Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Mietin itse sitä, kun tavallaan olen elänyt vaan toisten mukaan koko aikuisikäni tähän mennessä. Minun ei ole ollut oikeastaan mahdollista tehdä päätöksiä vain itseni mukaan vaan on pitänyt miettiä esim perheen taloudellista tilannetta ja vanhempien tilannetta yleensäkin. On pitänyt ottaa huomioon lukuisia asioita. En ole ollut sillä tavalla vapaa valitsemaan ja tekemään päätöksiä. Olen jotenkin mennyt eteenpäin, mutta vain niiden vaikeiden valintojen kautta. Minun on pitänyt valita monesti huonoista vaihtoehdoista. Eivät nämä päätökset ole olleet sellaisia mitä olisin ns hyvässä tilanteessa tehnyt. Olen vaan joutunut tekemään päätöksiä ja tavallaan jättämään omat toiveet paljolti tekemättä. Näin elämä on tavallaan jäänyt elämättä niin kuin olisin toivonut. Minulla ei ole ollut rauhaa ja tukea tehdä päätöksiä niin, että ne hyödyttäisivät minua.

Moni varmasti ajattelee, että jokainen voi tehdä mitä vaan. Tämäkin on ehkä totta. Joku lähtee esim maailmalle ilman rahaa tai tekee jotain muuta rohkeaa. Itse taas olen ollut myös kaikkien kokemusteni kautta myös melko "voimaton" ihminen. En ole ikävien asioiden jälkeen oikein ollut edes kunnossa. Tämä on lisännyt sitä, ettei minulla ole rohkeutta ja voimia tehdä suuria muutoksia. Olisin tarvinnut sitä rauhaa ja ehkäpä jo vuosia sitten apua käsitellä kokemiani asioita. Nyt kaikki jäi vaan käsittelemättä ja minun piti vaan elää eteenpäin. Ei se kaikki vaan mennyt niin. Samalla tiedän, että moni etenee ja elää elämää rohkeasti. Moni lähtee huonoista lähtökohdista. Ymmärrän sen. Minä vaan olen tottunut siihen, ettei minulla ole tavallaan väliä ja muiden asiat menevät edelle. Pitää ottaa huomioon lukuisia asioita.

Joskus olen katkera ja surullinen. Joku sukulaisnuori on voinut esim lähteä opiskelemaan niin, että vanhemmat ovat auttaneet ja tukeneet. On saanut apua ja jopa rahaa siihen kaikkeen. On ollut taloudellisesti turvattu sekä tietänyt, että kotona on kaikki hyvin. Minä taas on ikinä ole vielä päätynyt siihen pisteeseen. Minä odotan aina sopivaa hetkeä ja tilaisuutta jolloin joku minun asiani tai päätökseni olisi viimein hyvä toteuttaa ja että siitä tulisi jotain. Sitä hetkeä ei vaan tule. Minulla ei vaan ole sitä rauhaa edelleenkään tehdä päätöksiä niin että olisi sellainen vakaa pohja mihin rakentaa. Sitten alan epäröidä ja luovun kaikesta helposti. Tämä elämä ei ole nyt 10 vuoteen mennyt tavallaan niinkuin sen olisi pitänyt mennä. En ole tähän viestiin nyt kaikkea kirjoittamaan, mutta olen tänne jo paljon kirjoittanut. 

1

2 jatkoa 

Joku vielä väittää ettei esim ketjun ihmiset ota muita huomioon ja elävät itselleen. Kuulemma minä, minä ihmisiä. Voin sanoa, ettei se ole itselläkään mennyt niin. Olen koko elämäni ajan tähän mennessä miettinyt muita viimeiseen asti ja tehnyt päätökset sen mukaan. Minua ei tavallaan edes enää oikein ole. Olen jäänyt tavallaan kaiken tämän jalkoihin. Joku tekee melkein aina päätöksiä niin, että niistä on hyötyä hänelle itselleen. Minä taas sen miten pystyin eri hetkissä ja elämäni meni eteenpäin, muttei niin miten nuoren pitäisi pystyä saavuttamaan unelmiaan ja tekemään tavallaan itselleen sitä tulevaisuutta. Se on surullistakin ja vaikeaa monesti hyväksyä se kaikki. Jos elämä tavallaan menee hukkaan ja sinnittele vaan eteenpäin.

