Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Jatkoa

Tälläistä tämä on aina ollut. Joku toinen pääsee eteenpäin ja meillä ei tavallaan vieläkään olla päästä edes alkuun. Tuskin koskaan päästään. Tämä kaikki voi tavallaan myös viedä koko ihmisen elämän mukanaan. Ei koskaan pysty aloittamaan elämäänsä, kun joku asia on aina kesken tai täytyy kestää ja selvitä eteenpäin. Ei ole aikaa ja voimia pysähtyä. Ymmärrän nyt paremmin sen mikä myös estää toipumasta. Ihmisellä ei ole mahdollisuuksia keskittyä itseensä.

Miki taas sai tukea kotoa ja hyvä niin. Ainakaan vanhemmat eivät olisi voineet tehdä mitään enempää. Silti hänkin jätti esim terapian kesken mikä taas sai aikaan sen ettei voinut 5 vuoteen saada kelan terapiaa tms. Muistaakseni näin. Tämä taas vaikutti siihen, ettei kestänyt enää ja olisi tarvinnut apua. Vanhemmat pohtivat asiaa näin. Mietin taas vaan myös itseäni ja sitä miten koskaan olisin siinä pisteessä, että voisin keskittyä terapiaan ja käydä siellä rauhassa jos miettii elämääni. Tiedän toki kuinka vaikeaa sitä on edes saada. Silti en näe itseäni tai elämääni siinä pisteessä. Olen toisaalta nuoresta lähtien ollut niin kuormitettu ja elänyt ns toisia varten. En meinaa enää jaksaa. Olen alle 30-vuotiaana jo vähitellen lopussa. Tänne asti olen sinnitellyt. Pää ei oikein enää kestä tätä kaikkea. Joskus mietin miksi edes saada lapsia (vanhempiani ajatellen) jos ei anna heidän elää ja päästä heitä vapaaksi vaan aina nojaa heihin ja tavallaan ottaa heidät joka juttuun mukaan niin hyvässä kuin monesti pahassakin. Ei kenenkään lapsen tarvisi joutua siihen kaikkeen. Vanhempien pitäisi seisoa omilla jaloillaan ja tukea lapsiaan myös vaikeina hetkinä. 

Hei kaikki!

Löysin sattumalta tämän ketjun ja täytyy kyllä itsekin valitettavasti todeta näin päälle nelikymppisenä, että lapsuuden traumat todellakin vaivaavat vieläkin ihmissuhteissa ja aiheuttavat itselle ongelmia työpaikoilla ja läheisissä ihmissuhteissa. Väkivaltakokemukset lapsuudessa siis vaivaavat yhä vaikka terapiaa takana 10 vuotta. Terapiasta olen toki hyötynyt paljonkin ja osaan jo hakea itselleni apua elämässä yleensäkin jos sitä tarvitsen. Masennus ja ahdistustaipumus seuraa vahvasti perässä halusin tai en. Inhoan konflikteja ja minun on vaikea pitää puoliani ja helposti olen liian kiltti ja ihmiset kävelevät ylitseni. Olen kyllä oppinut paremmin terapian myötä pitämään puoleni ja osaan paremmin sanoa ei. Minullakin on kokemusta dissosiaatiohäiriöstä, mutta sitä onneksi sain työstettyä terapiassa paljon ja tietyt muistikuvat eivät enää ole vain epämääräisen pirstaleisia joista ei kunnolla saa kiinni. Haluaisin parisuhteen mutta vieläkin pelkään läheisyyttä. Minun täytyy olla todella tarkka, että en hakeudu päihdeongelmaisen kanssa suhteeseen tai valtaa käyttävän ihmisen kanssa. Minulla on helposti taipumus vastata muiden tarpeisiin unohtaen itseni. Haluan tasa-arvoisen parisuhteen.

