Sinä jolla aikuisia lapsia, häpeätkö heitä?

Olen tyytyväinen lapsiini.

Vierailija kirjoitti:

Oma yksinhuoltajaäitini häpeää minua. Ensinnäkin kävin lukion neljässä vuodessa, koska uuvuin. Suurin syy uupumukseen olivat äidin toistuvat pakkohoitojaksot. Oli hyvin kuormittavaa tulla kotiin, kun ei tiennyt onko äiti edes hengissä, tai miten hän on milloinkin vahingoittanut itseään ja makaa odottamassa minua kun tulen kotiin. Äidin hoitoneuvottelut sairaalassa olivat 17-vuotiaalle raskaita tilanteita. Olin käytännössä alaikäinen omaishoitaja ja samaan aikaan lukiolainen. Kirjoitin kelvolliset paperit, mutta äitini raivosi kuinka häpeää.

Nyt olen 30-vuotias maisteri, työssäkäyvä kahden lapsen äiti, mutta äidin mielestä alani on väärä ja halveksuttava, joten hän häpeää minua edelleen. Äidin oma koulutus oli jokin avustava hoitaja, ollut työkyvyttömyyseläkkeellä päänsä takia jo vuosikymmenet. Ajattelin katkaista välit, ettei äidin tarvitse hävetä enää pidempään kaltaistani, elämässä epäonnistunutta surkimusta. Enhän minä ole hänen, tai alkoholiongelmaisen veljeni rinnalla mitään.

Ota etäisyyttä. Äitisi sairas puoli siellä puhuu. Sinä olet menestynyt hyvin ja lähtökohdista huolimatta pärjännyt äärettömän hyvin! Äitisi on jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta eipä terve äiti tilanteessasi mitään moittisikaan. On luultavasti kateellinen ja katkera sinulle kaiken lisäksi. Mutta se ei ole sinun syysi ja ettet itse sairastu ja väsy lopullisesti niin jonkinlainen etääntyminen tuosta ilmapiiristä on terveellistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä häpeän itseäni, koska mun lapseni voi huonosti. Häpeän itseäni, että en vielä rajummin puuttunut koulukiusaamiseen, mitä hän koki. Häpeän itseäni, että en vielä enemmän taistellut saadakseni hänelle apua. Lastani en häpeä, vain itseäni.

Minäkin häpeän itseäni, olisin voinut tehdä enemmän.

Asiaa! Nyt tämä keskustelu alkaa mennä oikeaan suuntaan. Sen sijaan että häpeämme lapsiamme, meidän on syytä hävetä itseämme. (Olen se kirjoittaja joka aiemmin heitti täällä ajatuksen että jos olemme pettyneitä lapsiimme, oikeastaan meidän tuleekin olla pettyneitä itseemme ja että lastemme epäonnistuminen on aina meidän epäonnistumistamme.)

Minä tein lapseni eteen varmaan liikaa, koska hän on niin passiivinen nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaapi aika paljon resonoida kasvatuksen kanssa jos niitä ongelmia on aikuistuttua ilmennyt. Täällä moni vanhempi kirjoittelun perusteella tainnut murskata lapsensa itsetunnon jo lapsena. Sitten vielä aikuista lastaan häpeää, vaikka itse on nämä ongelmat aiheuttanut. Wau. Siinä jo melko syvästi harhainen käsitys oman vanhemmuutensa toteuttamisesta.

Newsflash:

Kaikki ei ole vanhempien syytä. Eikä ansiota.

Ota siis sädekehä pois pääsi päältä.

Lapsi kuulemma syntyy 400 erilaisen ominaisuuden kanssa ja jos vanhemmat luulee vaikuttavansa lapseen jotenkin niin se on myytti. Lapsi kasvaa niiden saamiensa piirteiden mukaisesti ihan sellaiseksi kuin itse haluaa.

Jep, viime aikoina on julkaistu tutkimuksia, jotka kumoaa kasvatuksen tärkeyden.

Lapsen elämässä perhe vaikuttaa 60-70 %, teinin elämään se vaikuttaa 40 %, ja aikuisen elämään 20 %, muistaakseni.

Tutkimukset kumoavat myös kaveripiirin vaikuttavuuden ja osoittavat, että kyse on geeneistä.

Yhden artikkelin luin tiede-lehdestä tämän vuoden puolella, jos joku haluaa alkaa kaivaa lähteitä.

