Miksi joitakin ärsyttää aivan valtavasti muiden halu menestyä?

Osaan puhua vain omasta puolestani, eli kunnianhimon määrä minussa on 0 %.

Olen töissä, joissa pääsen mahdollisimman helpolla.

Syy on laiskuus. En vain viitsi, jos olen rehellinen. Mutta siitäkin huolimatta ei tulisi mieleenkään moittia jotakuta ääneen kunnianhimosta.

Ihmettelen kyllä, koska en vain ymmärrä sitä, mikä ajaa muita ihmisiä vaativiin hommiin. Luonne-erot on suuria tuon asian suhteen.

Pelkkä halu menestyä ei ärsytä vaan kyynärpäätaktiikka.  Hiljaiset pärjäävät hekin ei kannata tuijottaa liikaa miellyttämisen taitoa.

Nykyään "menestyksellä" tarkotetaan semmoista elämää, joka ei itseäni voisi vähempää kiinnostaa. Jos suoraan sanotsan, niin todella sairaitakin juttuja pidetään jo menestymisenä. Ei se mikään ihme ole jos ihan kaikkea "menestymistä" ei ihaillen hehkuteta.

Minulle menestynyt ihminen on sellainen, joka on selvästi löytänyt oikean ammatin jossa on hyödyksi monille ja jolla on lämpimät perhesuhteet. Tunnen tämmöisen kultakimpaleen itse, ihailen suuresti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma menestys vs yhteinen menestys. Siinä on yleensä pieni ristiriita.

Onko tullut mieleesi, että menestynyt pystyy jakamaan menestyksestään, joten ei menestyminen sulje pois yhteistä hyvää ja fiksu tajuaa, että menestyminen yhteipeliä ei yksilösuoritus.

Palaamme taas kysymykseen, miksi työntekijöitä ei palkita samalla tavalla, jos ollaan mukamas niin jakamassa yhteistä hyvää eikä yksilösuoritus merkitse yhtä paljon kuin yhteispeli?

Yksikään ei menesty ilman yhteisön hyväksyntää ja myötämielisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Riippuumitä tarkoitat menestymisellä ja millä tavalla sitä tavoittelee.

Ikävä kyllä moni menestyjä on matkan varrella ehkä ns. joutunut jyräämään muita tieltään ja kukas sellaisesta tykkäisi.

Toinen tapaus saattaa olla sellainen, että jos ryhmässä on esim. yksi "hyvin menestyvä", joka täyttää hullun lailla huhkimatta tavointteen, normin tai vastaavan, saattaa tämä aiheuttaa sitten sen, että yhteistä normia hilataan ylöspäin - ja tätä perustellaan sillä, että "kun X pärjäsi näin hyvin, pärjäätte te muutkin". 

Lisäksi tuohon "menestymiseen" liittyy aivan liian usein kritiikittömyyttä ja täysin katteetonta optimismia, joka saattaa olla erittäin vahingollista pitkässä juoksussa. Omassa organisaatiossani kärsitään juuri tästä viimeksi mainitusta asiasta. Nyt pelkään, että koko pulju on menossa kohti haaksirikkoa, koska kukaan ei ole sanonut keisarin kulkevan alasti (kaikki kriittiset äänet vaimennetaan armottomasti, ja ongelmat peitellään pelleoptimistisella ylihypetyksellä).

Vierailija kirjoitti:

ammattikorkeaan on muodostunut sellainen kulttuuri, että opettajat toppuuttelevat, jos opiskelija yrittää jotain vaativaa, mutta kuitenkin täysin realistisesti saavutettavissa olevaa.

Tämä johtuu siitä, että opiskelijan epäonnistuessa on iso riski sille, että vastuu vyörytetään oppilaitoksen > opettajien niskaan: ei tullut tarpeeksi tukea, ei pystytty asettamaan rajoja, opettajat välinpitämättömiä ym. ym.

Menestyminen on ansaittava niin, että sellainen ihminen, joka haluaa menestyä ja tekee töitä menestyäkseen, tekee sen vastuullisesti ja niin, että ei ajattele yksin itseään. 

Jos ajattelee työyhteisöä vaikkapa isona joukkona, jonka tehtävänä on omista köysistään vetämällä kiskoa kivenjärkälettä pyramidiin, ymmärtää jokainen, että tuossa on yhteisön kannalta vahingollista, jos joku "menestyjä" alkaakin reuhtoa ja tempoa omasta köydestään yht'äkkiä hullun lailla. 

Paras menestyjä on sellainen, joka osaa tehdä kaikkensa, että kaikki vetävät köysistä tasaisesti ja pitävät kaikki köydet tasan yhtä tiukalla, jotta kivi liikkuu koko ajan oikeaan suuntaan.