Sinä jolla aikuisia lapsia, häpeätkö heitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen lapsi ex-narkkari ja toinen laiska alisuorittaja. Jos saisin nyt valita, niin en olisi hankkinut heitä koskaan. Nyt sitten joudun teeskentelemään rakkautta joka loppui jo ajat sitten. Molemmat noloja ja tyjmiä aikuisia.

Sama vika täällä. En halua esim. uusien tuttujen edes tietävän, että minulla on lapsi koska hän on yksinkertainen junttieinari. Katkaisin välit jo ajat sitten.

Hyvä. Et ole ansainnut minkäänlaista lasta, eikä lapsesi ole ansainnut sinua. Et voi olla kovin hääppöinen itsekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En häpeä lastani, mutta jonkinlainen epämiellyttävä tunne mulle tulee, kun tuttavat kertoo lapsistaan: Ylioppilasjuhlista, pääsykokeisiin lukemisesta, yliopistoon pääsemisestä, opiskeluista ulkomailla, lomamatkoista kaveriporukoilla, festarikesistä...

Noi on kaikki asioita, jotka itse olen kokenut, ja joista koen olevani onnellinen. Mun lapsi on valmistunut ammattikoulusta ja tehnyt hiki hatussa matalapalkkaista työtä. Vapaa-ajalla se pelaa tietokoneella. Ei muuta. Kai jotenkin säälin tai olen pahoillani lapseni puolesta, että sen elämänkokemukset on niin suppeat.

Asia ei taida haitata lainkaan lasta, mutta ei kai se osaa kaivata mitään, mistä ei ole pientäkään kokemusta. En tiedä miten mun olisi pitänyt kasvattaa lapseni, jotta siitä olisi tullut "elämänjanoisempi".  Ehkä lapsuuden ja nuoruuden kaveripiirillä on asiaan enemmän vaikutusta kuin perheellä. Tai ainakin mun elämänkokemukset nuoruudesta on vahvasti sidottu ystävyyssuhteisiin.

Mun lapselle ei koskaan muodostunut sellaista vahvaa kaveripiiriä joka itsellä oli ja on, vaikka me perheenä panostettiin esim. pysyvyyteen eikä muuteltu ees taas ja pysyttiin "hyvällä lapsiperhealueella".  Ei lasta onneksi koskaan kiusattukaan, mutta kaveruudet oli melko ohuita.

Sentään valmistui amiksesta ja käy töissä. Kaikki muu on pelkkää hienostelua ja extraa. Olisin todella tyytyväinen jos joku lapsistani pärjäisi noin hyvin.

Tätähän mä jankutan itselleni, että perusasiat kuitenkin on kunnossa ja mun pitäisi olla tyytyväinen siihen, mutta kai se on jotain sellaista, että haluaisi lapselleen vaan parasta. Ja mun elämässä hienostelut ja extrat on ollut niitä parhaita hetkiä, jollaisia lapsellenikin toivoisin.

Jos hän on yhtään tyytyväinen elämäänsä niin se on ihan hyvä saavutus. Ja mistä sen tietää tarvitseeko vain aikaa kasvaa ja löytää lopulta paikkansa jostain ihan muualta. Näitäkin tapauksia olen nähnyt. Ollut vaikea ja vaatimaton alku, mutta kun se oma juttu on löytynyt niin sieltä on löytynyt menestyskin vaivatta.

Vierailija kirjoitti:

Millainen ihminen häpeää lastaan??

Hyväksymisessä (joka on tavallaan pakollista) ja ylpeydessä on leveliero.

En olisi kovinkaan ylpeä sarjamurhaaja-lapsesta mutta pakkohan se ois jollain tasolla hyväksyä.

Got the point??

Senkin leve liero.

Vierailija kirjoitti:

Tuolla vela-naisia käsittelevässä ketjussa on roppakaupalla viestejä, joissa jankutetaan, kuinka lapseton jää keskenkasvuiseksi ja kuinka vasta vanhemmuuden myötä tajuaa mitä rakkaus on. Tätä ketjua lukiessa tulee monesta kirjoituksesta harvinaisen selväksi, kuinka kapea-alaista, ehdollista, statukseen sidottua ja pinnallista se vanhemman rakkaus useissa tapauksissa on.

Helppohan se on menestyviä ja normaaleja lapsia on rakastaa.

Mä häpeän itseäni, koska mun lapseni voi huonosti. Häpeän itseäni, että en vielä rajummin puuttunut koulukiusaamiseen, mitä hän koki. Häpeän itseäni, että en vielä enemmän taistellut saadakseni hänelle apua. Lastani en häpeä, vain itseäni.