Olen itse varmasti sen vuoksi huono ihminen, että olen liian mustavalkoisesti ajatteleva monissa jutuissa. Toisaalta jos miettii elämääni niin korostuu juuri se ajatus, että kun kaikki on jo nyt mennyt näin pieleen ja olen kokenut kaikkea ikävää niin ei tästä vaan saa rakennettua enää mitään hyvää. Tavallaan valehtelisin itselleni jos yrittäisin väittää elämäni olevan sellaista mitä haluaisin. Silti en vaadi paljon. En kaipaa mitään ihmeellistä. Kuitenkaan elämäni ei vaan täytä mitään sellaista asiaa mitä toivoisin. Toki olen melko terve vielä ja minulla on asioita mitkä voisivat olla vieläkin huonommin. Tiedän sen. Silti tämä on vaan monilta osin kuin painajaista. En voi toki kirjoittaa tänne kaikesta. Silti olen monesti miettinyt, että onneksi en tiennyt elämäni tulevan olemaan tälläistä. En olisi kestänyt sitä. Toivoin jotain parempaa. En vaan ole saanut sitä.

Toki itsestäkin on kiinni moni asia. Paljon myös siitä miten ihmiset kohtelevat toisia. Oikeastaan jos miettii kaikkea niin katseeni kääntyy ihmisiin. Varmasti moni on kokenut kaikkea ikävää. Toki traumoja voi aiheuttaa esim onnettomuudet, sairastuminen tms asiat. Silti monella varmasti nämä liittyvät ihmisiin ja ikävät kokemukset ovat ihmisten tuomia. Nyt en meinaa enää kestää elämääni. En vaan enää oikein selviä. Kesä on vaikeaa, kun pitäisi jaksaa olla aktiivinen ja ihmisiä pyörii eri paikoissa. Levottomuus yms on ikävää. Talvi on taas synkkää aikaa ja täällä on esim vaikeaa liikkua teiden yms huonon kunnon vuoksi. Tämä tuo haasteensa. Pahoittelen valitusta. On vaan sellainen hetki, että miettii sitä kuinka tyhmä on ollut, kun ei ole nähnyt totuutta joissakin jutuissa. On luullut asioiden olevan paremmin ja parempi tilanne  ja sitten on totuus tullutkin ilmi. Tämäkin ihmisiin liittyen. Oikeastaan ihmisistä on ollut elämässäni pelkkää haittaa monelta osin.

Hei sinä (en tee pitkää lainausta, mutta joka kirjoitit pitkästi), lopeta itsesi kutsuminen huonoksi ihmiseksi. Jos mietitään päänsisäinen puheesi eri tyyppien puheeksi niin heivaa ne ikävät moittivat ankeuttajatyypit pois. Tee tilaa ja kutsu tilalle ne tyypit, jotka lohduttavat, kannattelevat, tsemppaavat, kehuvat, ymmärtävät. 

Niin kauan, kun ihminen moittii itseään, on hän hylännyt itsensä ja kuinka eksyksissä ja yksin silloin onkaan.

Vierailija kirjoitti:

Hei sinä (en tee pitkää lainausta, mutta joka kirjoitit pitkästi), lopeta itsesi kutsuminen huonoksi ihmiseksi. Jos mietitään päänsisäinen puheesi eri tyyppien puheeksi niin heivaa ne ikävät moittivat ankeuttajatyypit pois. Tee tilaa ja kutsu tilalle ne tyypit, jotka lohduttavat, kannattelevat, tsemppaavat, kehuvat, ymmärtävät. 

Niin kauan, kun ihminen moittii itseään, on hän hylännyt itsensä ja kuinka eksyksissä ja yksin silloin onkaan.

Itseasiassa ei näin. Sillä itsekriitikollakin on joku syy olla olemassa, ja se ei hiljene jos se yritetään syrjäyttää. Kysy siltä itsekriittiseltä ääneltä, mikä sillä on hätänä. Mitä sille on käynyt, että se kokee tollasen tarpeelliseksi. Lähesty sitä uteliaisuudella ja rakkaudella. Sillä on joku hyvä syy olla olemassa, ja se hiljenee lopullisesti vain, jos yrität ymmärtää miksi se on sellainen ja annat sille rakkautta. Todennäköisesti se heijastaa esim. kriittistä tai epävakaata vanhempaa ja jos annat lapsi-itsellesi myötätuntoa ja rakkautta ja olet tavallaan itsellesi se vanhempi, jota sulla ei koskaan ollut, myös itsekriitikko rauhoittuu.