En tule myöskään ikinä saavuttamaan sitä, että läheiset esim ymmärtäisivät kiusaamisen vaikutusta elämääsi ja siihen miten voin.Jos he kokevat jotain pahaa niin he monesti sanovat siitä usein ja heille on ok pahastua. Jos minä koen vastaavaa niin eihän se ollutkaan niin iso juttu ja pitäisi pysyä tyynenä. Tämä esim siihen liittyen jos joku sanoo ikävästi. Minun tekee aina mieli sanoa, että minulle tuo on tuttua ja on kiusattu niin paljon. Silti nämä kokemukset tulevat jäämään aina meillä puhumatta. Ei toista voi pakottaa käsittämään sitä kaikkea jos hän ei vaan ymmärrä ja osaa asettua toisen asemaan. Joku vuosikymmeniä kestänyt asia vaan peitetään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut tai siitä ei edes voi puhua. 

Tuttua. Olen täysin työkyvytön traumojen vuoksi ja sosiaalista elämää ei paljoa ole, hermosto käy jatkuvasti ylikierroksilla ja siitä luultavasti johtuu myös verenpainetauti. Terapiaa sain ensin sen 3 vuotta, mutta se loppui yhtäkkiä ja jäin yksin juuri esille kaivettujen traumojen kanssa, mikä pahensi vointia rajusti. Kahden ja puolen vuoden päästä siitä sain jatkaa terapiaa vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena, jonka Kela vuosi sitten mielivaltaisesti lopetti, vaikka itse koin siitä hyötyväni. Lisäksi mm. terveydenhuollossa asiointi on vaikeaa, kun traumoista ymmärtämättömät lääkärit tai hoitajat aiheuttavat jatkuvasti uudelleentraumatisoitumista. Onneksi muutama osaavakin ammattilainen sattunut kohdalle. Että kiitos vaan elämäni pilaamisesta koulukiusaajilleni! Saisitte maksaa minulle korvauksia työkyvyttömyydestä johtuvan tulonmenetyksen ja inhimillisen kärsimyksen vuoksi.

Vierailija wrote:

Tiedättekö, mikä myös on mielestäni ihan hirveää ja todella epäreilua? Se, että kaltoinkohdelleilla ihmisillä menee paremmin kuin itsellä. Se on jotain niin epäreilua, että aiheuttaa tuskaa, kipua ja vääryyden kokemusta sekin. Itse myönnän ainakin olevani sillä tavalla vahingoniloinen, että toivon kaltoinkohtelijoilleni rankkoja vastoinkäymisiä. Toisi jotain oikeutta kaikkeen tapahtuneeseen. Elämä on välillä ihan hirveän epäreilua.

Minun on myös vaikeaa hyväksyä sitä kaikkea. En toisaalta jaksa enää toivoa heille mitään huonoa. Mietin vaan esim heidän lapsiaan ja ajattelen aina opettavatko heidätkin kohtelemaan muita huonosti tms. Samoin itselleni aiheuttaa surua se ajatus kuinka elämäni menee hukkaan. Tiedän samalla, ettei elämäni olisi koskaan ollut mitään helpointa. Silti nämä kokemukseni vievät tavallaan pohjan kaikelta. En pystynyt enää rakentamaan elämääni. Olen elossa mutten elä on hyvä kuvaus. Samoin itselleni aiheuttaa sen epäreiluuden tunteen se ajatus, että heillä on läheisiä ja ystäviä ja heistä pidetään. Se on vaikeaa hyväksyä, että joku sellainen ihminen on pidetty, eikä hänen tarvi olla yksinäinen. Se tuntuu väärältä. Tahtoisin joskus elää päivänkin niin, että minulle oltaisiin ystävällisiä ja tavallaan voisin luottaa siihen, että minua kohdellaan hyvin ja että olisi läheisiä. Eli minulle oli tavallista tuo kaikki, ettei tilanne olisi täysin toinen. Minä tavallaan olen kaiken kokemani kautta jäänyt yksin ja en enää edes uskalla tutustua muihin. Olisin mielelläni edes päivän itsevarma enkä häpeäisi itseäni jollakin tavoin. Tämä kaikki tuo itselläkin sen epäreiluuden tunteen. En ole tehnyt mitään pahaa muille. Silti on kuin minä olisin se jonka pitää hävetä. Se asetelma on niin väärin. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Mitä te teette, kun tulee se kipu, joka on niin paha, ettei sitä meinaa kestää? Vai saadaanko se jotenkin pois tuntematta sitä? Oma ratkaisu tähän mennessä on ollut dissosiaatio ja siksi trauma edelleen päällä.

