Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Minä täytän kohta 41 ja ihan sama olo että tähänastinen elämä on ollut jotain teeskentelyä. Vaikka sain tuon ddnos diagnoosin jo 32 vuotiaana mutten jotenkin sisäistänyt sitä tai sitten minulla oli liian kiire suorittaa, kunnes nyttemmin uuvuin täysin ja kenties lopullisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Voisin lisätä vielä sen, että jos olisin nuorena aikuisena ymmärtänyt miten vakavasti traumatisoitunut olen, en olisi varmaankaan koskaan tehnyt lasta. Hän on jo täysi-ikäinen, mutta itsenäistyminen kesken ja syytän siitä pitkälti itseäni. Mistäpä en itseäni syyttäisi..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Minä täytän kohta 41 ja ihan sama olo että tähänastinen elämä on ollut jotain teeskentelyä. Vaikka sain tuon ddnos diagnoosin jo 32 vuotiaana mutten jotenkin sisäistänyt sitä tai sitten minulla oli liian kiire suorittaa, kunnes nyttemmin uuvuin täysin ja kenties lopullisesti.

Minäkään en ole vielä täysin sisäistänyt sitä ja osa minusta vastustaakin sitä kovasti. Se hidastaa toipumista. En tiedä myöskään mitä se toipuminen voi kohdallamme olla.

T. 363

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Voisin lisätä vielä sen, että jos olisin nuorena aikuisena ymmärtänyt miten vakavasti traumatisoitunut olen, en olisi varmaankaan koskaan tehnyt lasta. Hän on jo täysi-ikäinen, mutta itsenäistyminen kesken ja syytän siitä pitkälti itseäni. Mistäpä en itseäni syyttäisi..

Älä syytä. Sinulla on kuormaa tarpeeksi. Yritä vaan olla vauroittamatta lastasi turhaan ja ole hänen puolellaan (kunhan lapsi ei ole narkki, toksinen narsisti tms) niin kaikki on ok. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Minä täytän kohta 41 ja ihan sama olo että tähänastinen elämä on ollut jotain teeskentelyä. Vaikka sain tuon ddnos diagnoosin jo 32 vuotiaana mutten jotenkin sisäistänyt sitä tai sitten minulla oli liian kiire suorittaa, kunnes nyttemmin uuvuin täysin ja kenties lopullisesti.

Minäkään en ole vielä täysin sisäistänyt sitä ja osa minusta vastustaakin sitä kovasti. Se hidastaa toipumista. En tiedä myöskään mitä se toipuminen voi kohdallamme olla.

T. 363

Minullakin on edelleen se joku "eihän mua mikään muu vaivaa kuin ehkä laiskuus" - osa.

Eniten edelleen haluaisin tuon toipumisenkin suhteen kai että olisin sellainen josta ihmiset pitäisi. Mutta kai minun pitäisi haluta pitää itsestäni, en vaan yhtään hahmota mitä se tarkoittaa. Ja mikä on se "itse" josta "minun" pitäisi pitää? Kaikki osani ovat mielestäni käytännössä seinähulluja joten olen kai kokoelma erilaisia mt ongelmaisia identiteettejä. Vaikea pitää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Voisin lisätä vielä sen, että jos olisin nuorena aikuisena ymmärtänyt miten vakavasti traumatisoitunut olen, en olisi varmaankaan koskaan tehnyt lasta. Hän on jo täysi-ikäinen, mutta itsenäistyminen kesken ja syytän siitä pitkälti itseäni. Mistäpä en itseäni syyttäisi..

Älä syytä. Sinulla on kuormaa tarpeeksi. Yritä vaan olla vauroittamatta lastasi turhaan ja ole hänen puolellaan (kunhan lapsi ei ole narkki, toksinen narsisti tms) niin kaikki on ok. 

Kiitos.

363

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Voisin lisätä vielä sen, että jos olisin nuorena aikuisena ymmärtänyt miten vakavasti traumatisoitunut olen, en olisi varmaankaan koskaan tehnyt lasta. Hän on jo täysi-ikäinen, mutta itsenäistyminen kesken ja syytän siitä pitkälti itseäni. Mistäpä en itseäni syyttäisi..

Älä syytä. Sinulla on kuormaa tarpeeksi. Yritä vaan olla vauroittamatta lastasi turhaan ja ole hänen puolellaan (kunhan lapsi ei ole narkki, toksinen narsisti tms) niin kaikki on ok. 