Jos tää lähestymistapa kiinnostaa, niin googlatkaa Internal Family Systems.

millaisia traumoja teillä on ja miten ne ovat ilmenneet myöhemmin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei sinä (en tee pitkää lainausta, mutta joka kirjoitit pitkästi), lopeta itsesi kutsuminen huonoksi ihmiseksi. Jos mietitään päänsisäinen puheesi eri tyyppien puheeksi niin heivaa ne ikävät moittivat ankeuttajatyypit pois. Tee tilaa ja kutsu tilalle ne tyypit, jotka lohduttavat, kannattelevat, tsemppaavat, kehuvat, ymmärtävät. 

Niin kauan, kun ihminen moittii itseään, on hän hylännyt itsensä ja kuinka eksyksissä ja yksin silloin onkaan.

Itseasiassa ei näin. Sillä itsekriitikollakin on joku syy olla olemassa, ja se ei hiljene jos se yritetään syrjäyttää. Kysy siltä itsekriittiseltä ääneltä, mikä sillä on hätänä. Mitä sille on käynyt, että se kokee tollasen tarpeelliseksi. Lähesty sitä uteliaisuudella ja rakkaudella. Sillä on joku hyvä syy olla olemassa, ja se hiljenee lopullisesti vain, jos yrität ymmärtää miksi se on sellainen ja annat sille ra

No joo sinänsä joo, jos on ihan oikeasti sisäistänyt ne. Itse tunnistan kaikki väheksyvät kommentit äitini kommenteiksi, joten on ihan riittävää, että ne ulkoistaa päästään ja sitten ihan muuten vaan terapiassa käsittelee sitä, miksi äiti on kommentoinut kuten on. 

Vierailija kirjoitti:

millaisia traumoja teillä on ja miten ne ovat ilmenneet myöhemmin?

Masennuksena, jota en ole tajunnut masennukseksi, erilaisina psykosomaattisina oireina (suolistosairauksia ja autoimmuunitauteja) sekä dissosiaationa (vaipuminen jonnekin päiväunikuvitelmiin tai antaa vain ajan kulua ja on itse passiivisena tajuamatta, mihin se päivä oikein meni). 

Tajuan, että olen traumatisoitunut niistä asioista ja tapahtumista, joissa en ole voinut tapella vastaan ja toimia aktiivisesti, vaan on ollut pakko lamaantua tai näytellä kuin tilannetta ei olisikaan.

Olenko ainoa, joka kokee "ethän hylkää enää itseäsi" -puhetavan syyllistävänä? On vaikeaa muuttaa pelkällä tahdonvoimalla sisäistä kokemusta itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Tälläistä tämä on aina ollut. Joku toinen pääsee eteenpäin ja meillä ei tavallaan vieläkään olla päästä edes alkuun. Tuskin koskaan päästään. Tämä kaikki voi tavallaan myös viedä koko ihmisen elämän mukanaan. Ei koskaan pysty aloittamaan elämäänsä, kun joku asia on aina kesken tai täytyy kestää ja selvitä eteenpäin. Ei ole aikaa ja voimia pysähtyä. Ymmärrän nyt paremmin sen mikä myös estää toipumasta. Ihmisellä ei ole mahdollisuuksia keskittyä itseensä.

Miki taas sai tukea kotoa ja hyvä niin. Ainakaan vanhemmat eivät olisi voineet tehdä mitään enempää. Silti hänkin jätti esim terapian kesken mikä taas sai aikaan sen ettei voinut 5 vuoteen saada kelan terapiaa tms. Muistaakseni näin. Tämä taas vaikutti siihen, ettei kestänyt enää ja olisi tarvinnut apua. Vanhemmat pohtivat asiaa näin. Mietin taas vaan myös itseäni ja sitä miten koskaan olisin siinä pisteessä, että voisin keskittyä terapiaa

Miki Liukkosen keskeyttämästä terapiasta: hän ei olisi voinut Kelan ohjeistuksen mukaisesti saada viiteen vuoteen uutta terapiaa varten avustusta, vaikka olisi käynyt jakson loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

millaisia traumoja teillä on ja miten ne ovat ilmenneet myöhemmin?