Terapeutti valoi uskoa, etten kuole kipuun, vaikka välillä siltä tuntuukin. Aika ja kokemus sitten todisti, että näin se on. On turvallista tuntea pahinkin kipu. Ja kun sitä on vähän kerrassaan itsepintaisesti jaksanut purkaa, ei niitä pahimpia hetkiä enää niin tulekaan.

Siis kuolee, jos siinä tunnekuohussa tekee itselleen jotain. Eli miten saa sen estettyä?

Mulla ei sitä vaaraa ollut, että olisin yrittänyt ottaa hengen itseltäni, mutta katkaisin yhteyden vaikeimpiin tunteisiin dissosioimalla/"vetämällä pään täyteen" (mun tapauksessani ruokaa) tms. Alun perin terapeutista tuli se turva, jonka seurassa uskalsi tuntea enemmän ja enemmän. Tunteita myös purettiin ns. helpoimmista vaikeimpiin, ei sukellettu heti kaikkein raaimman tuskan pyörteisiin.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Teini-iän hyväksikäytöstä johtuen kaikki parisuhteet ovat kariutuneet. Olen yli 60v ja eronnut kahdesta avioliitosta ja yhdestä pitkästä seurustelusuhteesta. Olen tosi katkera sille kolmekymppiselle miehelle joka tuhosi mahdollisuuteni terveeseen seksielämään ollessani 15-vuotias. Trauma, josta en koskaan päässyt yli.

80-90-luvuilla terapiaan ei ollut juuri mahdollisuuksia pikkupaikkakunnalla ja sitten oli munun kohdallani jo myöhäistä kun elämä oli pilalla. Ottakaa nuoret vastaan kaikki apu minkä voitte saada!

Miten päädyit naimisiin asti, jos et kykene normaaliin seksiin?

Taidat itse olla tyhmä jos kyselet tuollaisia. Moni yrittää esim näytellä elämäänsä eteenpäin ja peittää nämä ikävät kokemukset. Ehkäpä tuonkin viestin kirjoittaja en vaan yrittänyt tehdä niin ja esim harrastaa seksiä niin kuin "pitäisi" sekä vaikka miellyttää toista. Moni tekee niin ja tavallaan hylkää itsensä. Nämä vaan omia ajatuksia ja en ole viestin kirjoittanut enkä halua edes kysellä kenenkään seksielämästä. Mitä se minulle kuuluu. Sivusta. 

tummat on pilannut koko maan!

Vierailija wrote:

tummat on pilannut koko maan!