Kiitos. <3 Lapsi ei käytä lainkaan päihteitä eikä ole narsistikaan, mutta hänellä on lievää autismia ja sen mukana omat ongelmansa. Olen käsityksessä, että ptsd ja autismi mm.ovat saman geenin aiheuttamia, joten mielessä on ollut kauan, tuliko lapselle autismi minun vakavan traumatisoitumisen takia. Harmi, että en tajunnut ajoissa. Nyt ei auta kuin yrittää parhaansa.

363

Olipa sekava sepustus, en nyt itseäni sentään siitä geenistä syytä, mutta epäilen, että raskausaikana traumatisoituminen vaikuttanut lapseeni.

363

Yritän välttää pitkiä lainauksia, mutta vastaan tähän:

"Minullakin on edelleen se joku "eihän mua mikään muu vaivaa kuin ehkä laiskuus" - osa.

Eniten edelleen haluaisin tuon toipumisenkin suhteen kai että olisin sellainen josta ihmiset pitäisi. Mutta kai minun pitäisi haluta pitää itsestäni, en vaan yhtään hahmota mitä se tarkoittaa. Ja mikä on se "itse" josta "minun" pitäisi pitää? Kaikki osani ovat mielestäni käytännössä seinähulluja joten olen kai kokoelma erilaisia mt ongelmaisia identiteettejä. Vaikea pitää."

Mulla on ihan sama. Haluaisin olla sellainen, josta voisi pitää. Varsinkin muut, mutta itsekin olisi hyvä päästä sinuiksi ja tykätäkin. Omituisten osien takia se on vaan mullekin vaikeaa. Mietin miten niiden kanssa edes voi tulla sinuiksi, tai no sinuiksi ehkä, mutta että vielä tykkäisin itsestäni.. Ehkä silloin olisi toipunut?

363

Ehkä silloin olisi tosiaan jossain määrin lähtökohtaisesti riittävästi toipunut (vaikka elämä ei olisikaan kuten normaaleissa olosuhteissa) jos kokisi suurimman osan ajasta jotain sisäistä myötätuntoa itseään kohtaan ja turvallisuuden tunnetta. Nämä on minusta suurimmat asiat mitkä erottaa minut pohjimmiltaan muista ihmisistä ja näköjään he aistii jotenkin kummallisesti jos toinen (tai toiset tässä tapauksessa) ei pidä itsestään vaan enemmänkin inhoaa tai ei ole oikein edes olemassa. Tosi usein minulle on käynyt niin että joku ihminen on saattanut olla aluksi innoissaan minun kanssani juttelemassa mutta heti ensi vuorovaikutuksesta havaitsen että toinen kääntääkin katseensa konkreettisesti pois, ei kyselekään minulta mitään, lakkaan olemasta hänelle. Jotenkin huoun jotain vääränlaista energiaa, olen miettinyt saamani palautteen perusteella että minut laitetaan varmaan johonkin "ripustautuvainen/outo luuseri"- kategoriaan sen kummemmin haluamatta tutustua sen syvemmin. 

Nyttemmin minua onkin alkanut kyllästyttää yritykset kelvata muille, se ei tarkoita että olisin yhtäkkiä saanut jostain itsevarmuutta ja itsetuntoa (joka vetäisi ihmisiä puoleensa) vaan olen vain kyllästynyt siihen hylkäävään katseeseen ja elekieleen ja ajatellut että syrjäydytään sitten. Mikä ei ole helppoa koska edelleen haluaisin ihmisten seuraa mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Tai siis kelpaisi jos ns kelpaisin itselleni. Mutta yleensä sitä kai ajatellaan että ihmiset ei synny tyhjästä itsevarmoina ja kokonaisina persoonina, vaan alkaa kokea itsensä hyväksyttäväksi ja olemassaolevaksi olioksi toisten ihmisten hyväksyvän katseen kautta, multa tämä on vaan jäänyt vissiin jo pienestä pitäen saamatta ja olen siis ikuisessa kierteessä vissiin. Eli pohjimmiltaan olen mielen kehityksessä hylätty ja vieroksuttu mitään tiedostamaton vauva keski-ikäisen kehossa, mikä ei varsinaisesti kutsu muita ihmisiä puoleensa vaan päinvastoin. Teininä tuollainen oli vielä ihan hyväksyttävää kokemusteni perusteella mutta nyt pitäisi olla Aikuinen.

Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Voisin lisätä vielä sen, että jos olisin nuorena aikuisena ymmärtänyt miten vakavasti traumatisoitunut olen, en olisi varmaankaan koskaan tehnyt lasta. Hän on jo täysi-ikäinen, mutta itsenäistyminen kesken ja syytän siitä pitkälti itseäni. Mistäpä en itseäni syyttäisi..

Älä syytä. Sinulla on kuormaa tarpeeksi. Yritä vaan olla vauroittamatta lastasi turhaan ja ole hänen puolellaan (kunhan lapsi ei ole narkki, toksinen narsisti tms) niin kaikki on ok. 

Kiitos. <3 Lapsi ei käytä lainkaan päihteitä eikä ole narsistikaan, mutta hänellä on lievää autismia ja sen mukana omat ongelmansa. Olen käsityksessä, että ptsd ja autismi mm.ovat saman geenin aiheuttamia, joten mielessä on ollut kauan, tuliko lapselle autismi minun vakavan traumatisoitumisen takia. Harmi, että en tajunnut ajoissa. Nyt ei auta kuin yrittää parhaansa.

363

Olipa sekava sepustus, en nyt itseäni sentään siitä geenistä syytä, mutta epäilen, että raskausaikana traumatisoituminen vaikuttanut lapseeni.

363

No tuskin sinä itse itseäsi traumatisoit raskautesi aikana vaan jokin onnettomuus tai henkilö. 

Vierailija kirjoitti:

Traumani ovat syntyneet aikuisiällä. Lisäksi sorruin kuuntelemaan ns. henkisiä oppeja, jotka ainoastaan pahensivat tilannetta monellakin tavalla. Se toksisuus ja ihmisen syyllistäminen elämän jumitilanteissa ei tee kenellekään hyvää. Tällä hetkellä moni asia on haasteellinen, mutta tästä selvitään, kun jättää satunnaiset ilkeilykommentit huomioimatta ja pysyy omassa totuudessaan, yrittipä kuka tahansa uskotella tietävänsä ajatusmaailmani ja tunnekokemukseni. Useimmiten ne arvailut ovat menneet täysin pieleen.

Mitä nuo henkiset opit olivat. Vinkki edes?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumani ovat syntyneet aikuisiällä. Lisäksi sorruin kuuntelemaan ns. henkisiä oppeja, jotka ainoastaan pahensivat tilannetta monellakin tavalla. Se toksisuus ja ihmisen syyllistäminen elämän jumitilanteissa ei tee kenellekään hyvää. Tällä hetkellä moni asia on haasteellinen, mutta tästä selvitään, kun jättää satunnaiset ilkeilykommentit huomioimatta ja pysyy omassa totuudessaan, yrittipä kuka tahansa uskotella tietävänsä ajatusmaailmani ja tunnekokemukseni. Useimmiten ne arvailut ovat menneet täysin pieleen.

Mitä nuo henkiset opit olivat. Vinkki edes?

En ole hän, mutta ainakin new age itämaissekoitteiset uushengellisyydet pitävät sisällään tuollaisia elementtejä. Toki ihan kristinuskostakin saa toksisen väärässä seurassa. 

Kuulostaa tutulta. Mustakin ihmiset ilmeisesti aistii, että olen jotenkin outo. Kerran riidan aikana minulle sanoikin eräs entinen ystäväni, että olivat töissä puhuneet, että mä olen outo. Hän on itsekin traumatisoitunut, mutta silti vain minä olin se outo. En uskaltanut enää jatkaa koko ystävyyttä.

Oon yrittänyt miettiä miten se huokuisi musta, jos olisin itseäni kohtaan myötätuntoinen ja armollinen. Olen aika taitavasti onnistunut oppimaan puhetyylin, missä en paljasta traumatisoitumistani (koska muut eivät sitä yleensä ottaen kestä), mutta jotain musta silti huokuu. Mulle tulee sellaisia kiukunpuuskia, että ihan sama mitä muut ajattelee, mutta aina mä palaan siihen, että sillä on kyllä väliä ja haluaisin tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.

