Parisuhdemielipiteesi, jota kaikki eivät ymmärrä -peukutusketju

Pitää olla hyvä ystävä ihmisen kanssa ennenkuin

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla hyvä ystävä ihmisen kanssa ennenkuin

alkaa parisuhteeseen.

Ihannemiehen ja naisten keskuudessa suosituimman miehen prototyyppi on:

1) Tummat hiukset, täydellinen hiusraja 2) Pituutta yli 183 cm 3) Selkeästi piirtyvät lihakset 4) Rasvaprosentti 8-12 5) Suorat, sopivan valkoiset hampaat 6) Yksinkertaiset, tyylikkäät vaatteet [ei silmälaseja!] 7) Etnisyys kaukasialainen 8) Ikää maksimissaan 27 vuotta

Isosta ikäerosta huolimatta parisuhde voi olla tasavertainen.

Ollaan kiinnostuneita samoista aiheista, keskustellaan syvällisiä, ollaan hyväkuntoisia, hyvännäköisiä ja energisiä. Se, että ollaan eri sukupolvea, tuo erilaisia näkökulmia ja kokemuksia, ja niitä arvostetaan. Yhdessä päätetään asioista, ja meillä nuorempi osapuoli tienaakin enemmän, vastoin kaikkia muiden luuloja. Ollan myös hyväksytty se, että ilman sairastumisia, toinen tulee todennäköisesti kuolemaan paljon toista aiemmin. Lähes kaikki puolitutut ja tuntemattomammat on sitä mieltä, että pakko tässä on jostain hyötymisestä olla kyse.

Naisen tehtävä ei ole hoitaa yhteydenpitoa miehen lapsuudenperheeseen, se on miehen tehtävä.

(Anoppini on arvatenkin tästä eri mieltä kanssani)

Nuorena ei kannattaisi jäädä parisuhteeseen, jossa on isoja haasteita jo silloin.

Esimerkiksi Aleksi 20 v ja Sofia 19 v alkavat seurustella ja muuttavat pian saman katon alle. 2 v myöhemmin pari menee kihloihin. Yllättäen kihloihin menon jälkeen toinen osapuoli sairastuu todella vaikeasti, mikä vaikuttaa kummankin arkeen todella paljon. Sairastunut osapuoli ei kykenisi töihin ja olisi itsekin avun tarpeessa. Jos pari perustaisi myöhemmin perheen, jäisi lähes kaikki lapsiin ja kotiin liittyvä terveen osapuolen kontolle. Tällaisissa tilanteissa koen, että nuorilla olisi järkevämpi erota ja terveellä etsiä kumppaniksi toinen terve. Eri asia, jos yhteistä taivalta on takana kauan ja ikääkin jo on, mutta nuoren ei kannata kuluttaa elämäänsä haastavassa parisuhteessa, jos voi saada helpommankin.

Suhteelle ei lupaa hyvää, jos toinen on jo alussa taipuvainen piikittelyyn, kontrollointiin yms. Nuo piirteet tuppaavat pahentumaan ajan kanssa. Osa vetoaa siihen, että tuollaiset piirteet ovat vain huumoria, mutta minusta toisen ikävää kohtelua ei tule verhota huumoriksi.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni kumppanin sukulaisten kanssa ei tarvitse olla jatkuvasti tekemisissä ja tavata sukulaisia aina yhdessä pariskuntana.

Toimeen on hyvä tulla tietenkin ja jos tulee todella hyvin juttuun, tietenkin saa viettää paljon aikaa yhdessä myös toisen suvun kanssa. Mutta en ymmärrä tässä sellaista pakkoa ja pahimmillaan loukkaantumista ja riitoja jos joka ikiseen anopin/mummon/serkun/jne kanssa kahvitteluun ja kyläilyyn ei tahdo osallistua.

Varsinkin vanhemmat ihmiset tuntuvat loukkaantuvan tästä jos jonakin kertana ei ehdi/tahdo mennä jollekin sunnuntai lounaalle puolison mukaan. "Miksi se Mirkku ei nyt taaskaan tullut, eikö se välitä, onpa epäkohteliasta, onko sillä joku toinen kun ei ikinä ehdi käymään".