Sama kuin useilla muillakin tässä ketjussa, tunnistamisen tunteita on monta kertaa tullut lukiessa. Eli olen lapsesta saakka pelännyt kasvojen menetystä niiden ihmisten silmissä, joiden kanssa joudun kulloinkin olemaan tekemisissä. Tähän on sitten yhdistynyt vanhemmilta saatu tiukka (nykylasten mittapuulla varmasti aivan mielisairaan tiukka, mutta oman lapsuusajan eli 80-luvun mittapuulla vielä "normaalin rajoissa" ollut) kasvatus, johon kuului esim. rangaistusten saaminen nimenomaan kasvojen menettämistä korostavalla tavalla.

Esim. jos vanhempien tuttavia kyläili meillä, lapsilta saatettiin aina joskus kysyä milloin viimeksi kukin meistä oli tehnyt jotain väärin, ja siihen piti vastata totuudenmukaisesti. Piti myös kertoa millaisen rangaistuksen oli saanut, olipa se sitten piiskaa, arestia, viikkorahan menetys tai mikä tahansa. Ja ottaa vastaan kauhistelut siitä miten hirveä tottelematon lapsi oli ollut. Ja kuunnella kehuja vanhemmille siitä, kuinka he meidän kanssamme "uskalsivat käyttää tarvittaessa koviakin otteita" jne.

Tai ihan perhepiirissäkin se meni joskus äärimmäisyyksiin. Ehkä syvimmin mieleen jäi näistä kun olin 12, ala-asteen viimeinen kevät. Näpistelin kotoa rahaa eteisen puhelinpöydällä olleesta kupista, johon oli kerätty vanhempien kauppareissuilta jääneitä irtokolikoita yms. Se huomattiin ja minua ja kolmea sisarustani kuulusteltiin. Pikkuveljeäni epäiltiin aluksi eniten, mutta kun vanhemmat asettivat ansan, jäin kiinni itse teossa. Jouduin etsimään pihapuusta vitsan ja laskemaan housuni, ja äiti piiskasi minut kaikkien nähden. Vähemmän yllättävästi viimeinen kerta koskaan kun näin tapahtui. Tässäkin pahinta ei ollut se itse kuumotus pyllyssä tai sen aiheuttama itketys, vaan se psykologinen nöyryytys, kun "putosin korkealta". Eli olin jo iso tyttö, jota pikkusisarukset olivat katsoneet vähän ylöspäin, ja omasta pöyhkeästä mielestäni heidän oli kuulunutkin tehdä niin. Siitä tuli pitkäksi aikaa loppu.

Jos nykyään aikuisena joudun johonkin noloon tilanteeseen, niin lävitseni kulkee aina sellainen valtava lamaannuttava nöyryytyksen humahdus, joka tuo mieleen nämä lapsuuden kasvatustilanteet, joten uskon että se johtuu lähes varmasti nimenomaan niistä. Pelkään näihin tilanteisiin joutumista niin paljon, että olen parantumattoman sitoutumiskammoinen vela. Olen kuitenkin saanut paljon hyvää ja iloa ja mielekkyyttä elämääni ei-romanttisista ja ei-seksuaalisista ihmissuhteista, eli asiat voisivat olla vielä paljon pahemminkin.

Asiaa monimutkaistaa se, ettei minua sinänsä ikinä rangaistu turhasta. Onhan nyt selvää, että jos lapsi tekee jotain sellaista kuin esim. tuo varastaminen, tai joku oman hengen vaarantava hölmöily, niin siihen on puututtava jollain tavalla. Olin vain sellainen itsestäni suuria luullut, kovapäinen ja voimakastahtoinen lapsi, joka oppi läksynsä toistuvasti vasta kantapään kautta, monessa muussakin tilanteessa kuin näissä joissa tein jotain kiellettyä ja sain rangaistuksen. Ja ne häpeälliset muistot siitä kantapään kautta oppimaan joutumisesta ovat tässä rinnalla niin voimakkaat, että huomaan ymmärtäväni vanhempia ehkä vähän liikaakin. Ikään kuin siitä, että he aikuisina tiesivät minua paremmin mitä minun oli lapsena järkevää tehdä ja mitä ei, seuraisi, että he tiesivät myös, millaisia seuraamuksia minulle oli ei-järkevistä teoistani järkevää antaa ja millaisia ei.