Häpeän alaikäisiä lapsiani. Saamattomia luusereita jotka saavat vain ysejä todistukseen.

Häpeä on inhimillinen tunne. Ihmiset häpeävät myöntää häpeäänsä. Häpeämistä pidetään nolona ja naurettavana. Jokainen tietää kuitenkin mitä häpeä on; se tuntuu vatsanpohjasta sydämeen asti kuristavana tunteena. Jokainen on tuntenut häpeää joskus elämässään.

Minulla on kaksi lasta; 16v ja 20v. Rakkaita tietysti molemmat. Olen antanut heille rakkautta, aikaa ja mahdollisuuksia, kuten myös heidän isänsä eli aviomieheni. Vanhempi on ylioppilas ja hakee yliopistoon, nuorempi on lukiossa. Kummallakin nepsy dg, joten heidän lapsuus ja nuoruus ovat olleet haasteita täynnä. Nyt kunnollisia nuoria molemmat ja molemmilla hienot tavoitteet työelämänsä suhteen.

Mutta tottakai on asioita joista en ole heidän kohdallaan ylpeä, voisiko sitä kutsua pettymykseksi nimenomaan vain joidenkin asioiden suhteen, kun häpeä on melko kova termi? Vai onko kyse lievästä häpeästä kuitenkin?

Olisi hienoa sanoa että 100% ei olisi pettynyt lastensa kohdalla missään asiassa ja ei edes himpun vertaa tuntisi häpeää. Mutta se ei olisi totta.

Minä koen samoin.

Minulla kolme aikuista lasta. Kaksi pärjää hyvin ja heillä hyvät ammatit. Silti häpeän tytärtäni joka puhuu karskisti, on epäsiisti ja ilkeä minua kohtaan. Vanhimmasta pojastani olen ylpeä. Nuorin poikani sitävastoin on suuri murheeni. Liikkuu epämääräisissä porukoissa, on työtä vieroksuva ja psyykkisesti sairas.

Nyt kun olen jäänyt leskeksi, en voi edes jakaa tuntemuksiani lasteni isän kanssa. Tämä kaikki estää minua myös lähtemään uuteen parisuhteeseen kenenkään kanssa, koska häpeän tilannettani. En myöskään voi yksin tukea aikuisia lapsiani yksin niin kuin haluaisin. Tiedän, että hekin oireilevat osittain myös isänsäkin menetystä.

Silti haluan uskoa lapsistani aina hyvää, ja vieraan miehen arvostelu satuttaisi myös minua entistä enemmän. Siksi pysyn yksin ja kärsin tämän yksin. Aina jaksan toivoa hautaan asti että kaikki kääntyisi vielä hyväksi: "Äidit vain nuo toivossa väkevät."

En ole koskaan hävennyt lapsiani. Minulla on viisi aikuista lasta, neljä heistä työelämässä. Muilla on vakituinen työ, mutta yliopiston käynyt tekee määräaikaisia töitä ja onneksi niitä on riittänyt. Olen ylpeä myös autismin kirjoilla olevasta lapsestani, joka suurista vaikeuksista huolimatta yrittää päästä mukaan yhteiskuntaan edes jollakin tavalla. Tuskin hän tulee koskaan työllistymään, mutta tärkeä ja rakas hän on kaikesta huolimatta.

Entä millaisia ovat vanhemmat, jotka tuntuvat elävän lastensa elämää lastensa suoritusten kautta. Tenttaavat myös muut tuttavapiirin vanhemmat. Mitäs teille kuuluu? Vastaus ihan hyvää kiitos... ei riitä, vaan tentataan lasten opiskelut/työpaikat/seurustelut/lastenlapset jne...

En todellakaan häpeä! 

Lapseni eivät ole minun jatkeitani, eikä heidän tehtävänsä tässä maailimassa ole täyttää minun haaveitani ja toteutumattomia unelmiani. He ovat kaksi erillistä ihmisyksilöä joilla omat haaveenas ja  unelmansa ja pettymyksensä jne.  He eivät ole mikään näyttelyesine minulle jolla voisin loistaa ulkopuolisille.

Olen alusta asti rakastanut  lapsiani juuri omina yksilöinään. Olen heidät yksin kasvattanut ja antanut kaiken sen mitä olen kyennyt, ja tasapainoisia ja elämässä pärjääviä heistä molemmista on tullut.  Jos jommalla kummalla olisi ollut vaikeuksia elämänsä kanssa, en todellakaan olisi ikimaailmassa voinut kuvitella että se olisi vähentänyt rakkautttani heihin  saati että olisin hävennyt!  Sellainen vanhempi ei ansaitse lapsia ollenkaan.