Liittyen ketjun aiheeseen: http://runosto.net/eino-leino/helkavirsia1/tumma/

Mulla ei mitään isoja traumoja ole ollut, mutta kasvatettu/kasvanut ajattelemaan, että olen jotenkin hirveän viallinen ihminen. Oikein tosi sontaläjä, jolla ei ole mrn arvoa ihmisten silmissä. Siis niin  että hyväksyn itse itseni, mutta muut näkevät minussa vain viallisuutta ja arvottavat minut nollaksi. Ja olen sitten käyttäytynyt sen mukaan, omiin oloihini, pois yhteydestä muihin. Pakollisissa yhteyksissä koetan sulautua tapettiin ja olla niinkuin minua ei olisikaan. Olisin ilmaa. Sitten noin 50v seudussa huomasin että mitä pskaa! Olen tavallinen ihminen  jolla on yhtäläinen oikeus tähän maailmaan niinkuin muillakin. En sen nummempu suuntaan en toiseen. Tunsin itseni petetyksi ja olin itselleni vihainen,cettä olin antanut kertoa itsestäni itselleni sellaista ja uskonut kerrotun. Pidättäytynyt elämän hyvistä asioista ajatellen  ettei ne kuulu mulle eikä mulla ole niihin oikeutta. Niinkuin ystäviin,  rakkauteen ja perheeseen. Mutta mä en pysty parantamaan itseäni. En osaa mennä ihmisten joykkoon ja ottaa paikkaani. Työni oli ihmiskeskeistä ja se oli minulle hyväksi. En töissä ollut minä, vaan työväline ja sain salaa ja huomaamattomasti  olla ihmisten joukossa mukana työvälineeksi naamioituneena. Kuin kärpäsenä katossa. Mutta vapaalla olen vain minä.  Olen sisältä ihan hyvä ja tavallinen, mutta silti niin huono.

Vähän sekava sepustus. Mahtoikohan kukaan saada otetta? Varmaankaan ei kukaan, kenellä ei samoja tuntemuksia. 

Olisiko taustalla se, että olin epätoivottu lapsi. Äiti sen ihan muina miehinä kertoikin kerran. Juttuna kuin business ad usual. Tosin ei se muullekaan uutinen ollut eikä järkytys. Kyllä mä olin huomannut ja tiesin.

"Eikä koskaan ole ollut omaa "kotia" sitä tunnetta siis, aina on valmis lähtemään."

Minulla on tämä sama ajatus. Olen asunut vuokralla nyt muutamassa paikassa. Silti olen vaan iloinen siitä, että olen vaan vuokralla sen vuoksi etteivät nuo ole mitään minun kotejani ole olleet tai edes tunnu kodeilta. Voin kiintyä niihin ja tykätä jostain, mutta se tunne jää siihen. En kotiudu niihin paikkoihin. Osittain tähän vaikuttaa myös paikkakunta kokonaisuudessaan. Ikävät kokemukset ihmisistä yms. Tämä vie loputkin siitä kodin tunteesta. En sitoudu näin koko paikkakuntaankaan. Satun vaan asumaan siellä täysin juurettomana ja irrallisena kaikesta. Tämäkään ei toisaalta tee itselleni hyvää. Nuoruudesta varmasti lähti tämä kaikki. Silloin aloin vihata paikkakuntaa missä asuin kiusaamisen ja yksinäisyyden takia. Vihasin niin paljon ja samalla, vaikka meidän perheellä oli ihan ok talo niin en kiintynyt edes siihen, kun kiintyminen siihen olisi tavallaan merkinnyt itselleni jotain sitoutumista siihen paikkaan. Tämän jälkeen jouduin muuttamaan pois ja pääsin pois, mutta en ole viihtynyt missään. Toisaalta joillekin on tietysti mahdollista saada ostettua kiva koti tai pääsevät esim vuokralle kivaan paikkaan. Itsellä vaikuttaa sekin, että joku asia on aina "väärin". Jonkun asunnon pilaa esim ikävä sijainti tms. Näin nämäkin asiat vievät sitä viihtyisyyttä. Jos olisi tavallaan mahdollista valita oma koti ilman rajoituksia niin ehkä alkaisin itsekin viihtymään paremmin. Tämä asunto asia on itselleni ollut pitkään vaikea ja raskas. Olen joutunut paljon stressaamaan näistä asioista. Jollakin voi olla jokin tyhjä metsämökki tarpeettomana joka olisi itselleni taas arvokas. Elämä ei vaan kaikille tuo niitä mökkejä ja mahdollisuuksia. Tämä vähän ikävästi todettuna.