Vierailija kirjoitti:

En tietenkään häpeä lapsiani. He saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. En ole heistä edes toivonut ikinä mitään lääkäreitä tms. Ihan saavat elää oman näköistään elämää. Toivon vain että ovat onnellisia,se riittää minulle. En häpeä edes poikaani joka on hiukan hunningolla varmasti monien muiden ihmisten näkökulmasta.Minulle hän kelpaa silti. Hän elää juuri niin kuin itse haluaa. Jätän kyllä kertomatta hänen asioistaan muille (sukulaisille) , mutta ihan vain sen vuoksi, etteivät ne kuulu muille eikä haluaisi minun niistä puhuvankaan.

sitä vaan että lääkärin työ on ihan per..

pelkkiä sairauksia päivästä toiseen, kuka jaksaa.

Miten te oikeasti voitte ajatella lapsistanne noin? Itse toivon ainoastaan, että lapsi löytää tulevaisuudessa ns oman paikkansa ja mielenkiinnon kohteensa. Itselläni on korkeakoulututkinto ja hyvä ura ja työ. Olen saavuttanut elämässäni kaikki mitä olen tavoitellut. Lapseni sen sijaan ei ole mikään itseni jatke. Hän saa päättää aivan itse mitä harrastaa ja mitä aikoo opiskella. Vanhemmat tuemme lasta. Ja tietenkin teemme töitä sen eteen, että pysyisi ns kaidalla tiellä kun tulee teini-ikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tietenkään häpeä lapsiani. He saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. En ole heistä edes toivonut ikinä mitään lääkäreitä tms. Ihan saavat elää oman näköistään elämää. Toivon vain että ovat onnellisia,se riittää minulle. En häpeä edes poikaani joka on hiukan hunningolla varmasti monien muiden ihmisten näkökulmasta.Minulle hän kelpaa silti. Hän elää juuri niin kuin itse haluaa. Jätän kyllä kertomatta hänen asioistaan muille (sukulaisille) , mutta ihan vain sen vuoksi, etteivät ne kuulu muille eikä haluaisi minun niistä puhuvankaan.

sitä vaan että lääkärin työ on ihan per..

pelkkiä sairauksia päivästä toiseen, kuka jaksaa.

Lääkäriaseman ajanvarauksessa sitä joskus mietti että vastaanotolla ne tosiaan saavat kaikki ne huonokäytöksiset hirviöt lähikontaktiin ja jaksavat silti kuunnella valitusta päivästä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mä häpeän itseäni, koska mun lapseni voi huonosti. Häpeän itseäni, että en vielä rajummin puuttunut koulukiusaamiseen, mitä hän koki. Häpeän itseäni, että en vielä enemmän taistellut saadakseni hänelle apua. Lastani en häpeä, vain itseäni.

Minäkin häpeän itseäni, olisin voinut tehdä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Mä häpeän itseäni, koska mun lapseni voi huonosti. Häpeän itseäni, että en vielä rajummin puuttunut koulukiusaamiseen, mitä hän koki. Häpeän itseäni, että en vielä enemmän taistellut saadakseni hänelle apua. Lastani en häpeä, vain itseäni.

Häpeä on moraalin kannalta yhtä tärkeää kuin syyllisyys, ja kaikki lasten epäonnistumiset ovat vanhempien epäonnistumisia.

Vierailija kirjoitti:

Miten te oikeasti voitte ajatella lapsistanne noin? Itse toivon ainoastaan, että lapsi löytää tulevaisuudessa ns oman paikkansa ja mielenkiinnon kohteensa. Itselläni on korkeakoulututkinto ja hyvä ura ja työ. Olen saavuttanut elämässäni kaikki mitä olen tavoitellut. Lapseni sen sijaan ei ole mikään itseni jatke. Hän saa päättää aivan itse mitä harrastaa ja mitä aikoo opiskella. Vanhemmat tuemme lasta. Ja tietenkin teemme töitä sen eteen, että pysyisi ns kaidalla tiellä kun tulee teini-ikään.

Tämä keskustelu koskeekin aikuisia lapsia, joten sinun hurskastelusi ei kuulu tänne.

Meinasin ensin vastata että en missään nimessä, päinvastoin mutta olisin valehdellut. Esikoiseni on erkka, ehkä häntä joskus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä häpeän itseäni, koska mun lapseni voi huonosti. Häpeän itseäni, että en vielä rajummin puuttunut koulukiusaamiseen, mitä hän koki. Häpeän itseäni, että en vielä enemmän taistellut saadakseni hänelle apua. Lastani en häpeä, vain itseäni.