Siskoni ja kaksi veljeäni ovat saaneet samanlaisen kasvatuksen, mutta olivat ilmeisesti ihan vain luonteeltaan niin toisenlaisia, että eivät traumatisoituneet, ja ovat ihmissuhteiden kannalta eläneet paljon normaalimpaa elämää kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa, joka kokee "ethän hylkää enää itseäsi" -puhetavan syyllistävänä? On vaikeaa muuttaa pelkällä tahdonvoimalla sisäistä kokemusta itsestään.

Et ole ainoa. Huomaan usein, että ulkopuoliset - mukaan lukien kaiken maailman hyvinvointivalmentajat eivät tiedä, että näitä asioita ei järjellä muuteta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa, joka kokee "ethän hylkää enää itseäsi" -puhetavan syyllistävänä? On vaikeaa muuttaa pelkällä tahdonvoimalla sisäistä kokemusta itsestään.

Et ole ainoa. Huomaan usein, että ulkopuoliset - mukaan lukien kaiken maailman hyvinvointivalmentajat eivät tiedä, että näitä asioita ei järjellä muuteta. 

Ei muuteta järjellä, mutta itse en olisi tajunnut edes alkaa yrittää muuttaa, ellei sitä olisi alettu ajaa minulle monesta eri suunnasta. 

Joku kyselee, että millaiset tampiot traumatisoituvat. Minun havaintojeni mukaan mukavat ihmiset, joilla on empatiakykyä. Kovemmat ja itsekkäämmät ihmiset ovat paremmin suojassa traumatisoitumiselta - tai siis ovat traumatisoituneita (esim. narsistit), mutta eivät myönnä tai tunnista sitä itse. 

Onko kellään kokemusta painopeitosta traumatisoitumisen aiheuttamien oireiden hoidossa? Suosittelisitko ostamaan? Kiinnostaisi saada unta paremmaksi ja ahdistusta vähemmäksi. 

"Sama kuin useilla muillakin tässä ketjussa, tunnistamisen tunteita on monta kertaa tullut lukiessa. Eli olen lapsesta saakka pelännyt kasvojen menetystä niiden ihmisten silmissä, joiden kanssa joudun kulloinkin olemaan tekemisissä." 

Tämä on tuttua minullekin. Toisaalta yhdistän tämän paljolti perheen ulkopuolisiin ihmisiin. Minulla ei ollut kotona sellaista nöyryytystä mitä esim lainaamani viestin kirjoittajalla. Silti olen varsinkin isäni puolelta tottunut jo pienenä siihen, etten tavallaan saa tehdä virheitä ja pitää tehdä asiat niin kuin hän haluaa. Elämä hänen kanssaan on ollut sellaista ennakointia ja väsyn vieläkin siihen kaikkeen. Hän muuttaa mielipiteitään ja ajatuksiaan nopeasti. En oikein ikinä ole  tiennyt mitä puhua hänelle. Oikeastaan kaikkien vaikeampien asioiden käsittely jää väliin. Saan miettiä kokoajan mitä voin puhua ja miten toinen reagoi.

En toisaalta ole itsekään mikään täydellinen. Kaikkea muuta. Silti isäni on kuin jokin ikuinen teini monissa jutuissa. On niin vaikeaa edes kuvailla häntä. Sitten kun yhdistää hänet siihen, kun pitäisi tehdä suuria päätöksiä. Hänelle on tyypillistä joko lyödä jarrut täysin pohjaan asioissa mitkä eivät ole hänelle tärkeitä tai sitten ottaa esim liikaa lainaa ja ajattelee itsestään liian "suureellisesti", että kyllä hän esim pystyy velkaa ottamaan. Sitten ei selviäkään kunnolla kaikesta. Käytös on holtitonta näissä jutuissa. Sitten minunkin pitäisi  jatkuvasti olla meillä mukana kaikessa. Joku nuorempi ihminen elää ns itselleen. Minä taas olen tavallaan sidottu perheeseeni. M

