Lue keskustelun säännöt.
Harkitsen itsemurhaa ja äiti vastaa koiravideoilla
30.04.2023 |
Tiedän että ei halua puhua asiasta ja vastauksesi tulee koiravideoita ja positiivisia gifejä. Mietin vaan että eikö välitä vai onko ite niin loppu , mutta ei suostu keskustelemaan vaan sivuuttaa asian. Oon ollu hoidossa 5 kertaa suljetulla ja äidille ne on ollut tosi rankkoja aikoja myös , olin 11-14 v silloin.
Mutta nyt tuntuu että ei välitä tai jopa toivoo sitä , en haluaisi uskoa niin mutta miks kaikkien muiden vanhemmat tsemppaa ja tukee ja tuntuu et omaa äitiä ei kiinnosta yhtään.
Kommentit (216)
Saanko kysyä, että jos kolme vuotta on mennyt hyvin, niin mikä muutos on kääntänyt kelkan täysin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsen uhkailu itsarilla on vanhempansa rääkkäämistä. Mikään ei voi niin paljon äidin sydäntä raastaa kuin lapsen totaalinen elämänilon ja - halun puuttuminen.
Äiti haluaa lapselleen vain hyvää, sitä että hän olisi onnellinen ja pärjäisi elämässään hyvin.
Jos tällaista uhkailua on tehnyt jo useammin, voi olla, että siihen turtuu ja ajattelee ja ennen kaikkea toivoo sen olevan vain ärsyyntyneen mielentilan purkamista.
Mitähän ap toivoo äitinsä tekevän, tappavan itsensäkö, koska senkin hän voi saada kyllä aikaiseksi toiminnallaan,kun mitta tulee täyteen huolta ja murhetta. Sittenkö ap on tyytyväinen ja ymmärtää, että kyllä se äiti taisi välittääkin hänestä kun otti hänen puheensa niin raskaasti.
Hiukan voisi ajatella muitakin, eikä tehdä toisten elämää yhtään rankemmaksi kuin se jo on normaalistikin. Kaikki myötätuntoni on ap:n äidin puolella. Joillekin mikään ei riitä.
Täysi-ikäisellä ihmisellä on täysi vastuu omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ketään muuta siitä ei voi syyttää eikä ole oikeutta vaatiakaan. Ei edes äitiään.
Uhriutuminen on lapsellista ja perseestä, kaikkien asianomaisten kannalta.
Olen täysin samaa mieltä. Se ei auta mitään että suoltaa pahan olon läheisiinsä. Apua voi aina pyytää ja neuvoja sekä keskustella, mutta läheisen jatkuva pommittaminen huonolla ololla ja etenkin uhkailu on väärin. Mitä se auttaa että tekee muillekkin huonon olon? Pääseekö siten asiassa eteenpäin? Ei pääse. Pitää siirtyä ammattiavun puolelle ja ne läheiset tukee siinä prosessissa. Siinä on tietty sekin haluaako edes muutosta. Se lähtee itsestään. Ei muut voi tehdä sitä toisen puolesta. Voi olla vain tukena ja auttaa, mutta kaikkeen on rajansa.
Oletko saanut ammattiapua? Huoli heräsi. Ehkä äitisi on vaan uupunut, eikä tiedä enää mitä sanoa. Vanhemmille todella raskasta, tiedän kokemuksesta. Toivottavasti saat elämäsi takaisin raiteille, olet arvokas.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Teen sen itsarin oikeesti kohta. Ei äiti jaksa ja en ite jaksa enään.
Mikä on ikäsi? Parhaatkaan vanhemmat eivät jaksa koko ajan ajatella sitä, että lapsi ei pärjää niin kuin ovat olettaneet. Itsesyytöksiä ja surua varmasti tuntevat niin paljon, että hekin elävät tavallaan sinun elämääsi. Miksi et hanki ammattiauttajaa?
Soita johonkin kriisipuhelimeen. Osaavat/jaksavat siellä auttaa varmasti paremmin kuin äitisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei kukaan tuollaista ruikuttajaa jaksa. jos on 5 kertaa jo ollut suljetulla, niin ei siitä enää ihmistä tule. se on kaikille selvää.
Kyllä äidillä on varmaan raskasta, kun se miettii mitä teki väärin, kun lapsesta tuli tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidän itsarin tekijöitä itsekkäinä paskiaisina, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Vähääkään ei riitä ajatusta lähimmäisille, jotka joutuvat elämään sen tosiasian kanssa että läheinen teki itsemurhan. Pahimmillaan syyttävät itseään koko loppuelämän. Minulla ei valitettavasti riitä empatia itsemurhan tekijälle. Jos on niin paha olla niin on haettava apua.