Tietysti tunne kodista on myös jokaisen omassa päässä ja mikään linna tai kartano ei voi sitä ajatusta muuttaa jos se vika vaan pysyy, ettei koti tunnu kodilta. Ymmärrän sen. Itsekin kaipaan ehkä jotain ihmeellistä hyväksyntää tässäkin jutussa. Olen asunut melko pienillä paikkakunnilla missä helposti huomaa sen jos ei ole porukkaan kuuluva ja jotkut jopa puhuvat pahaa. Tämä vie sitten loputkin viihtyvyydestä. Näin on käynyt itselleni. Yritän aina miettiä hienoja maisemia yms, mutta ei se kanna loputtomiin jos miettii ihmisiä. Haluaisin myös paikkakunnan osalta olla kuin kotona ja kuulua sinne edes jotenkin. Tietysti tämä ei koske välttämättä mitään isoja kaupunkeja. Pienemmillä paikkakunnilla se ihmisten osuus vaan korostuu monissa jutuissa. 

Vierailija wrote:

2 jatkoa 

Joku vielä väittää ettei esim ketjun ihmiset ota muita huomioon ja elävät itselleen. Kuulemma minä, minä ihmisiä. Voin sanoa, ettei se ole itselläkään mennyt niin. Olen koko elämäni ajan tähän mennessä miettinyt muita viimeiseen asti ja tehnyt päätökset sen mukaan. Minua ei tavallaan edes enää oikein ole. Olen jäänyt tavallaan kaiken tämän jalkoihin. Joku tekee melkein aina päätöksiä niin, että niistä on hyötyä hänelle itselleen. Minä taas sen miten pystyin eri hetkissä ja elämäni meni eteenpäin, muttei niin miten nuoren pitäisi pystyä saavuttamaan unelmiaan ja tekemään tavallaan itselleen sitä tulevaisuutta. Se on surullistakin ja vaikeaa monesti hyväksyä se kaikki. Jos elämä tavallaan menee hukkaan ja sinnittele vaan eteenpäin.

En tule myöskään ikinä saavuttamaan sitä, että läheiset esim ymmärtäisivät kiusaamisen vaikutusta elämääsi ja siihen miten voin.Jos he kokevat jotain pahaa nii

Taidan olla kohtalotoverisi mutta aloin lopulta käsitellä kaikkea tapahtunutta, sitä on jatkunut jo jonkin aikaa. Mm. kerroin vieraalle henkilölle yhdellä tapaamisella laajasti ja siitä tuli todella virkistynyt olo, vaikka asiat olivat vaikeita. Hetken aikaa koin itseni ihmiseksi huolimatta kaikista rankoista kokemuksista. Seuraavana päivänä kerroin toiselle vieraalle henkilölle joka työkseen auttaa trauman kokeneita mutta vaikutus oli täysin päinvastainen. Olotilani oli sen jälkeen kammottava. En voi olla miettimättä että tavalla tai toisella vika on kuitenkin itsessäni, ehkä siinä että sinnittelin liian pitkään ja nyt ottaa koville. Sinnittelyvaiheen jokainen hetki oli kuitenkin helpompi kuin se mitä tänään koin.

Mitä sanoisin sinulle: sinulla on selkärankaa ja jonain päivänä se osoittautuu valtavaksi voimaksi vaikka nyt ei tunnu siltä.

Kaikilla meillä on traumamme.

Vierailija wrote:

Kaikilla meillä on traumamme.

Varmasti, mutta niitä on eriasteisia.

Vierailija wrote:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

 

Miten käsittelit ne? Minulla on terapiasta huolimatta yhä dissosiaatiota ja takaumia.

Useimmiten terapia riittää antamaan rohkaisua ja välineitä, mutta ei mitenkään ajallisesti riitä muuttamaan pitkän ajan kuluessa syntyneitä selviytymiskeinoja. Itse tehty työstäminen samalla kun elelee eteenpäin on se juttu. Itse olen toipunut asioista/oireista jotka tuntuivat hyvin pitkään toivottomilta. Terapia on auttanut yhtenä osana. En ole koskaan kuvitellut terapian olevan jokin taikasauva.

