Ero. Miten oppia elämään ilman läheisyyttä ja kosketusta

Olin 6 vuotta yksin eron jälkeen. Luulin kuten sinä, etten koskaan löytäisi rakkautta. Keskityinkin oppimaan olemaan yksin - ja oikeasti viihtymään! Panostin ystävyyssuhteisiin, keksin uusia harrastuksia ja oikeasti tein elämästäni onnellisen ilman kumppania. Sitten yhdestä harrastusryhmästä löytyikin myös jokin aika sitten eronnut mies, jonka kanssa ystävystyimme, ja ystävyys syveni rakkaudeksi. Nyt tämä uusi suhde on kestänyt jo 10 vuotta ja en voisi olla onnellisempi. Suhdekin voi paremmin, kun molemmat olemme oppineet ensin olemaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselleni kävi vähän samoin. Nainen sanoi rakastavansa mutta silti pakko erota, ei kuulemma pysty jatkamaan suhdetta.

Tästä jo vuosia, olen elänyt ilman kosketusta ja pahalta tuntuu. Olen harkinnut jopa itsemurhaa.

Toistaiseksi kärvistelen elämää eteenpäin.

Olen pahoillani, että koskemattomuus voi saada jopa harkitsemaan itsemurhaa. Pelkään myös itse, että jonkinlainen elämän ilo sen myötä katoaa. Onneksi on lapsia, niin niiden takia on vaan pakko pysyä pinnalla.

Ap

50, muutama vuosi parisuhteessa...

Minkäs ikäisenä sä teit lapset?

Lapset on jo nuoria aikuisia ja heidän isän kanssa oli aikoinaan pitkä suhde.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Ikää on jo sen verran ja Tiderit yms. aikoinaan koluttu, että tiedän parisuhteessa elämisen olevan osaltani ohi. Kaiken muun ilon elämästä voi saada ilman parisuhdetta, mutta on iso suru joutua luopumaan kaikesta siitä rakkaudesta ja läheisyydestä mitä vain parisuhteessa voi kokea.

Ap

Minäkin kaipaan juttukaveria ja ihmistä viereen. Viime aikoina on ollut työssä raskasta, fyysinen vanheneminen (hormonit) ottaa koville.

Toisaalta, on ihanaa elää viimeinkin niin kuin itse haluaa. Tapasin kuukausi sitten toisen eronneen, toiselta puolelta maata. Etäsuhde kehittyy omalla painollaan, ilman kiirettä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt tuntuu siltä, että pari vaikeaa eroa kokeneena en kestä enää sydämen särkymistä uudelleen. Eikä ole mitään uskoa siihen, että voisin löytää loppuelämän kestävän rakkauden.

Jos joku ihme uudesta onnesta tapahtuu, niin se on ihana asia. Nyt kuitenkin opettelen ja totuttelun tulevaisuuteen yksin.

Ap

Ei sen tarvitse kestää loppuelämää. Vain niin kauan kuin on mukavaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselleni kävi vähän samoin. Nainen sanoi rakastavansa mutta silti pakko erota, ei kuulemma pysty jatkamaan suhdetta.

Tästä jo vuosia, olen elänyt ilman kosketusta ja pahalta tuntuu. Olen harkinnut jopa itsemurhaa.

Toistaiseksi kärvistelen elämää eteenpäin.

Olen pahoillani, että koskemattomuus voi saada jopa harkitsemaan itsemurhaa. Pelkään myös itse, että jonkinlainen elämän ilo sen myötä katoaa. Onneksi on lapsia, niin niiden takia on vaan pakko pysyä pinnalla.

Ap

50, muutama vuosi parisuhteessa...

Minkäs ikäisenä sä teit lapset?

Lapset on jo nuoria aikuisia ja heidän isän kanssa oli aikoinaan pitkä suhde.

ok eli sulla on lukuisia kaatuneita parisuhteita ja nyt sä uikutat täällä asiasta?

Vierailija kirjoitti:

Olin 6 vuotta yksin eron jälkeen. Luulin kuten sinä, etten koskaan löytäisi rakkautta. Keskityinkin oppimaan olemaan yksin - ja oikeasti viihtymään! Panostin ystävyyssuhteisiin, keksin uusia harrastuksia ja oikeasti tein elämästäni onnellisen ilman kumppania. Sitten yhdestä harrastusryhmästä löytyikin myös jokin aika sitten eronnut mies, jonka kanssa ystävystyimme, ja ystävyys syveni rakkaudeksi. Nyt tämä uusi suhde on kestänyt jo 10 vuotta ja en voisi olla onnellisempi. Suhdekin voi paremmin, kun molemmat olemme oppineet ensin olemaan yksin.