Minäkin häpeän itseäni, olisin voinut tehdä enemmän.

Asiaa! Nyt tämä keskustelu alkaa mennä oikeaan suuntaan. Sen sijaan että häpeämme lapsiamme, meidän on syytä hävetä itseämme. (Olen se kirjoittaja joka aiemmin heitti täällä ajatuksen että jos olemme pettyneitä lapsiimme, oikeastaan meidän tuleekin olla pettyneitä itseemme ja että lastemme epäonnistuminen on aina meidän epäonnistumistamme.)

Vierailija kirjoitti:

Päinvastoin, olen ylpeä aikuisista pojistani. Molemmista on kasvanut hienoja miehiä, hoitavat opintojaan kunnialla, osaavat käyttäytyä ja ovat vielä kertakaikkisen hauskaa seuraakin. Olen eronnut heidän isästään aikoinaan ja ajattelen, että kaikki kävi paljon paremmin kuin uskalsin ajatella. Kova työ lasten eteen eron jälkeen kai kantaa hedelmää ja näyttää, että ovat selvinneet kaikesta hyvin ja kasvaneet tasapainoisiksi aikuisiksi.

Jos vanhemmat ovat huonoja, ei kannata menestyä, sillä imuroivat tällä tavoin aina kunnian itselleen.

Syntymä on kuolemantuomio :(

Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.

En häpeä, mutta välit ovat nykyään etäiset.

Syynä toistuvat erot puolisoistaan. En jaksa enää tutustua heidän uusiin kumppaneihinsa. Parempi kun elävät omissa oloissaan. Lastenlapsiä kyllä käy sääliksi.

Toinen lapsistani sortui aikoinaan huumeisiin ja toinen kärsi vakavasta masennuksesta. En koskaan hävennyt heitä enkä tietenkään häpeä nytkään. En keksi syytä miksi häpeäisin.

(Onneksi huumeisiin sortunut taisteli itsensä selville vesille ja elämä mallillaan. Toinen viimein saamassa apua masennukseensa).

Vierailija kirjoitti:

Olen, nykyään 33-vuotias tytär ei saanut otetta elämästä.

4 L:n ylioppilas joka opiskeli taidehistoriaa ulkomailla, ja sehän ei työllistä. On työelämässä mutta taas kerran pätkätyösuhteessa jossain kahvilassa. On saanut monet potkut. Kiroan yhä mielessäni sitä, miksi hän ei vaan silloin parikymppisenä uskonut järkipuhetta. Pahinta on että on ainokainen eli ei ole toista lasta, josta voisin kokea iloa ja ylpeyttä. 

Tyttäreni sai vastikään autismin kirjon ja ADHD-diagnoosin niin se taisi selittää perseilyn (anteeksi ruma kielenkäyttö).

TOIVOTTAVASTI tyttäresi ei lue tätä palstaa. . . Tai jos lukeekin, niin toivottavasti olet sentään muuttanut faktoja niin, ettei hän voi tunnistaa itseään tekstistäsi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen, nykyään 33-vuotias tytär ei saanut otetta elämästä.

4 L:n ylioppilas joka opiskeli taidehistoriaa ulkomailla, ja sehän ei työllistä. On työelämässä mutta taas kerran pätkätyösuhteessa jossain kahvilassa. On saanut monet potkut. Kiroan yhä mielessäni sitä, miksi hän ei vaan silloin parikymppisenä uskonut järkipuhetta. Pahinta on että on ainokainen eli ei ole toista lasta, josta voisin kokea iloa ja ylpeyttä. 

Tyttäreni sai vastikään autismin kirjon ja ADHD-diagnoosin niin se taisi selittää perseilyn (anteeksi ruma kielenkäyttö).

TOIVOTTAVASTI tyttäresi ei lue tätä palstaa. . . Tai jos lukeekin, niin toivottavasti olet sentään muuttanut faktoja niin, ettei hän voi tunnistaa itseään tekstistäsi!

Toivottavasti ei ole enää tekemisissä tuollaisen kanssa kuin joku tahdoton tossu.

Mama Q kirjoitti:

En häpeä, mutta välit ovat nykyään etäiset.

Syynä toistuvat erot puolisoistaan. En jaksa enää tutustua heidän uusiin kumppaneihinsa. Parempi kun elävät omissa oloissaan. Lastenlapsiä kyllä käy sääliksi.

Etäiset ja harvat välit ihan paras ratkaisu tänä päivänä jolloin puolisoa vaihdetaan kuin paitaa!

T.Kolmen ex-vävyn ja kahden ex-miniän anoppi.