Vierailija wrote:

Mitä te teette, kun tulee se kipu, joka on niin paha, ettei sitä meinaa kestää? Vai saadaanko se jotenkin pois tuntematta sitä? Oma ratkaisu tähän mennessä on ollut dissosiaatio ja siksi trauma edelleen päällä.

Kyllä kipua päin täytyy edetä. Idea on päästä ymmärrykseen siitä mitä jäi vaille ja mitä sellaista joutui usein toistuvasti kestämään mikä jäi epäselväksi, epäreiluksi, kohtuuttomaksi. Usein päihdeperheissä lapset jäävät syrjään ja pidetään yllä valheellista kulissia. Tuon purkaminen vaatii lojaliteetin purkamista sairaita vanhempia kohtaan, jotka pakottivat säälimään itseään. Ja on vaikeaa tehdä tuo jos ei pääse itsenäistymään myös taloudellisesti. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Mitä te teette, kun tulee se kipu, joka on niin paha, ettei sitä meinaa kestää? Vai saadaanko se jotenkin pois tuntematta sitä? Oma ratkaisu tähän mennessä on ollut dissosiaatio ja siksi trauma edelleen päällä.

Kyllä kipua päin täytyy edetä. Idea on päästä ymmärrykseen siitä mitä jäi vaille ja mitä sellaista joutui usein toistuvasti kestämään mikä jäi epäselväksi, epäreiluksi, kohtuuttomaksi. Usein päihdeperheissä lapset jäävät syrjään ja pidetään yllä valheellista kulissia. Tuon purkaminen vaatii lojaliteetin purkamista sairaita vanhempia kohtaan, jotka pakottivat säälimään itseään. Ja on vaikeaa tehdä tuo jos ei pääse itsenäistymään myös taloudellisesti. 

Muu kipu ei pelota kuin se kipuhuippu, jonka aikana voi vaikka sekunin mielijohteesta hypätä parvekkeelta. Ei ole tapahtunut, mutta teoriassa voisi. Sen alle olevaa kipua kyllä kestää, koska se on vain tunne.

Sinä, joka kerroit asioista ja sait huonon reaktion: yritä miettiä, miten itse suhtautuisit, jos joku toinen kertoisi kokeneensa ne asiat, jotka sinulle on tapahtunut ja mikä on hyvä reagointi, neutraali ja paskapäinen reaktio. Sitten järjellä muistuta itseäsi tästä, kun joku reagoi paskapäisesti. Se on sen ihmisen oma henkilökohtainen ongelma, sinä voit ottaa häneen suuren etäisyyden.

" Moni varmasti ajattelee, että jokainen voi tehdä mitä vaan. Tämäkin on ehkä totta. Joku lähtee esim maailmalle ilman rahaa tai tekee jotain muuta rohkeaa. Itse taas olen ollut myös kaikkien kokemusteni kautta myös melko "voimaton" ihminen. En ole ikävien asioiden jälkeen oikein ollut edes kunnossa. Tämä on lisännyt sitä, ettei minulla ole rohkeutta ja voimia tehdä suuria muutoksia. Olisin tarvinnut sitä rauhaa ja ehkäpä jo vuosia sitten apua käsitellä kokemiani asioita. Nyt kaikki jäi vaan käsittelemättä ja minun piti vaan elää eteenpäin. "

Ihan samoin kävi itselle. Tämä muu vielä menee, sain opiskeltua edes jotain ja luotua edes jonkinlaisen työuran, mutta sitä elämätöntä elämää on älytön määrä. Eniten riipaisee se, kun ensirakkaureni olisi halunnut aloittaa yhteistä elämää kanssani, olin toivonut sitä päivää vuosia, mutta minulla ei ollut voimia (eikä uskallusta). Enkä ole myöhemmin perustanut perhettä kenenkään toisenkaan kanssa. 