Kiitos tästä kokemuksesta, olen iloinen puolestasi. En ole huolissani siitä, että elämä yksin olisi vain surkeaa. Osaan nauttia yksinolosta, on harrastuksia ja kavereita. Tuo ilman kosketusta eläminen vaan tekee surulliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Ikää on jo sen verran ja Tiderit yms. aikoinaan koluttu, että tiedän parisuhteessa elämisen olevan osaltani ohi. Kaiken muun ilon elämästä voi saada ilman parisuhdetta, mutta on iso suru joutua luopumaan kaikesta siitä rakkaudesta ja läheisyydestä mitä vain parisuhteessa voi kokea.

Ap

Aikoinaan? Mikä ikäinen olet?

Ja ei, ei totu. Korkeintaan turtuu.

50v, nyt päättynyt suhde kesti 5v ja sitä ennen 3v sinkkuna, jolloin tapailin ihmisiä, eli kokonaan ilman kosketusta ei tarvinnut olla.

Ap

Minäkin olen 50v, olen tuo etäsuhteilija. Exän kanssa olisi tänään 25-vuotispäivä. Erottiin pian 2 vuotta sitten alustavasti, prosessi vei lopulta yli vuoden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 6 vuotta yksin eron jälkeen. Luulin kuten sinä, etten koskaan löytäisi rakkautta. Keskityinkin oppimaan olemaan yksin - ja oikeasti viihtymään! Panostin ystävyyssuhteisiin, keksin uusia harrastuksia ja oikeasti tein elämästäni onnellisen ilman kumppania. Sitten yhdestä harrastusryhmästä löytyikin myös jokin aika sitten eronnut mies, jonka kanssa ystävystyimme, ja ystävyys syveni rakkaudeksi. Nyt tämä uusi suhde on kestänyt jo 10 vuotta ja en voisi olla onnellisempi. Suhdekin voi paremmin, kun molemmat olemme oppineet ensin olemaan yksin.

Kiitos tästä kokemuksesta, olen iloinen puolestasi. En ole huolissani siitä, että elämä yksin olisi vain surkeaa. Osaan nauttia yksinolosta, on harrastuksia ja kavereita. Tuo ilman kosketusta eläminen vaan tekee surulliseksi.

Mene hierontaan. Ei sun tarvitse miehen elämää kurjistaa kosketusta saadaksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miks sun nyt ap pitää päättää että ei koskaan ketään muuta.

Koska se on fiksu

Mitä fiksua on siinä, että ei koskaan haluaisi olla ja elää parisuhteessa? - Itse en ole koskaan ollut ja eläny parisuhteessa, joten voi olla, että en täysin tiedosta, mistä haaveilen ja unelmoin kun edelleen aina tosinaan löydän itseni ajatuksesta, että kuinka olisi hienosa saada kokea edes kerran se miltä tuntuisi olla jollekulle se yksi ja erityinen samalla kun toinen  olisi sitä itselle.

AP:le vastaan vielä, että silti kannattaa tiedostaa, että sinkkuan eläminen on tai voi olla yhtä arvokasta ja merkittävää ja eritavoin tyydyttvää kuin parisuhteessa eläminen ja oleminen, eikä missään nimessä vain korkeintaan puolinaista, kun rinnalla ei ole kumppania.

Toiseksi ainakin itselläni läheisyyden ja kosketuksen kaipuun olen havainnut kulkevan aallottasina. Välillä sitä kaipaa ja toivoisi saavansa välillä sitä ei koe tai tunne lainkaan. - Itse tiedostan, että joitain kertoja olen jopa yrittänyt paeta tuota tunnetta koska se sattuu ja viiltää niin pahasti. Oeln tällöin esimerkiksi yrittänyt hukuttaa itseni työn tekoon (en nyt tarkoita palkkatyötä, vaan yhtä hyvin se on voinut olla vaikka vimmainen siivous puuska) tai harjoittamalla liikuntaa äärimmilleen vietynä tai yrittänyt lukea jotain mennyt itsekseni elokuviin/ teatteriin tms toivoen niiden täyttävän mieleni.