Mikään asia ei meinaa hoitua ilman sitä, että minut otetaan siihen mukaan. Nytkin isäni loukkaantui, kun en enää yhden asian myötä jaksanut lähteä sitä hoitamaan yms. Hän ei tavallaan ymmärrä sitä jos toinen ei enää jaksa. Oikeastaan äitinikään ei ymmärrä asiaa täysin. Tämä perhe onkin sitten "hyvä" paikka uupua täysin. Toisaalta ymmärrän ja tiedän sen, ettei sohvalla makaaminen yms ole pitkällä ajalla hyvä juttu. Ymmärrän itsekin sen, ettö parempi on yrittää jaksaa tehdä juttuja ja olen itsekin sen todennut. Tämä on vaan huono perhe uupua jos katsotaan tätä kaikkea. Olisi helpompaa jos voisi sanoa, ettei enää jaksa tai hyvin ja joku ymmärtäisi sen. Isäni ei sitä ymmärrä ja oikeastaan hän on ihminen jonka jokaisen pitäisi nähdä ja tavata, että tajuaisi paremmin. Joku ihmetteli joskus, kun kirjoitin väsyväni hänen käytökseensä, että miten yksittäinen ihminen voi mukamas kuormittaa niin paljon. Mietin, että hänen pitäisi nähdä ja kokea se kaikki. Lapsesta saakka tässä mukana ollessa olen vähitellen väsynyt. Kun ihmisen kanssa ei mikään asia onnistu ilman jotain vääntöä ja valitusta.

1 osa

2 osa

Jos vielä mietin häpeää niin olen kotona jo tottunut häpeämään. Minua toruttiin aina paljon jos tein jotenkin väärin. Oikeastaan en muista kertaakaan, että olisin esim huutoa saadakseni tehnyt mitään pahaa tai mitään kiellettyä tms. Lähinnä tein silloin vasn jotain toisin mitä isäni halusi. En toiminut jossain tilanteessa niin kuin hän tahtoi ja vastustin tai tein omalla tavallani. Tämä esim harrastuksiin liittyen. Joskus toki valehtelin välttääkseni jonkun pahemman huudon. Saatoin esim kaunistella sitä miten pärjäsin jossain kilpailussa yms, ettei isäni suuttuisi. Isäni sai kuitenkin tietää totuuden ja suuttui vielä enemmän, kun valehtelin. Yleensä isälläni ei silti ollut aihetta suuttua ja hänen käytöksensä sai minut vaan enemmän kuoreeni ja yritin olla varovaisempi.

Muuta häpeää on sitten tuonut kiusaaminen. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt sen paremmin, että olin jo lapsuudessa kiusattu. Silloin olin jotenkin liian hölmö sitä kunnolla ymmärtämään. Jokin asia tuntui pahalta ja joku sanoi ilkeästi tai nauroi ja ei pienessä luokassa monikaan tykännyt kanssani olla ja ajoittain jäin yksin. Sattui ikäviä juttuja ja joku sanoi pahasti yms. Jos jälkeenpäin miettii niin näitä hetkiä oli paljon. Ei minullakaan ole oikeastaan ikinä ollut hyvä olla koulussa. Lapsuudessa oli alakoulussa aina jotain pilkkaa ja kyllä sen nyt myöhemmin tajuaa paremmin. Nuoruudessa se kaikki sitten oikeasti paheni. Ei auttanut uusi koulukaan. Kaikki vaan paheni.

Näin häpeä on tavallaan ollut osa elämääni koko ajan. Olen hävennyt itseäni ja kokenut olevani huono. Nykyisin olen niin kiinni tässä häpeässä etten enää meinaa päästä irti. Ihmiset ovat myöhemminkin aiheuttaneet elämääni hyvin paljon pahaa. Minä olen tavallaan jo menettänyt kasvoni. En itse aiheutetusti vaan toisten pilkan, kiusaamisen sekä ikävien puheiden vuoksi. Ei siinä sitten totuudella ole oikein väliä jos kaikki uskovat muuta. Jos mietin oloani niin monesti olen vaan väsynyt elämääni. Toivoisi, että saisi asioita muutettua tai elämää paremmaksi. Ei vaan oikeastaan pysty siihen. Ei, vaikka kuinka yritän ajatella, että en mieti ikäviä juttuja yms. Ei kai kukaan tahtoisi velloa niissä.