Onpa loukkaavaa ja vähättelevää sanoa noin heille, joiden omainen on tehnyt "itsarin"... Et taida tietää asiasta mitään, tai sitten suhtautumisesi on todella ylimielinen ja huono.
No kyllä tiedän asiasta jonkin verra. Olen nähnyt omaisten tuskaa ja nimenomaan minä olen surevien omaisten puolella. Ehkä tuo haukkuminen meni yli, mutta itsekästä itsari on. Monet itsarien tekijät tekevät sen päähänpistosta, ja varmaankin katuisivat tekoaan, jos vähänkään miettisivät asiaa. Tulee musta hetki, kuten tätini ilmaisi. Sitä itsaria kun ei voi perua. Kuollut on kuollut, eikä koskaan siitä herää. Hyväksyn itsarin ainoastaan jos on parantumaton sairaus. Silloinkin sen voi tehdä nätisti sairaalassa, eikä hyppäämällä junan alle.
Vaikeasta masennuksesta harvoin parannutaan kokonaan. Masennus muuttaa aivojen rakennetta ollessaan tarpeeksi paha. Sen lisäksi on kaikki muut mielenterveyshäiriöt.
Maailmalla on kyllä lääkäri kirjoittanut luvan eutanasiaan tai avustettuun itsemurhaan kun mielenterveys on ollut niin hajalla ja kaikki hoitokeinot kokeiltu. AP ei ole edes päässyt vielä hoitoon, on vasta pitkässä jonossa.
Kanadassa tarjotaan jo poispääsyä vaikeasti masentuneille. Kuinka moni vanhempi olisi "Jaha okei" jos lapsensa ilmoittaisi että "Hei lääkäri kirjoitti reseptin avustettuun itsemurhaan, lähden täältä päivänä x.x.xxxx"?
Ihmisillä on vaikeuksia päästää irti niistä jo kertaalleen elvytetyistä hauraista vanhoista vanhemmistaan kun nämä ovat elintoimintoja ylläpitävissä laitteissa kiinni, niin entä sitten oma lapsi?
Vierailija kirjoitti:
Pidän itsarin tekijöitä itsekkäinä paskiaisina, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Vähääkään ei riitä ajatusta lähimmäisille, jotka joutuvat elämään sen tosiasian kanssa että läheinen teki itsemurhan. Pahimmillaan syyttävät itseään koko loppuelämän. Minulla ei valitettavasti riitä empatia itsemurhan tekijälle. Jos on niin paha olla niin on haettava apua.
Kanadassa kun haet apua vaikeasti masentuneena lääkäri voi halutessasi määrätä sinulle avustetun itsemurhan. Medical assistance in dying eli MAiD. Mitäs nämä lähimmäiset sanovat tähän? Virallista lääketieteellistä apua on haettu, kuten lähimmäiset ovat sitä vaatineet. Kelpaako tämäkään vai alkaako taas nillitys kuinka masentuneen olotilalla ei ole mitään väliä ja hänen pitää olla elossa kärsimässä toisten iloksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä saattaisin kestää paremmin lapseni itsemurhan, jos toivoa paremmasta ei ole ja koko perhe elää vain näennäiselämää löyhässä hirressä, kymmeniä vuosia. Kuoleman aiheuttama suru menee kuitenkin muutamassa vuodessa ohi. Loppupeleissä vain ihminen itse voi auttaa itseään näin pahassa tapauksessa. Omaisten mahdollisuudet ovat rajalliset.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä äidillä on varmaan raskasta, kun se miettii mitä teki väärin, kun lapsesta tuli tuollainen.
Hyvä että miettii, jos aidosti miettii. Syytäkin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen uhkailu itsarilla on vanhempansa rääkkäämistä. Mikään ei voi niin paljon äidin sydäntä raastaa kuin lapsen totaalinen elämänilon ja - halun puuttuminen.
Äiti haluaa lapselleen vain hyvää, sitä että hän olisi onnellinen ja pärjäisi elämässään hyvin.
Jos tällaista uhkailua on tehnyt jo useammin, voi olla, että siihen turtuu ja ajattelee ja ennen kaikkea toivoo sen olevan vain ärsyyntyneen mielentilan purkamista.