Itse olen siinä onnekas, että vaikka se yksi ja erityinen on aina puuttunut rinnaltani, niin itselläni on aina ollut kavereina niin naisia kuin miehiä. Eivät he tietenkään sama asia ole kuin parisuhdekumppani. Mutta itselleni on kuitenkin tärkeää, että elämässäni on heitä, joiden kanssa voin ja saan jakaa monia asioita, vaikka minulla on myös asioita, jotka kuuluvat mielestäni vain parisuhteeseen, enkä innostu (tai ole innostunut) mistään säädöistä ja virietlmistä tyyliin sex with benefits.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miks sun nyt ap pitää päättää että ei koskaan ketään muuta.

Koska se on fiksu

Mitä fiksua on siinä, että ei koskaan haluaisi olla ja elää parisuhteessa? - Itse en ole koskaan ollut ja eläny parisuhteessa, joten voi olla, että en täysin tiedosta, mistä haaveilen ja unelmoin kun edelleen aina tosinaan löydän itseni ajatuksesta, että kuinka olisi hienosa saada kokea edes kerran se miltä tuntuisi olla jollekulle se yksi ja erityinen samalla kun toinen  olisi sitä itselle.

AP:le vastaan vielä, että silti kannattaa tiedostaa, että sinkkuan eläminen on tai voi olla yhtä arvokasta ja merkittävää ja eritavoin tyydyttvää kuin parisuhteessa eläminen ja oleminen, eikä missään nimessä vain korkeintaan puolinaista, kun rinnalla ei ole kumppania.

Toiseksi ainakin itselläni läheisyyden ja kosketuksen kaipuun olen havainnut kulkevan aallottasina. Välillä sitä kaipaa ja toivoisi saavansa välillä sitä ei koe tai tunne lainkaan. - Itse tiedostan, että joitain kertoja olen jopa yrittänyt paeta tuota tunnetta koska se sattuu ja viiltää niin pahasti. Oeln tällöin esimerkiksi yrittänyt hukuttaa itseni työn tekoon (en nyt tarkoita palkkatyötä, vaan yhtä hyvin se on voinut olla vaikka vimmainen siivous puuska) tai harjoittamalla liikuntaa äärimmilleen vietynä tai yrittänyt lukea jotain mennyt itsekseni elokuviin/ teatteriin tms toivoen niiden täyttävän mieleni.

Itse olen siinä onnekas, että vaikka se yksi ja erityinen on aina puuttunut rinnaltani, niin itselläni on aina ollut kavereina niin naisia kuin miehiä. Eivät he tietenkään sama asia ole kuin parisuhdekumppani. Mutta itselleni on kuitenkin tärkeää, että elämässäni on heitä, joiden kanssa voin ja saan jakaa monia asioita, vaikka minulla on myös asioita, jotka kuuluvat mielestäni vain parisuhteeseen, enkä innostu (tai ole innostunut) mistään säädöistä ja virietlmistä tyyliin sex with benefits.

 

Kaikki miehet tulevat aina aiheuttamaan pettymyksen naiselle. Parasta ettei naiset sekaannu niihin millään tavalla. Jos kosketusta kaipaa, sitä saa toisilta naisilta.

Vierailija kirjoitti:

Tottuu, mutta välillä tulee henkisiä romahduksia, kun ei ole kenellekään se erityinen.. Olen ollut sinkku eron jälkeen pian seitsemän vuotta, eikä minua ole koskettanut kukaan muu kuin kampaaja.

Luin tämän jutun monta kertaa ja hätkähdin, "en mielestäni kirjoittanut tätä". Teksti on kuin suoraan omasta elämästä.

Itse olen käynyt muutamia kertoja vuodessa joko hietonnassa tai vyöhyketerapeutilla jossa toinen koskettaa 1-2 h / kerta. Ne olivat aluksi jopa vaivaannuttavia koska pidättelin vain itkua (ja etten romahda siihen pöydälle). Eron jälkeen 1.hierontakerran jälkeen kun pääsin autoon, itkin todella antaumuksella, kosketuksen ikävä oli valtava ja kosketus sai aikaan emotionaalisen tunnemylläkän.

Siitä se sitten loivenee ja vuosien saatossa häviää kokonaan.

Kun tulee siihen ikään että seksuaalisuus katoaa tai painuu jonnekin piiloon, oma kroppa ei tunnu hyvältä, liikakilot hävettää jne, niin en oikeesti ees haluaisi mitään miehen kanssa missä ollaan ilman vaatteita.

