaan että "Tuo oli tuhmasti tehty. Älä tee enää noin!" ja annettaisiin tarvittaessa rangaistus.

Lapsia ei saa lyödä. Nykyään ei kasvateta mitenkään. 3-vuotiaat saa päättää itse kaikesta. Lapsi ei ole kykenevä päättämään koko elämän asioista. Korkeintaan minkä värisen paidan päälle laitetaan. Missa on vanhemmat aikuinen joka kantaa vastuun. Lapset tulee tarhaan kevyissa vaatteissa lippalakit lenkkarit merkki kamaa. Vaatteet on täysin sopimattomia leikkeihin sitte vanhemmat valittaa kun hienot vaatteet likaantuu. Hoi vanhemmat tuokaa lapset tarhaan n. s huonommissa vaatteissa että lapsi saa olla lapsi leikkiä touhuta varomatta et vaatteet likaantuu. Lopettakaa myos pienten lasten harrastukset. Päiväkoti on riittävä pienelle lapselle illat pitää viettää vanhempien kanssa ihan rauhassa. Miksi yritätte tehdä lapsista pikkuaikuisia. Antakaa lasten leikkiä lapset leikkii vielä pitkään jos annatte lasten olla lapsia

Kyllä on. Vastuunottokyky hukassa ja kasvattaminen.

Meillä kävi kylässä juuri sellainen lapsiperhe, joka ei saa toista kutsua.

Me jouduimme komentamaan ja vahtimaan perheen lapsia kun omat vanhemmat eivät sitä tehneet. Hihittelivät vain jos lapsi esim. kiipeili huonekaluissa tai kulki sotkemassa. Lapset pitivät koko ajan showta ja puhuivat vanhempiensa päälle, vieden kaiken huomion.

Vanhemmat kehtasivat jopa kyseenalaistaa meidän (ihan normaaleja) sääntöjämme. Esimerkiksi johonkin asiaan ei saaneet lapset koskea ilman lupaa. Äidin reaktio oli "meillä on kyllä aina saanut tehdä noin". Ahaa, meillä ei.

Isä taas ei kertaakaan komentanut lapsiaan, ehkä äiti oli siksi luovuttanut kun joutui tekemään hommaa yksin. Hän sentään vahti etteivät lapset tee mitään heille vaarallista kuten juokse pihamme pieneen lampeen.

Kummallinen asetelma jossa vanhemmat lasten palvelijoita.