Poika on vanhempi.  Hänellä on takana yksi rikkoutunut avoliitto josta poika jota hän rakastaa todella paljon ja viettää aikaa pojan kanssa säännöllisesti.  Uusi avopuoliso on kuvassa mukana.

Tytär on kunnianhimoinen ja uraorientoitunut, pyrkimys eteenpäin uralla on kova ja onnnistunutkin on.  On avoliitossa ja kihloissa, omistaa aomiehensä kanssa asunnon ja nyt on hankkeissa oma talo, jolloin myös ovat puhuneet vihille menosta. 12 vuotta olleet yhdessä, ei  lapsia eikä kuulemma tule.

Kauhea ajtus että äidin- tai isän rakkaus olisi ehdollista tai että omaa lasta hävettäisiin!  Jos jompi kumpi lapseni tekisi rikokosen ja joutuisi siitä vastaamaan, en häpeäisi enkä tuomitsisi häntä. Teon tuomitsisin, mutta en häntä.

Itselläni on rahaa ja lapsillani on rahaa eli hyvin menee!

Mä olen tosi ylpeä lapsistani, ihan siitä keitä he ovat: hienoja ihmisiä. 

Ja sitten nepsyjen häpeämisestä; sekä minulla että lapsillani on jonkin verran nepsypiirteitä. Kasvoin 70-l, jolloin AdHDsta ei vielä tiedetty, olin aika lailla ADD-tyttö omissa maailmoissani. Lapsillani ei ole niin selkeää nepsyä, että olisi paljastunut esim missään lukion testeissä. 

On todella monta kertaa vaikeampaa ponnistaa näillä piirteillä koulut ja opinnot läpi. Se tekee minusta erityisen ylpeän sekä lapsistani että itsestäni. 

Mitä te häpeävät vanhemmat odotatte lapsiltanne oikein? Minusta kuulosti hienolta, että jonkun tyttö oli tehnyt ulkomailla taidehistorian opinnot. Juuri sellaista missä on riittävästi uutta pitämässä ADHD-Piirteisen mielenkiinnon yllä. Mitä te itse olette saavuttaneet kun on varaa vaatia lapsilta täydellisyyttä? 

Häpeän toisten tekemiä ja kasvattamia aikuisia lapsia. 

En ole vanhempi, mutta en halveksisi rakastamiani ihmisiä. 

Inhottaa ihmiset, jotka hankkii lapsia oman egon parantamiseen. Rakastamia ihmisiä kohtaan pitäisi olla rakastavia eli antaa tukea vaikeilla hetkillä ja olla heidän puolella myötä- ja vastamäissä.

Säälittää lapset, jotka eivät saa vanhemmiltaan rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Tuolla vela-naisia käsittelevässä ketjussa on roppakaupalla viestejä, joissa jankutetaan, kuinka lapseton jää keskenkasvuiseksi ja kuinka vasta vanhemmuuden myötä tajuaa mitä rakkaus on. Tätä ketjua lukiessa tulee monesta kirjoituksesta harvinaisen selväksi, kuinka kapea-alaista, ehdollista, statukseen sidottua ja pinnallista se vanhemman rakkaus useissa tapauksissa on.

Mietin samaa. Lapsi on oma yksilönsä ja minusta on outoa hävetä jotain toista ihmistä. Mielestäni korkeintaan voi hävetä oman vanhemmuutensa laatua, sitä, että ei esimerkiksi osannut ja ymmärtänyt ja se vaikutti "lopputulokseen". 

Tässä keskustelussa moni kommentoi, että tuntee häpeää kun kuulee muiden lasten menestymisestä. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että yleensä aina kerrotaan vain ne hyvin menneet asiat ja nekin mutkat suoriksi oikoen? Kenenkään elämä ei ole oikeasti helppoa, kenenkään "suoritus" ei oikeasti ole menestysten sarjaa.

Esimerkiksi minun ja puolisoni vaiheista voisi yhtä rehellisesti kertoa "onnistumisesta onnistumiseen" -teemalla tai sitten "epätoivoisesta rämminnästä". Tämä uskoakseni pätee useimpiin, asiat voi esittää monella tavalla. Sanoisin myös, että akateemiset suoritukset ovat hyviä mutta niin ovat monet muutkin. Ei ole mitään yhtä muottia johon kaikkien pitäisi sopia.