Emotionaalista rakkautta, yhteenkuuluvuutta, tukea ja turvaa ja sitä että joku on minun rakas ja minä olen jollekin rakas, sitä kaipaan edelleenkin. Joskus niin että saan itseni itkemään missä hyvänsä kaipuusta.

Kaikkeen tottuu kun on pakko, ainakin useimmiten. Ole iloinen, että sinulla on edes ollut jotain vakavaa. Kaikilla ei ole. Nimim. Sinkkuna noin 39 ja puoli vuotta elämästään elänyt 40-vuotias.

rehellistä tekstiä

Minä jouduin nuorempana eroon vasten tahtoani 3v kestäneestä avoliitosta. Elämäni suurin ja edelleenkin 30 v jälkeen ainoa rakkauteni, petti ja jätti ja jouduin lähtemään omasta kodistani josta tykkäsin, johonkin hemmetin tunkkaseen opiskelijaboxiin vuokralle hetkeksi ennenkuin muutin sitten eri kaupunkiin opiskelemaan.

Tuon kaiken petetyksi ja hylätyksi tulemisen, häpeän, surun, ikävän, kiukun ja vihan tunteiden keskellä läheisyyden puute sattui ihan fyysisesti. Ensimmäiset kuukaudet oli ihan hirveitä.

Pakenin raivokkaasti irtosuhteisiin, sieltä hyväksynnän kerjäämiseen ja seksin saantiin. Kostin jopa exälleni näyttäytymällä tietyille ihmisille milloin kenenkin uuden miehen kanssa - se tepsi, tieto jokaisesta pokastani kantautui exäni korviin. Se sai hänet kuitenkin ihan raivon valtaan, tiesin hänen edelleen välittävän minusta.

Pokasin jopa hänen tuttunsa, hah, nyt sai maistaa se kusip...ä omaa lääkettään.

Mutta..... ei tuo raivokas irtosuhteiden harrastaminen helpottanut mitään muuta kuin hetkellisiä seksuaalisia tarpeita (itseasiassa aika harvoin niitäkään, nuoret miehet oli melko surkeita sängyssä).

Emotionaalinen kaipaus omaan rakkaaseen ei kadonnut. Ei ole kadonnut 30 vuoteen. En ole päässyt samalle rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen koskaan tuon jälkeen. Kai hajosin ja jäädyin sielultani niin, etten oikeasti kai ole koskaan rakastanut ketään hänen jälkeensä.

Nyt kun näen häntä joskus sydämeni hyppää edelleen kurkkuun, olen taas alkanut kaipaamaan häntä ihan hirveästi. En edes uskalla ajatella mitä tapahtuisi jos hän koskettaisi minua, purskahtaisin varmaan hysteerisern itkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 6 vuotta yksin eron jälkeen. Luulin kuten sinä, etten koskaan löytäisi rakkautta. Keskityinkin oppimaan olemaan yksin - ja oikeasti viihtymään! Panostin ystävyyssuhteisiin, keksin uusia harrastuksia ja oikeasti tein elämästäni onnellisen ilman kumppania. Sitten yhdestä harrastusryhmästä löytyikin myös jokin aika sitten eronnut mies, jonka kanssa ystävystyimme, ja ystävyys syveni rakkaudeksi. Nyt tämä uusi suhde on kestänyt jo 10 vuotta ja en voisi olla onnellisempi. Suhdekin voi paremmin, kun molemmat olemme oppineet ensin olemaan yksin.

Kiitos tästä kokemuksesta, olen iloinen puolestasi. En ole huolissani siitä, että elämä yksin olisi vain surkeaa. Osaan nauttia yksinolosta, on harrastuksia ja kavereita. Tuo ilman kosketusta eläminen vaan tekee surulliseksi.

Mene hierontaan. Ei sun tarvitse miehen elämää kurjistaa kosketusta saadaksesi.

No pyhä yksinkertaisuus. Ei kai hieronnassa käynti korvaa rakkaan ihmisen kosketusta. Se nyt on ihan eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 6 vuotta yksin eron jälkeen. Luulin kuten sinä, etten koskaan löytäisi rakkautta. Keskityinkin oppimaan olemaan yksin - ja oikeasti viihtymään! Panostin ystävyyssuhteisiin, keksin uusia harrastuksia ja oikeasti tein elämästäni onnellisen ilman kumppania. Sitten yhdestä harrastusryhmästä löytyikin myös jokin aika sitten eronnut mies, jonka kanssa ystävystyimme, ja ystävyys syveni rakkaudeksi. Nyt tämä uusi suhde on kestänyt jo 10 vuotta ja en voisi olla onnellisempi. Suhdekin voi paremmin, kun molemmat olemme oppineet ensin olemaan yksin.