Mitähän ap toivoo äitinsä tekevän, tappavan itsensäkö, koska senkin hän voi saada kyllä aikaiseksi toiminnallaan,kun mitta tulee täyteen huolta ja murhetta. Sittenkö ap on tyytyväinen ja ymmärtää, että kyllä se äiti taisi välittääkin hänestä kun otti hänen puheensa niin raskaasti.
Hiukan voisi ajatella muitakin, eikä tehdä toisten elämää yhtään rankemmaksi kuin se jo on normaalistikin. Kaikki myötätuntoni on ap:n äidin puolella. Joillekin mikään ei riitä.
Täysi-ikäisellä ihmisellä on täysi vastuu omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ketään muuta siitä ei voi syyttää eikä ole oikeutta vaatiakaan. Ei edes äitiään.
Uhriutuminen on lapsellista ja perseestä, kaikkien asianomaisten kannalta.Olen täysin samaa mieltä. Se ei auta mitään että suoltaa pahan olon läheisiinsä. Apua voi aina pyytää ja neuvoja sekä keskustella, mutta läheisen jatkuva pommittaminen huonolla ololla ja etenkin uhkailu on väärin. Mitä se auttaa että tekee muillekkin huonon olon? Pääseekö siten asiassa eteenpäin? Ei pääse. Pitää siirtyä ammattiavun puolelle ja ne läheiset tukee siinä prosessissa. Siinä on tietty sekin haluaako edes muutosta. Se lähtee itsestään. Ei muut voi tehdä sitä toisen puolesta. Voi olla vain tukena ja auttaa, mutta kaikkeen on rajansa.
Luuletko todella, että kaikkien vanhemmat tai läheiset tukevat avunhaku- ja parantumisprosessissa..? Taidat olla aika naiivi. Se paljon puhuttu apu ei myöskään auta kaikkia. Kun on kerran nähnyt maailman kaikessa pahuudessaan siitä voi olla vaikea päästä yli.
En ole. Tottakai on eri tilanteita ihmisillä. Mikä tarve on heti lähteä moittimaan toisia? Oletan että ap:n tilanteessa on välit vanhempiin niin sen pohjalta kommentoin. Oma tätini teki itsemurhan niin on omaakin kokemusta asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen uhkailu itsarilla on vanhempansa rääkkäämistä. Mikään ei voi niin paljon äidin sydäntä raastaa kuin lapsen totaalinen elämänilon ja - halun puuttuminen.
Äiti haluaa lapselleen vain hyvää, sitä että hän olisi onnellinen ja pärjäisi elämässään hyvin.
Jos tällaista uhkailua on tehnyt jo useammin, voi olla, että siihen turtuu ja ajattelee ja ennen kaikkea toivoo sen olevan vain ärsyyntyneen mielentilan purkamista.
Mitähän ap toivoo äitinsä tekevän, tappavan itsensäkö, koska senkin hän voi saada kyllä aikaiseksi toiminnallaan,kun mitta tulee täyteen huolta ja murhetta. Sittenkö ap on tyytyväinen ja ymmärtää, että kyllä se äiti taisi välittääkin hänestä kun otti hänen puheensa niin raskaasti.
Hiukan voisi ajatella muitakin, eikä tehdä toisten elämää yhtään rankemmaksi kuin se jo on normaalistikin. Kaikki myötätuntoni on ap:n äidin puolella. Joillekin mikään ei riitä.
Täysi-ikäisellä ihmisellä on täysi vastuu omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ketään muuta siitä ei voi syyttää eikä ole oikeutta vaatiakaan. Ei edes äitiään.
Uhriutuminen on lapsellista ja perseestä, kaikkien asianomaisten kannalta.Olen täysin samaa mieltä. Se ei auta mitään että suoltaa pahan olon läheisiinsä. Apua voi aina pyytää ja neuvoja sekä keskustella, mutta läheisen jatkuva pommittaminen huonolla ololla ja etenkin uhkailu on väärin. Mitä se auttaa että tekee muillekkin huonon olon? Pääseekö siten asiassa eteenpäin? Ei pääse. Pitää siirtyä ammattiavun puolelle ja ne läheiset tukee siinä prosessissa. Siinä on tietty sekin haluaako edes muutosta. Se lähtee itsestään. Ei muut voi tehdä sitä toisen puolesta. Voi olla vain tukena ja auttaa, mutta kaikkeen on rajansa.
Luuletko todella, että kaikkien vanhemmat tai läheiset tukevat avunhaku- ja parantumisprosessissa..? Taidat olla aika naiivi. Se paljon puhuttu apu ei myöskään auta kaikkia. Kun on kerran nähnyt maailman kaikessa pahuudessaan siitä voi olla vaikea päästä yli.