Onnettomia ovat he, joiden lapsi on kuollut nuorena tai on esimerkiksi murhaaja. Muilla on mielestäni aihetta olla onnellisia lapsestaan myös heidän ollessaan aikuisia.

Eikös se mene niin päin, aikuiset lapset häpeävät vanhempiaan ja taustaansa ja appivanhempiaan, etenkin anoppia.

Vierailija kirjoitti:

Eikös se mene niin päin, aikuiset lapset häpeävät vanhempiaan ja taustaansa ja appivanhempiaan, etenkin anoppia.

Ainakaan tämän keskustelun perusteella ei siltä vaikuta.

Tämä on vaikea asia. Tavallaan häpeän vaikka koen häpeää siltä, että ajattelen näin. Lapseni sairastui masennukseen hieman ennen täysi-ikäisyyttä: Hänellä jäi lukio kesken ja muita opintoja ei ole tehnyt. Eihän se mukavalta tunnu, kun muut puhuvat samanikäisten opinnoista, kesätöistä jne. vaikka tietysti ymmärrän sen, ettei hän masennusta itselleen valinnut. Olemme hyvissä väleissä ja rakastan lastani, kyse ei ole siitä. Autan häntä paljon ja kannustan kuntoutuksen (joissa onkin käynyt). Mutta hygienian puute, päivärytmin puute, likaiset/rikkinäiset vaatteet, sotkuinen asunto ym aiheuttavat kyllä myös häpeän tunteita. Tyttö on kuitenkin 20-vuotias ja asuu muualla, joten en voi olla hänen hampaitaan ja hiuksiaan pesemässä ja vaatteita pukemassa. Toki ostan uusia vaatteita rikkinäisten tilalle, mutta lapsi ei välitä ulkonäöstään tai siitä mitä muut ajattelevat. Hänen luonteensa on kuitenkin kultaa ja ymmärrän että häpeän tunne on minun ongelmani eikä lapseni syytä. 

Vierailija kirjoitti:

Entä millaisia ovat vanhemmat, jotka tuntuvat elävän lastensa elämää lastensa suoritusten kautta. Tenttaavat myös muut tuttavapiirin vanhemmat. Mitäs teille kuuluu? Vastaus ihan hyvää kiitos... ei riitä, vaan tentataan lasten opiskelut/työpaikat/seurustelut/lastenlapset jne...

Tällaisia lastensa menestymisillä kehuskelevia vanhempia riittää. Parhaat tulokset vaaditaan kaikessa ja sen jälkeen tietysti rikastuminen, muu ei tule kysymykseenkään. Jos arvaavat jonkun toisen lapsen pärjäävän huonommin, aloittavat itsepintaisen kuulustelun tämän vanhemmilta. Miksei pärjää, ja oisitte tehnyt niin ja niin jne.  Jopa naureskellaan. Tämän takia pitää vältellä näitä ylivertaisia kyselijöitä, joilta puuttuu toisten elämäntilanteen ymmärrys. Ja miksi levitellä oman perheen asioita muille, kun siitä on vain vahinkoa.   

Vierailija kirjoitti:

Mun yksi tuttu taitaa hävetä lapsiaan. Puhuu heistä tosi harvoin. En tarkoita että pitäisi heidän elämistään kertoa mutta ei oikein mainitse heitä koskaan.

Saattaa olla vaan niinkin, että tuttavallasi on etäiset välit lapsiinsa. Lapset esimerkiksi kokeneet vanhempansa raskaaksi ja kokeneet tarvetta ottaa etäisyyttä. Näin ollen tuttavallasi ei ole paljoa kerrottavaa lapsistaan, koska ei tapaa heitä enää paljoa.

Jännä ilmiö, että jos lapsi menestyy, se on tietenkin vanhempien ansiota, mutta jos lapsella menee "huonosti" se on hävettävää, eikä millään tavalla vanhempiin liittyvää...

Omat lapseni ovat vielä pieniä, ja ainakin yksi heistä on nepsylapsi. Tällä hetkellä tuntuu sille, ja toivon, ettei toisin voisi koskaan ollakaan, etten voisi koskaan hävetä heistä ketään. Päin vastoin, olen heistä kaikista suunnattoman ylpeä kunkin omista haasteistaan huolimatta. Kaikilla meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme, eri asia on, mistä kukakin sitten kertoo ääneen sukukokouksissa ym.