Miten te muut introvertit hoidatte tilanteen, jossa olisit luvannut mennä jonnekin mutta olet aivan loppu

Kuulostaa tosi lapselliselta perua luvattu meno siksi, ettei jaksaisi nyt sittenkään tulla.

On paljon kohtaamisia joissa ei voi aina asettaa itseään etusijalle.

Noita tilanteita aina välillä tulee, ja on aivan tapauskohtaista perunko vai menenkö silti. Pitää oppia tunnistamaan rajansa ja pitämään niistä kiinni. Kun on aidosti täysin loppu, silloin perun. Jos on edes hiukan virtaa jäljellä, menen, ja yleensä se on ollut oikea ratkaisu - onkin ollut ihan mukavaa.

Viisainta on tietenkin pitää kalenteri riittävän tyhjänä menoista, ettei noita tilanteita pääsisi alunperinkään syntymään. Minulle se tarkoittaa, etten sovi arki-illoiksi mitään menoja ja viikonloppuisinkin vain toiselle päivälle. Loma-aikoina vähintään joka toinen päivä on tyhjä sosiaalisista menoista jne.

Vierailija kirjoitti:

On paljon kohtaamisia joissa ei voi aina asettaa itseään etusijalle.

Itsellä tulee täysi paniikkikohtaus jos menen tapaamiseen tai ihmisten ilmoille silloin kun en oikeasti pysty.

Riippuu hyvin paljon siitä minkälainen tuo meno olisi. Jos olisi sellainen tilanne, että vaatii paljon järjestelyjä niin menisin jos taas on semmoinen mikä on helppo vaihtaa toiselle päivälle niin ehdottaisin tapaamisen siirtoa. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tosi lapselliselta perua luvattu meno siksi, ettei jaksaisi nyt sittenkään tulla.

Oletko sinä sellainen stereotyyppinen mouhottava ekstrovertti, jolla puhuu paljon, vaikka ei ole mitään sanottavaa?

Vierailija kirjoitti:

Noita tilanteita aina välillä tulee, ja on aivan tapauskohtaista perunko vai menenkö silti. Pitää oppia tunnistamaan rajansa ja pitämään niistä kiinni. Kun on aidosti täysin loppu, silloin perun. Jos on edes hiukan virtaa jäljellä, menen, ja yleensä se on ollut oikea ratkaisu - onkin ollut ihan mukavaa.

Viisainta on tietenkin pitää kalenteri riittävän tyhjänä menoista, ettei noita tilanteita pääsisi alunperinkään syntymään. Minulle se tarkoittaa, etten sovi arki-illoiksi mitään menoja ja viikonloppuisinkin vain toiselle päivälle. Loma-aikoina vähintään joka toinen päivä on tyhjä sosiaalisista menoista jne.

Itsellä juuri tuollainen tilanne, että jouduin tänään perumaan illan menot koska huomaan jo tässä vaiheessa että kurkkua kuristaa, syke nousee ja kaikki on vaikeaa. Itku ja ahdistus oikein odottavat tilaisuutta hypätä estradille jos en hidasta vauhtia ajoissa. Olin eilen kyläilemässä joten johtuu ihan siitä.

Jouduin pahoittamaan puolisoni mielen, mutta hän ymmärsi kun selitin. Häntä odottaa herkullinen yöpala ja kiitollinen vaimo kun tulee kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tosi lapselliselta perua luvattu meno siksi, ettei jaksaisi nyt sittenkään tulla.

Oletko sinä sellainen stereotyyppinen mouhottava ekstrovertti, jolla puhuu paljon, vaikka ei ole mitään sanottavaa?

Ei tuo ollut minun mielipiteeni?

No ei ole lapsellista jos yhtäkkiä ei jaksakaan. Itse harkitsen nykyään viime tippaan mitä lupaan ja lupaanko yhtään mitään. Yhä harvemmin lupaan.

Jos oma jaksaminen on kortilla, niin olisi vain tylsää mennä, ihan toisiakin ajatellen. Siinä miettiin ihan koko ajan että miksi tulinkaan ja haluan vain kotiin. Helposti pilaa toistenkin olemisen, vaikka kuinka yrittää tsempata.

Jos ei tavaksi ota, niin kyllä joskus voi sen lupauksen rikkoakin. Suurempaa harkintaa lupaamisiin sitten jatkossa.

Jää pois.