Olen ensisijaisesti mennyt yhteen kumppanini, en hänen sukunsa kanssa. Varsinkin joulut on joillakin perheillä aivan hirveän stressaavia kun on pakko joka paikkaan ehtiä yhden vuorokauden aikana nimenomaan pariskuntana, kun muuten Pirjo mummu saattaa loukkaantua jos ei molemmat saavu paikalle.

Tämä! Mummoni alkoi viime jouluna jopa valittamaan ikävään sävyyn kun avomieheni menee omille sukulaisilleen jouluksi. Meni itseltä fiilis siitä jouluvierailusta. Yhtä laillahan minä olen valinnut mennä oman mummoni luo anoppilan sijasta.

Parisuhteen solmimista kannattaisi ajatella tunteiden lisäksi myös järjellä.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhutaan aikuisista ihmisistä, ei tarvitse seurustella viittä vuotta ennen kuin päättää hankkia lapsia. Jos ensin nautiskelee vuosia kahdestaan ja sitten hankkii lapset, päässä kummittelee koko ajan se mielikuva "siitä oikeasta parisuhteesta", ja lasten kanssa tuntuu raskaalta. Tietysti pitää nyt vähän katsoa. 

Niitäkin on nimittäin nähty, että se toinen näyttää kuitenkin ne karmeimmat puolet vasta kun on lapsia, vaikka olisi oltu monta vuotta yhdessä ennen sitä. 

Mustasukkaisuuus lapsen takia voi iskeä pahasti, kun on tottunut olemaan toisen aikuisen tärkein ihiminen. Yleistä etenkin vanhemmissa sukupolvissa.

Vierailija kirjoitti:

Epäsuosittu mielipiteeni: parisuhde voi toimia, vaikka puolisoilla olisi eri uskonnot/elämänkatsomukset. Ehtona tähän on, että kumpikin hyväksyy toisensa (ei käännytysyrityksiä) ja lasten uskontokasvatuksesta ollaan samoilla linjoilla. Meillä minä olen wicca, mies uskovainen ev.lut. kristitty. Lapsia ei ole kastettu tai liitetty mihinkään uskontokuntaan, mutta he osallistuvat kummankin vanhemman uskonnonharjoitukseen.

Lapsille kannattaa esitellä eri uskontoja, mutta valitkoon itse mihin uskovat tai eivät usko. Mieluiten eivät usko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ryhtyvät parisuhteisiin, jotka ovat jo lähtökohdiltaan huonot. Tyyliin, että aloitetaan parisuhde päihdeongelmaisen kanssa ja sitten mietitään, miksi arki on niin vaikeaa. 

Tottakai elämässä voi tapahtua kaikenlaista, mutta en tajua näitä, jotka jo lähtökohtaisesti valitsevat puolison, jonka kanssa tulee varmasti haastetta puolison tilanteen vuoksi.

Koska tunteet. Itse olen sitä mieltä että kumppani pitäisi valita sataprosenttisesti tunteella. Jos joku ihminen saa sut sekaisin enemmän kuin kukaan muu koskaan, tilaisuuteen kannattaa tarttua, vaikka järjellä ajateltuna ei ehkä kannattaisi. Mieluummin helvetin vaikea mutta tunnetta täynnä oleva suhde kuin tylsä järkisuhde.

Tää oli nyt se mun epäsuosittu mielipide. Alapeukkuja odotellessa.

Noiden kahden ääripään välistä löytynee tasapainoinen suhde.

Jos ihmiset ovat arkisilta tavoiltaan kovin erilaiset, voi arjessa olla suuria ongelmia. Aina sanotaan, että vastakohdat viehättävät, mutta arjessa ne voivatkin olla isoja ongelmia ja aiheuttaa riitoja. Tyyliin, että toinen on todella säästäväinen ja toinen tuhlaa kaiken, minkä käsiinsä saa. Tai toinen on todella aktiivinen ja aikaansaava ihminen ja toista ei saa edes ylös sohvalta. Usein nämä piirteet tuppaa iän myötä vielä korostumaan, mikä tuo lisää kitkaa.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä 3 kertaa tai enemmän avioituvia.