En ole. Tottakai on eri tilanteita ihmisillä. Mikä tarve on heti lähteä moittimaan toisia? Oletan että ap:n tilanteessa on välit vanhempiin niin sen pohjalta kommentoin. Oma tätini teki itsemurhan niin on omaakin kokemusta asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen uhkailu itsarilla on vanhempansa rääkkäämistä. Mikään ei voi niin paljon äidin sydäntä raastaa kuin lapsen totaalinen elämänilon ja - halun puuttuminen.
Äiti haluaa lapselleen vain hyvää, sitä että hän olisi onnellinen ja pärjäisi elämässään hyvin.
Jos tällaista uhkailua on tehnyt jo useammin, voi olla, että siihen turtuu ja ajattelee ja ennen kaikkea toivoo sen olevan vain ärsyyntyneen mielentilan purkamista.
Mitähän ap toivoo äitinsä tekevän, tappavan itsensäkö, koska senkin hän voi saada kyllä aikaiseksi toiminnallaan,kun mitta tulee täyteen huolta ja murhetta. Sittenkö ap on tyytyväinen ja ymmärtää, että kyllä se äiti taisi välittääkin hänestä kun otti hänen puheensa niin raskaasti.
Hiukan voisi ajatella muitakin, eikä tehdä toisten elämää yhtään rankemmaksi kuin se jo on normaalistikin. Kaikki myötätuntoni on ap:n äidin puolella. Joillekin mikään ei riitä.
Täysi-ikäisellä ihmisellä on täysi vastuu omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ketään muuta siitä ei voi syyttää eikä ole oikeutta vaatiakaan. Ei edes äitiään.
Uhriutuminen on lapsellista ja perseestä, kaikkien asianomaisten kannalta.Olen täysin samaa mieltä. Se ei auta mitään että suoltaa pahan olon läheisiinsä. Apua voi aina pyytää ja neuvoja sekä keskustella, mutta läheisen jatkuva pommittaminen huonolla ololla ja etenkin uhkailu on väärin. Mitä se auttaa että tekee muillekkin huonon olon? Pääseekö siten asiassa eteenpäin? Ei pääse. Pitää siirtyä ammattiavun puolelle ja ne läheiset tukee siinä prosessissa. Siinä on tietty sekin haluaako edes muutosta. Se lähtee itsestään. Ei muut voi tehdä sitä toisen puolesta. Voi olla vain tukena ja auttaa, mutta kaikkeen on rajansa.
Luuletko todella, että kaikkien vanhemmat tai läheiset tukevat avunhaku- ja parantumisprosessissa..? Taidat olla aika naiivi. Se paljon puhuttu apu ei myöskään auta kaikkia. Kun on kerran nähnyt maailman kaikessa pahuudessaan siitä voi olla vaikea päästä yli.
En ole. Tottakai on eri tilanteita ihmisillä. Mikä tarve on heti lähteä moittimaan toisia? Oletan että ap:n tilanteessa on välit vanhempiin niin sen pohjalta kommentoin. Oma tätini teki itsemurhan niin on omaakin kokemusta asiasta.
Älä itse moiti muita niin ei tarvitse moittia sinuakaan.
Eli eri mielipiteen sanominen on sun mielestä moittimista? Ok. Omassa käytöksessä ei tietenkään ole mitään väärää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmeisesti olet vasta nuori. Sulla on kuule koko elämä edessä, ei kannata heittää sitä hukkaan. Nyt voi tuntua pahalle, mutta parin vuoden päästä asiat voi olla ihan toisin. Mitä jos et miettisi niin paljon pahaa oloa vaan suhtautuisit siihen kuin se olisi fyysistä kipua, että nyt sattuu jalkaan mutta se menee ohi. Nyt tuntuu pahalta mutta se ei kestä ikuisesti. Etsi merkitystä päiviin vaikka jostain mikä sua kiinnostaa. Jos on oikein paha hetki voit soittaa kriisipuhelimeen. Sä olet arvokas ja ainutlaatuinen.
Mene päivystykseen ja kerrp tilanteesi niin, että pääset psykiatrian osastolle. Osastolta saadaan usein järkättyä nopeampi linja poliklinikkahoitoon. Osastolla katottais lääkitystä sopivaksi. Kun pääset polikontaktiin, sieltä mahd. pian yritystä DKT:hen tai psykoterapiaan. Neuromodulaatiohoidoista vois yrittää päästä ketamiini-infuusioihin tai ECT:hen.