Vierailija wrote:

Kaikilla meillä on traumamme.

Miten niin? Ihan yhtä älytön väite kuin se, että jokainen meistä on ollut kolarissa tai kaikkien meidän lähinen on kuollut huumeisiin. Ei, kaikilla meillä ei ole traumoja, koska kaikki me emme ole traumatisoituneita. Silloin on "vain" raskaita, surullisia, traagisia tms. tapahtumia elämässä.

Vierailija wrote:

2 jatkoa 

Joku vielä väittää ettei esim ketjun ihmiset ota muita huomioon ja elävät itselleen. Kuulemma minä, minä ihmisiä. Voin sanoa, ettei se ole itselläkään mennyt niin. Olen koko elämäni ajan tähän mennessä miettinyt muita viimeiseen asti ja tehnyt päätökset sen mukaan. Minua ei tavallaan edes enää oikein ole. Olen jäänyt tavallaan kaiken tämän jalkoihin. Joku tekee melkein aina päätöksiä niin, että niistä on hyötyä hänelle itselleen. Minä taas sen miten pystyin eri hetkissä ja elämäni meni eteenpäin, muttei niin miten nuoren pitäisi pystyä saavuttamaan unelmiaan ja tekemään tavallaan itselleen sitä tulevaisuutta. Se on surullistakin ja vaikeaa monesti hyväksyä se kaikki. Jos elämä tavallaan menee hukkaan ja sinnittele vaan eteenpäin.

En tule myöskään ikinä saavuttamaan sitä, että läheiset esim ymmärtäisivät kiusaamisen vaikutusta elämääsi ja siihen miten voin.Jos he kokevat jotain pahaa nii

Tämä. Se että oikeasti asettaa muiden ihmisten tarpeet ja toiveet, vaatimukset ja tunteet omiensa edelle koko ajan, silloin jää itselleenkin näkymättömiin. On vain kasa suoritteita ja hoivatoimia, jotka kohdistuvat aina muiden hyväksi. Se aiheuttaa ihan älyttömästi kärsimystä itselle ja sitä ei edes tunne ansaitsevansa mitään muuta. 



Itse olen rämpimässä tästä suosta ylös, 3 vuotta kelatuettua terapiaa takana ja osaan jo joskus huomata, että nyt tulee ajatella itseä ja omia tarpeita ja asettaa rajoja muille ihmisille. Mutta vaikeaa on. Harmittelen myös menetettyjä vuosia, mutta onneksi on puolet elämästä vielä jäljellä. Siellä voi olla edessä paljon miellyttävääkin elämää, jota voi elää kokonaisena ihmisenä, uskoen että itselläkin on ihmisarvo ihan vain siksi, että on ihminen.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Teini-iän hyväksikäytöstä johtuen kaikki parisuhteet ovat kariutuneet. Olen yli 60v ja eronnut kahdesta avioliitosta ja yhdestä pitkästä seurustelusuhteesta. Olen tosi katkera sille kolmekymppiselle miehelle joka tuhosi mahdollisuuteni terveeseen seksielämään ollessani 15-vuotias. Trauma, josta en koskaan päässyt yli.

80-90-luvuilla terapiaan ei ollut juuri mahdollisuuksia pikkupaikkakunnalla ja sitten oli munun kohdallani jo myöhäistä kun elämä oli pilalla. Ottakaa nuoret vastaan kaikki apu minkä voitte saada!

Miten päädyit naimisiin asti, jos et kykene normaaliin seksiin?

Kyseessä taitaa olla vähän yksinkertainen ihminen.

Luulen että suurin osa traumoihinsa juuttuneista on. Fiksut kyllä pääsevät asioista yli.

Osoititte juuri täydellisen tietämättömyytenne. Traumatisoituneilla on todettu mm. nopeaa älykkyyttä ja tarkkanäköisyyttä, mitä ei teillä tavan pulliaisilla välttämättä ole lainkaan. 

Saisikos tälle väitteelle lähteen? Muuten pidän täytenä höpöjuttuna.