Kahdesti avioitumisen ymmärrän: ihmisen ensimmäinen liitto on voinut päätyä eroon nuorena tai ihminen on voinut jäädä leskeksi. Huonosta liitosta voi ottaa opiksi ja toinen liitto voi oikeasti olla sata kertaa toimivampi. Sitä en ymmärrä, että jotkut sarja-avioituvat kerta toisensa jälkeen. Voihan sitä olla yhdessä ilman naimisiin menoakin. Tuntuu hassulta, että joku Pertti-Leena lupailee ikuista rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä jo viidennelle aviomiehelle.

Ihmiset ymmärtävät avioliiton tarkoituksen kukin omalla tavallaan. Harva miettii vihkikaavan sanoja kirjaimellisesti, hakee vain turvaa ja vakautta elämäänsä. Joku menee edelleen naimisiin lasten takia.

Masennus ei saa olla "vapaudun vastuusta kodin ja lasten suhteen" -passi. Välillä näkee perheitä, joissa toinen vanhempi masennuksen vuoksi saa vuosiksi vastuuvapautuksen perhearjen pyörittämisestä. Pahimmillaan tuo sairastunut ei edes suostu hankkimaan itselleen apua. Minusta tuo ei ole reilua. Voi olla lyhyitä aikoja, jolloin syystä tai toisesta puoliso ottaa perheen asian huolehdittavakseen, mutta pitkään tuota ei pidä jatkaa. Eli puolison ei pidä joustaa tässä asiassa liikaa, hän tekee siinä vain karhunpalveluksen.

Vierailija kirjoitti:

En tajua tuoreita parisuhteita/seurustelun aloittamista ihmisen kanssa, kenellä on elämä aivan sekaisin. 

Seuraan juuri vierestä erään ystävän touhua. Yrittää olla henkisenä tukena miehelle, jolla on elämä aivan sekaisin tällä hetkellä. Mies velloo syvässä ahdistuksessa. Ystäväni yrittää olla miehen tukena niin, että mies tokenisi ja pääsisivät aloittamaan parisuhteen.

Mielestäni kenenkään elämäntehtävä ei ole olla toisen terapeutti. Jos ihmisen elämä on kovin sekaisin, niin ei ole sopiva aika parisuhteen aloittamiselle. Helpommalla pääsee jonkun toisen ihmisen kanssa, jolla elämä ei ole yhtä sekaisin.

On suhteita, joissa toinen tahtoo olla terapeutti. Toinen ei saa parantua, ettei lähtisi menemään. Terapeutti saa kokemuksen tärkeänä olemisesta. Näitä on avioliitossa ja sen ulkopuolella.

Kaveriaan terapoiva voi korvata tällä seurustelun, mikä ei pääse toteutumaan.

Vierailija kirjoitti:

Masennus ei saa olla "vapaudun vastuusta kodin ja lasten suhteen" -passi. Välillä näkee perheitä, joissa toinen vanhempi masennuksen vuoksi saa vuosiksi vastuuvapautuksen perhearjen pyörittämisestä. Pahimmillaan tuo sairastunut ei edes suostu hankkimaan itselleen apua. Minusta tuo ei ole reilua. Voi olla lyhyitä aikoja, jolloin syystä tai toisesta puoliso ottaa perheen asian huolehdittavakseen, mutta pitkään tuota ei pidä jatkaa. Eli puolison ei pidä joustaa tässä asiassa liikaa, hän tekee siinä vain karhunpalveluksen.