Samankaltainen kokemus omasta isästäni: olin pahimmillaan tilanteessa, jossa toivoin illalla nukkumaan mennessä, etten enää aamulla heräisi (vaikea masennus, toisinaan jopa haaveilin erilaisista skenaarioista, joissa henki menisi, ilman että pitäisi sitä itse ottaa). Isäni "neuvo" oli luokkaa "ota itseäsi niskasta kiinni". Vähemmän yllättäen en enää kertonut isälleni mitään tilanteestani. Ihan oman vointini takia. Jottei hän tekisi tilannetta pahemmaksi. Runsaan ajan ja avun (lääkitys, terapia, kuntoutus) myötä olen nyt menossa parempaan päin (sosiaalista elämää ei ole, koska olen käytännössä joutunut katkaisemaan kaikki suhteet syystä tai toisesta, yleensä oman etuni takia, kun ovat olleet myrkyllisiä). Olen töissä, toistaiseksi, ja elämä tuntuu menevän parempaan päin. Häpesin (ja häpeän edelleen) omaa avuttomuuttani ja sitä etten kyennyt selviämään niistä itse (kiitos Suomi ja suomalaiset, jotka potkivat omiaan kuin vierasta sikaa - kansakuntamme on sairas). Ota kaikki mahdollinen apu vastaan, hakeudu vaikka ihan paikallisen terveyskeskuksen kautta psykiatrin puheille. Vaadi päästä terapiaan - vaikka Kelan kautta jos muuten ei onnistu tai rahatilanne niin tiukka. Myös lääkitys lienee tarpeen - se tosin ei välttämättä onnistu kerralla; itselläni eka yritys oli tehoton, toinen toimi vain osittain, mutta kolmannella alkoi tilanne hitaasti parantumaan. Toivottavasti jaksat tarpeeksi kauan, jotta tilanne pikkuhiljaa alkaa paranemaan. Siihen asti, ota vain päivä kerrallaan; älä edes ajattele huomista tai seuraavaa viikkoa. Et ole yksin, vaikka siltä välillä tuntuukin.
Vakava maaennuskin menee ohi. Riippuu siihen johtaneista syistä, miten siitä tervehdytään.
Mä teevehdyin, kun jätin lisätyn sokerin pois, aloin syömään välimeren ruokavaliotyyppistä ruokaa, pullamössö pois, erilaisia vitamiineja ja hivenaineita, yrttejä jne.
Söin mm. raskausajan multitabs, voikukka, folaatti, b-vitamiinit, sinkki, magnesium, rauta, d-vitamiini, kalaöljy jne. Pidin huolen välipäivistä ja siitä etten syö liikaa noita.
Vierailija kirjoitti:
Vakava maaennuskin menee ohi. Riippuu siihen johtaneista syistä, miten siitä tervehdytään.
Mä teevehdyin, kun jätin lisätyn sokerin pois, aloin syömään välimeren ruokavaliotyyppistä ruokaa, pullamössö pois, erilaisia vitamiineja ja hivenaineita, yrttejä jne.Söin mm. raskausajan multitabs, voikukka, folaatti, b-vitamiinit, sinkki, magnesium, rauta, d-vitamiini, kalaöljy jne. Pidin huolen välipäivistä ja siitä etten syö liikaa noita.
Alkohili pois myös.
Vierailija kirjoitti:
Pidän itsarin tekijöitä itsekkäinä paskiaisina, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Vähääkään ei riitä ajatusta lähimmäisille, jotka joutuvat elämään sen tosiasian kanssa että läheinen teki itsemurhan. Pahimmillaan syyttävät itseään koko loppuelämän. Minulla ei valitettavasti riitä empatia itsemurhan tekijälle. Jos on niin paha olla niin on haettava apua.
Siis täh? Tuntuuko se toisen itsari nyt sinusta pahalta vai ei? Se on kyllä surullista että vasta sen itsarin jälkeen alkaa kiinnostamaan.
Oletko koskaan miettinyt millaisessa mielentilassa ihmisen täytyy olla, että ajattelee itsemurhaa saati päätyy toteuttamaan sen? Voitko kuvitella kuinka paljon se eroaa tavallisista tunteistasi ja järkeilystäsi, ja kuinka sellaisessa tilanteessa itsehillintää ei ehkä sairauden vuoksi ole lainkaan? On helppo jossitella ja arvostella takanapäin, kun ei ole ns. elänyt kyseisen henkilön kengissä. Itsekkyys on törkeä sana kuvaamaan toisen syvää, ratkaisematonta tuskaa ja epätoivoa.