Itsellekin on tuttua silti se, kuinka ensin sivuutan kaiken ikävän vuosien ajaksi. Sitten se ei vaan enää onnistu. Herää vähitellen siihen, että mikä on totuus ja ei enää pystykään unohtamaan ja tavallaan hyväksymään kaikkea. Samalla heräävä vihan tunne taas kuormittaa. On turhaa vähän tuntea vihaa jos se vaan katkeroittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa, joka kokee "ethän hylkää enää itseäsi" -puhetavan syyllistävänä? On vaikeaa muuttaa pelkällä tahdonvoimalla sisäistä kokemusta itsestään.

Et ole ainoa. Huomaan usein, että ulkopuoliset - mukaan lukien kaiken maailman hyvinvointivalmentajat eivät tiedä, että näitä asioita ei järjellä muuteta. 

Jos itse mietin tätä niin kyllähän ihminen monesti hylkää itsensä ikävien tapahtumien keskellä. On vaikeaa ajatella olevansa mikään "paras" tyyppi jos saa esim ikävää kohtelua muilta ja kaikki asiat elämässä viittaavat siihen kuinka on jotenkin epäonnistunut. Oikeastaan vain ihminen jolla on todella hyvä itsetunto voi kestää ikävien kokemusten alla menettämättä toivoaan. Kyllä nämä jättävät jälkensä ja on vähän ihmeellistäkin jos ihmisen pitäisi pystyä tavallaan ajattelemaan itsestään positiivisesti kaiken ikävän keskellä. Moni ei vaan pysty siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun viimein alkoi hakea apua, pätevän kuulijan löytäminen vain tuurista kiinni.

Auttavissa puhelimissa oli todella typeriä kommentoijia, joiden möläytykset huononsi vointia entuudestaan. Ymmärtämättömiä, jopa pahantahtoisia, itse avun tarpeessa olevia typeryyksiä.

Joo soitin auttavaan puhelimeen nollalinjaan kun mies kävi taas päälle (myöhemmin tapin yritys) niin siellä vastasi joku nuori nainen ja sanoi no mitä sä ite teit sitten et se noin teki? :D

Ihan relevantti kysymyshän tuo on. Mitä muuten teit että miehesi kävi päälle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa, joka kokee "ethän hylkää enää itseäsi" -puhetavan syyllistävänä? On vaikeaa muuttaa pelkällä tahdonvoimalla sisäistä kokemusta itsestään.

Et ole ainoa. Huomaan usein, että ulkopuoliset - mukaan lukien kaiken maailman hyvinvointivalmentajat eivät tiedä, että näitä asioita ei järjellä muuteta. 

Jos itse mietin tätä niin kyllähän ihminen monesti hylkää itsensä ikävien tapahtumien keskellä. On vaikeaa ajatella olevansa mikään "paras" tyyppi jos saa esim ikävää kohtelua muilta ja kaikki asiat elämässä viittaavat siihen kuinka on jotenkin epäonnistunut. Oikeastaan vain ihminen jolla on todella hyvä itsetunto voi kestää ikävien kokemusten alla menettämättä toivoaan. Kyllä nämä jättävät jälkensä ja on vähän ihmeellistäkin jos ihmisen pitäisi pystyä tavallaan aj

No ei pysty, mutta minun mielestäni se on kyllä sinänsä oikein, että se on tie tervehtymiseen ja onhan se parempi edes tietää, missä on määränpää kuin vaan harhailla tietämättä minne mennä tai vaikka olisi paikallaan väsyneenä niin tietää, mitä kohti pyrkiä sitten, jos ja toivottavasti kun joskus jaksaa nousta. 

CPTSD aikuisilla lapsilla on kyllä sellaista sairasta toiveikkuutta toivottomuuden lisäksi. Eletään päiväunissa ja kuvitelmissa ja tulevaisuudentoiveissa, joiden avulla pysytään järjissään tai nyt vähintään toimintakykyisinä. Itse kuulun tähän ryhmään. Se itsepetoksesta luopuminenkaan ei ole mitenkään helppoa.