Sama koskee kaikkia sairauksia, jotka jättää hoitamatta vaikka voisi ja pitäisi ottaa itsestään vastuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en puhu kaikista nuorena solmituista parisuhteista, vaan osasta:

Moni jää tottumuksesta nuoruuden parisuhteeseen, vaikka ei kannattaisi. Vaikka se kumppani olisi nuorena ollut sopiva, niin moni muuttuu aikuistuessaan ja käsitys ihannekumppanista ei ole enää sama kuin lukioikäisenä. Myös ihmisen persoona ja arvomaailma voi muuttua paljon siitä, kun on ollut nuori. Osa jää pitkäksikin aikaa tuollaiseen suhteeseen, vaikka suhteessa on eroavaisuuksien myötä isoja haasteita. Osa pelkää jäävänsä yksin, jos eroaisi. Osa ei tiedä paremmasta, kun on nuoresta asti ollut yhden kumppanin kanssa ja ajattelee, että tällaista kaikissa suhteissa nyt on. Sitten ero koittaa päälle kolmekymppisenä/nelikymppisenä asuntolainan ja lasten jälkeen, vaikka ero olisi kannattanut jo ennen naimisiin menoa ja lapsia.

Ei elämää voi elää noin. Jälkiviisaana on paljon helpompi sanoa että olisi pitänyt erota silloin ja silloin, mutta siinä kohtaa kun sitä elämää elää se ei ole niin yksiselitteistä. Lisäksi ne lapset aika harvoin on asia jota katuisi, päin vastoin, itsestäni on eron jälkeen ollut lohduttavaa kun koko entinen elämä ei ole ollut turhaa ajan haaskausta vaan siitä on sentään jäljellä ihanat lapset.

Ne lapset voisi olla jonkun itselle sopivamman kumppanin kanssa ja saisi elää ehjää ydinperhe-elämää, jos olisi osannut erota nuorena riittävän aikaisin.

Ja minä olisin lottomiljonääri jos olisin viime viikolla veikannut riviä jonka nyt näen voittaneen. Jälkiviisaus ei ole todellista viisautta, päätökset on tehtävä aina hetken tiedoilla, joista osa täydentyy myöhemmin.

Toki ydinperhe olisi mitä ihanin, mutta elämä on. Moni "sitä oikeaa" odottanut ystävä on nyt neljänkymmenen lähestyessä puolipaniikissa, kun lapsettomuus näyttää yhä todennäköisemmältä. Kaikissa valinnoissa suljetaan jokin toinen todellisuus, kaikissa valinnoissa on riskinsä. -toinen eronnut

Kahdesti avio/avoliitosta eronnut ihminen voi olla hyvin parisuhdekelpoinen. Vaika av väittääkin muuta.

Itse menin naimisiin sellaisen kanssa. Aivan timantti mieheksi. Olen tämän todennut tämän 10 avioliittovuoden aikana.

Minut on kasvatettu siihen, että naisen on tärkeää hankkia kunnon koulutus, ammatti ja taloudellisesti elättää itsensä. Olenkin aina ollut ahkera ja säästeliäs. Mieheni kanssa maksamme kaikki kulut puoliksi, meillä on sama palkkataso. Oltiin välissä kumpikin hoitovapaalla ja toki silloin elätimme toisiamme vuorotellen, mutta muuten lähtökohta on se, että kumpikin vastaa taloudesta yhtä lailla. Ei esimerkiksi tulisi kuuloonkaan, että toinen jättäytyisi kotiin muuten vain, vaan kumpikin tuo leivän pöytään.

Tämä on kaveripiirissäni ihan poikkeus. Kaveripiirissäni on tapana, että mies maksaa melkoisen osan naisen elämisestä. Osa naisista ei edes jaksa kouluttautua/mennä töihin, koska mies maksaa elämisen. Ja kukaan meistä ole naimisissa rikkaan miehen kanssa, vaan kaikki ovat keskituloisia tai vähän alle. En voi käsittää tuota ajatusmaailmaa näin naisen näkökulmasta. Naispuoliset kaverini eivät yhtään varaudu siihen, että tulee ero tai mies kuolee. Sitten ihmetellään, millä tullaan toimeen, kun koulut on jääneet kesken tai työpaikkaa ei ole.