Siitä on ollut vähän hyötyäkin; kun olen tunnistanut salatut toiveeni mm.tykätyksi tulemisesta, jännitys sosiaalisissa tilanteissa on ihan ihan vähän lieventynyt. Tosin yleensä edelleen poikkeuksetta silti dissosioin sosiaalisissa tilanteissa. Osasyy siihen on kai se, että en halua kuulla kaikkia omia ajatuksiani noissa tilanteissa. Jos kuulisin, vaikuttaisin varmaan vielä oudommalta.

363

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos omasta puolestani tästä ketjusta, luin sen juuri. Itse olen 45-vuotias, kuntoutustuella ptsd:n takia, mutta terapeutin arviointien perusteella minulla on c-ptsd / ddnos, tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö.

Oma fiilis on, että en jaksaisi enää oikein elää. En tiedä kuka ja minkälainen olen enkä saa kiinni siitä miten ja minkälaisena olen elänyt elämäni 41-vuotiaaksi. Tuntuu, että koko aiempi elämäni on ollut suurta teeskentelyä, että kaikki olisi hyvin ja olisin selviytynyt. 41-vuotiaana jäin toistaiseksi pisimmälle sairauslomalleni siis.

Oma äitini oli myötätunnoton ja väkivaltainen, psykiatrini on puhunut psykopatiasta hänen kohdallaan. Isälläni oli skitsofrenia ja olen elänyt läpi hänen itsemurhayrityksensä ym. Hän on myös alkoholisti. Olen vastikään hyväksynyt, että kumpikin vanhemmistani on itse vakavasti traumatisoituneita. Äidistäni terapeuttini on sanonut, että hän on niin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia auttaisi.

Nuorena ajauduin kahteen väkivaltaiseen suhteeseen, mitkä jättivät sitoutumiskammon. Sain lapsen ja olin 11 vuotta ilman parisuhdetta. Ensimmäinen parisuhteeni sittemmin oli sadistisen miehen kanssa. Sen jälkeen olen kokenut, että en voi edes itseeni luottaa, sillä hälytyskelloni eivät soi kuten normaaleilla ihmisillä. Olen nyt jonkinmoisessa parisuhteessa, mutta emme asu yhdessä enkä pysty neljän vuoden jälkeenkään edes nukkua miesystäväni kanssa. Hänkin on lapsuudessaan traumatisoitunut. Suhteet ystäviin on etääntyneet tosi paljon. Aluksi halusin ja tarvitsin sitä. Nyt kärsin yksinäisyydestä enkä osaa uudelleen rakentaa hyviä ihmissuhteita. En osaa olla muiden kanssa oma itseni ja sisäinen sättijäni syyttää teeskentelystä, vaikka kyseessä on ANP-osani.

En tiedä pystynkö ja haluanko palata työelämään, olen uupunut jo neljä kertaa ja kärsin voimakkaista riittämättömyyden ja huonommuuden kokemuksista. Kaikki saamani positiivinen palaute on kuin vesi hanhen selästä, koska sisin on niin rikki. Tunnen olevani yksi suuri huijari. Nyt neljättä vuotta terapiassa ja elän kivuliasta ja tuskallista aikaa. En löydä lastani lukuun ottamatta merkitystä elämälleni, vaikka joten kuten yritän huolehtia terveydestäni.

Haluaisin tietää kuka oikeasti olen ja toivon voivani joskus hyväksyä kaikki erilaiset osani. Minäkin koen lähes poikkeuksetta surua ja ahdistusta enkä saa oikeastaan juuri mistään nautintoa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olen kyllä alkanut huomata nauttivani aamukahvista. Se on pieni voitto.

Voisin lisätä vielä sen, että jos olisin nuorena aikuisena ymmärtänyt miten vakavasti traumatisoitunut olen, en olisi varmaankaan koskaan tehnyt lasta. Hän on jo täysi-ikäinen, mutta itsenäistyminen kesken ja syytän siitä pitkälti itseäni. Mistäpä en itseäni syyttäisi..

Älä syytä. Sinulla on kuormaa tarpeeksi. Yritä vaan olla vauroittamatta lastasi turhaan ja ole hänen puolellaan (kunhan lapsi ei ole narkki, toksinen narsisti tms) niin kaikki on ok. 