Kiitos tästä kokemuksesta, olen iloinen puolestasi. En ole huolissani siitä, että elämä yksin olisi vain surkeaa. Osaan nauttia yksinolosta, on harrastuksia ja kavereita. Tuo ilman kosketusta eläminen vaan tekee surulliseksi.

Mene hierontaan. Ei sun tarvitse miehen elämää kurjistaa kosketusta saadaksesi.

No pyhä yksinkertaisuus. Ei kai hieronnassa käynti korvaa rakkaan ihmisen kosketusta. Se nyt on ihan eri asia.

Ei ap:ta kukaan oikeasti rakasta joten hyvin tuo sen korvaa.

Kaikkeen tottuu. Aikaa siihen voi mennä. Samanlaista kosketusta kun parisuhteessa ei toki korvaa, mutta muunlaista kosketusta saa vaikka hierojalla, rupea varamummoksi (jos ikää kerta on jo) lapsilta saat halauksia, silitä itse itseäsi ja parisuhteen kaltaista kosketusta saat myös itseksesi, hommaa vaikka joku leikkikalu.

T: toinen eronnut, joka on jo kuukausia ollut ilman kosketusta. Eikä tule parisuhteeseen rupeamaan enää ikinä

Mun syyni pitäytyä kokonaan parisuhteista on riski-ikäni. Varmaan vasta lähempänä 50:nä uskaltaisin harkita panoa. Tässä iässä miehet alkaa vakavoitumaan, haluamaan Volvoa etc.,etc.

En jaksa enää vaihtaa. Satisfyer hoitaa nautinto puolen. Kuulostaa karulta, mutta yhtä raskasta on hoitaa seinää päin menevää suhdetta. Olen oppinut hyvin harvan miehen haluavan jäädä pysyvästi lapsettomaksi sinkuksi. Lähempänä 40:ä rupeaa kuulumaan puhetta yhteenmuutosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottuu, mutta välillä tulee henkisiä romahduksia, kun ei ole kenellekään se erityinen.. Olen ollut sinkku eron jälkeen pian seitsemän vuotta, eikä minua ole koskettanut kukaan muu kuin kampaaja.

Luin tämän jutun monta kertaa ja hätkähdin, "en mielestäni kirjoittanut tätä". Teksti on kuin suoraan omasta elämästä.

Itse olen käynyt muutamia kertoja vuodessa joko hietonnassa tai vyöhyketerapeutilla jossa toinen koskettaa 1-2 h / kerta. Ne olivat aluksi jopa vaivaannuttavia koska pidättelin vain itkua (ja etten romahda siihen pöydälle). Eron jälkeen 1.hierontakerran jälkeen kun pääsin autoon, itkin todella antaumuksella, kosketuksen ikävä oli valtava ja kosketus sai aikaan emotionaalisen tunnemylläkän.

Siitä se sitten loivenee ja vuosien saatossa häviää kokonaan.

Kun tulee siihen ikään että seksuaalisuus katoaa tai painuu jonnekin piiloon, oma kroppa ei tunnu hyvältä, liikakilot hävettää jne, niin en oikeesti ees haluaisi mitään miehen kanssa missä ollaan ilman vaatteita.

Emotionaalista rakkautta, yhteenkuuluvuutta, tukea ja turvaa ja sitä että joku on minun rakas ja minä olen jollekin rakas, sitä kaipaan edelleenkin. Joskus niin että saan itseni itkemään missä hyvänsä kaipuusta.

Vielä joulukuussa itkin juhlissa, kun piti olla kivaa.

Sitten päätin, että se riittää. Nyt tunteet on myllertäneet, hyvästä syystä, mutta olo on paranemaan päin. N50.

Ei tähän totu, tai ainakaan vielä en ole tottunut. Jos jossain elokuvissa tai sarjoissa on pussailu kohtauksia tai vastaavia vaihdan kanavaa, en kestä edes katsoa koska itse olen ilman. Voi kuulostaa naurettavalta mutta niin paljon sattuu.