Olen lopettanut lupaamiset jo aikoja sitten, kyllä sen ajan kanssa muutkin tajuavat ja eivät edes pyytele kaiken maailman kissanristiäsiin. Max kerta kuukauteen on itselle ihan sopiva sosialisoitumisen tahti. Töissä tähän on tietysti vaikeampi vaikuttaa, mutta ajoittamalla ruokailun ja skippaamalla kahvitauot on riittänyt tähän asti.

Vierailija kirjoitti:

Jää pois.

Tunnetko myötätuntoa vaikkapa kaveria kohtaan joka raivasi tilaa kalenterissaan? Ehkä jopa palkkasi lapsenvahdin tai junaliput?

Vierailija kirjoitti:

Noita tilanteita aina välillä tulee, ja on aivan tapauskohtaista perunko vai menenkö silti. Pitää oppia tunnistamaan rajansa ja pitämään niistä kiinni. Kun on aidosti täysin loppu, silloin perun. Jos on edes hiukan virtaa jäljellä, menen, ja yleensä se on ollut oikea ratkaisu - onkin ollut ihan mukavaa.

Viisainta on tietenkin pitää kalenteri riittävän tyhjänä menoista, ettei noita tilanteita pääsisi alunperinkään syntymään. Minulle se tarkoittaa, etten sovi arki-illoiksi mitään menoja ja viikonloppuisinkin vain toiselle päivälle. Loma-aikoina vähintään joka toinen päivä on tyhjä sosiaalisista menoista jne.

Hoidan asian myös näin. Viikolla työpäiville ei tule sosiaalista ohjelmaa illoille. Viikonlopuille ohjelmaa niin, että voi olla toisen päivän täysin omissa oloissa. Rajoittaahan se, mutta introverttinä vedetään näin, ettei kuormitu liikaa.

Riippuu tilaisuuden luonteesta. Jos on joku yleinen tilaisuus jossa läsnäoloni ei ole merkittävää muuten kuin että joku vaan haluaisi minun olevan paikalla, niin kyllä mä perun vaikka tuo joku pahoittaisikin mielensä. Jos taas joku on tehnyt viikkokausia järjestelyjä juuri minua varten niin kiskon vaan sitä virtaa jostain ja menen.

Jos jotain olen oppinut niin sen että en enää tee juurikaan sitovia suunnitelmia ja muistan aina sanoa ihmisille että en voi mennä takuuseen osallistumisestani. 

Minulla taas tulee melkein aina kun pitäisi lähteä jonnekin niin fiilis, ettei kyllä jaksaisi. Tiedän, että jaksan kyllä kun vaan viitsin lähteä. Yleensä olenkin viihtynyt tosi hyvin. Jos en viihdy niin lähden sitten kesken kotiin. 

Jos ihan aidosti fiilis, että nyt on jo akku käytetty loppuun niin sitten pitää vain perua. 

Valehtelen.

Koska aina, kun olen yrittänyt selittää tilannettani, siitä on seurannut vähättelyä, jankuttamista, "piristy nyt"-kehoituksia, jne.

Olen introvertti, ja myös mielenterveysongelmainen. Joskus pystyn osallistumaan esim. juhliin, eikä mitään ongelmaa. Joskus sitten taas olen henkisesti niin totaalisen tohjona, ettei onnistu.

Mielenterveysongelmat on siitäkin syytä vttumaisia, että aina täytyisi olla selittämässä muille. Pari läheisintä ystävääni ymmärtävät olla ottamasta itseensä, jos oloni on niin hirveä, etten pääse johonkin tilaisuuteen, mutta muille kavereille kylmästi vain valehtelen, sillä en kaipaa sitä ihmettelyä, voivottelua ja juoruamistakaan.

Yhden kerran elämässäni olen perunut. Olen nelikymppinen.

"Valitettavasti minulle tuli nyt este." Siinä se.

Keksin vaan tekosyyn ja jään pois. Kukaan ei ole korvaamaton missään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On paljon kohtaamisia joissa ei voi aina asettaa itseään etusijalle.

Itsellä tulee täysi paniikkikohtaus jos menen tapaamiseen tai ihmisten ilmoille silloin kun en oikeasti pysty.

Et sinä sitten välttämättä introvertti ole, vaan sairaalloisen ujo. Saatat olla vaikka ekstroverttikin. Monet sekoittavat introverttiyden ujouden keskenään vieläkin.