Kiitos. <3 Lapsi ei käytä lainkaan päihteitä eikä ole narsistikaan, mutta hänellä on lievää autismia ja sen mukana omat ongelmansa. Olen käsityksessä, että ptsd ja autismi mm.ovat saman geenin aiheuttamia, joten mielessä on ollut kauan, tuliko lapselle autismi minun vakavan traumatisoitumisen takia. Harmi, että en tajunnut ajoissa. Nyt ei auta kuin yrittää parhaansa.

363

Olipa sekava sepustus, en nyt itseäni sentään siitä geenistä syytä, mutta epäilen, että raskausaikana traumatisoituminen vaikuttanut lapseeni.

363

No tuskin sinä itse itseäsi traumatisoit raskautesi aikana vaan jokin onnettomuus tai henkilö. 

En tokikaan, vaan vanhempani ja kaksi exääni traumatisoivat, mutta vastuu lapsen teosta, oli minun(kin).

363

Onneni on, että olen psykopaatti, 47 pistettä. Ei siis traumoja. Paitsi vähäinen katumus etten ruvennut poliitikoksi. Mutta vartijanakin saan toteuttaa itseäni -

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.

Samanlainen kokemus ihmissuhteista täälläkin. Ja tuo itsensä syyttely, että pitäisi vain reipastua ja yrittää jaksaa vaikka mitä. Ikään kuin se ei riittäisi miten paljon on jo tähän mennessä tehnyt, aivan liikaa suhteessa omaan jaksamiseen. Silti sitä ajattelee, että vielä huonomminkin asiat voisivat olla ja pitäisi vain saada itsestään enemmän irti, lisää näyttöjä töissä, luotua niitä paremmin toimivia ihmissuhteita (ihan kuin ne olisivat vain sinusta kiinni!) jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.

Samanlainen kokemus ihmissuhteista täälläkin. Ja tuo itsensä syyttely, että pitäisi vain reipastua ja yrittää jaksaa vaikka mitä. Ikään kuin se ei riittäisi miten paljon on jo tähän mennessä tehnyt, aivan liikaa suhteessa omaan jaksamiseen. Silti sitä ajattelee, että vielä huonomminkin asiat voisivat olla ja pitäisi vain saada itsestään enemmän irti, lisää näyttöjä töissä, luotua niitä paremmin toimivia ihmissuhteita (ihan kuin ne olisivat vain sinusta kiinni!) jne.

Yritin terapiassa keskustella siitä kuinka pahasti osiin jakautunut oma persoona on, mutta terapeutti ei halunnut käydä tätä keskustelua. Identiteetti on kyllä yhtenäinen, mutta koen liukuvani erilaiset tiloista toisiin. En osaa nimetä ja tunnistaa niitä, koska sitä ei ole harjoiteltu.

Joo, olen havainnut että "normaalit" on oikeasti todella armollisia itselleen ja niin sanotusti hyväksyy itseltään vaikka mitä sellaista josta itse olisin että eihän tuo kelpaa mihinkään. Heillä on minun näkökulmasta katsoen ihan hirveästi kaikenlaista sallivuutta ja myötätuntoa itseä kohtaan ja he pitää ihan itsestäänselvyytenä että esim. "kyllähän minä saan töitä", "totta kai olen puolison kanssa yhdessä ikuisesti", "en tietenkään mieti mitä muut ihmiset minusta ajattelee". Itse taas kun esim lukee tuota anoppi-miniä ketjua niin ihmettelen miten joku jaksaa valittaa jostain vääränlaisen kakun tilaamisesta kun on ensinnäkin kelvannut jollekin puolisoksi ja sitten vielä anoppi haluaa ostaa kakun (ko kirjoittajan mielestä väärin tehty). Niin kuin ihan käsittämätöntä minulle päästä nillittämään tuollaisista. Kerran olen nuorempana yhden n kuukauden mittaisen suhteen aikana  tavannut poikkiksen äidin ja vaikken silloin tiennyt mitään mistään traumoistani niin havaitsin että hän oli myös näitä jotka heti ensikättelyssä karsastaa minua. Että ihan kummallista olisi jos joku huolisi seurustelukumppanikseen tai jopa aviopuolisokseen ja että sen puolison äiti yrittäisi vieläpä miellyttää minua, vaikka sitten jotenkin törpösti. Mutta koska olen jo tämän ikäinenkin niin eipä taida olla tuollaista ihmettä näköpiirissä.