Parisuhteen eteen tehtävä työ/parisuhde vaatii "työtä"

Minusta on helpompi ottaa toinen huomioon arkisissa tilanteissa, kuin ruveta jatkuvasti puimaan asioita niin kuin psykiatrilla käydessä.

Itse huomasin vasta toisten sanottua, että on hienoa katsoa, miten puolisoni ottaa aina minut huomioon, ja pidin sitä itsestään selvyytenä. Itse olin taas kärkäs arvostelemaan ja  jopa pilkkaamaan hänen tekemisiään.

 Onneksi heräsin ja voisin sanoa, että olemme onnellisia yhdessä. Muistan edelleenkin kehua häntä silloin, kun on aihetta, enkä etsiä vain virheitä. Eikä siihen onnelisuuteen tarvitse isompaa avautumista, paitsi kun toinen tarvitsee tukea vaikka suruun tai sairauteen.

Yhdessä nauretaan, jos toisen laittama ruoka vaikka on epäonnistunut, ja  kehutaan ,kun on hyvää.

Tietenkin normaaliin elämään kuuluu myös erimielisyyksiä ja riitojakin, mutta niitä ei saa ruokkia jatkamalla riitaa jankuttamalla asioista iänkaikkisesti.

Kannattaa kokeilla, kyllä siitä puolisosta löytyy kehumisen aihettakin.

Minun mielestä oikean kumppanin kanssa parisuhde ei vaadi työtä. Kyllä huomioon ottaminen, keskustelu yms pitäisi tulla ihan luonnostaan.

Yhteistä aikaa voi olla aikakausittain elämässä vaikea löytää, mutta hyvin voiva suhde kestää tällaisetkin hetket elämässä. Mielestäni suhteen yhteys ei saisikaan perustua liikaa yhdessä ololle, pitää ns. osata olla myös erillään.

Yhdessä voidaan sitten tehdä töitä sen eteen, kun yhteisellä tiellä tulee vastaan vaikeita asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

On tässä osa totta. En ole varsinaisesti repaleisesta eroperheestä, koska kulissit pidettiin aina viimeisen päälle pystyssä. Totta on se, etten ole kovin empaattinen vaikka yritän olla. Minun on vaikea ymmärtää muiden ihmisten tarpeita, jos ne ovat kovin erilaisia, kuin omani. En saanut koskaan emotionaalista tukea ja olen oppinut pärjäämään yksin ja pitämään kaiken sisälläni. En ymmärrä valitusta, laiskuutta tai selityksiä sille, miksi esim. jokin asia on tekemättä, koska olen tottunut siihen että asiat pitää vain hoitaa, riippumatta siitä, miltä se tuntuu tai huvittaako. En luota keneenkään. Tämä johtunee siitä, että äitini oli ilkeä ja tunneköyhä ja isäni lempeä, mutta alkoholisti. En muuten ole koskaan myöhässä, enkä peru mitään asioita, vaan järjestän niin, että voin pitää lupaukseni. Opin jo pienenä kantapään kautta, miltä se tuntuu, kun odotukset petetään.

En pärjää ihmissuhteissa, koska en osaa puhua. Aikaisemmin ajattelin, että vika on muissa, sitten tajusin, että se on typerää ja yritin opetella sitä, etten hermostuisi asioihin, jotka ärsyttävät. Annan vain olla ja hyväksyn toisen ihmisen vikoineen, mutta eihän sekään loputtomiin toimi. En vain osaa kommunikoida. En tunteistani tai mistään muustakaan. Se on minun työni parisuhteessa, jos vielä joskus sellaiseen onnistun vielä pääsemään.

Surullista. Mutta hyvä että olet tunnistanut nuo asiat. Olen nähnyt hieman samantyyppisen tapauksen. Silloin tuon kaltaisilla käytösmalleilla toiminut ihminen aiheutti tahallaan todella suurta kärsimystä hänen läheisimmille ihmisille. Katumusta ei osoittanut.

Hyvin sanottu edellä. Monet etenkin naiset tuntuvat olevan suorastaan riippuvaisia nakutukseen (joka on siis eräänlaista kontrolloimista ja pitäisikin puhua nalkuttavasta persoonallisuushäiriöstä: kaikki nalkuttajat tekevät tätä myös lapsilleen yms mutta tätä ei haluta sanoa ääneen. Ihminen jolla on NORMAALIT sosiaaliset, kommunikatiiviset ja empaattiset taidot ei todellakaan ikinä JOUDU nalkuttamaan) ja haukkuvat kilpaa puolisoitaan ja lapsiaan myös.

Luiskaan vaan moiset "kumppanit" ja uutta suoleen, sano: vaihtamalla nimittäin yleensä paranee!!! Mut on aika vaihaa maisemaa ja kumppania, jos homma tuntuu työnteolta ja erityisen iso PUNALIPPU jos alkaa tuntua siltä et se kumppani tekee sitä parisuhdetyötä (eli yrittää muuttaa toista, valitettavan moni mies sietää ihan liian pitkään normiston aineiden vuoksi näitä draamailevia ihmislapsia) tai alkaa viljellä termejä _metatyö_ tms silloin alkaa olla uhriutumis-manipulatiiviset ja gaslightning lähellä. <3

Vierailija kirjoitti:

Vain todella jälkeenjäänyt ajattelee että parisuhde olisi vain pelkkää siirappia ja hattaraa vuosikymmenestä toiseen. Sellaiselta puuttuu kyky rakastaa. Ja yleensä se näkyy myös sellaisen ihmisen elämänhistoriasta hyvin selvästi.

Sama pätee myös siihen jos hattaran ja siirapin tilalle laittaa helvetin. Tosin, tämä omalla kohdallani tulee ihan siitä elämänhistoriasta ja kokemuksesta. Ei mitään intressiä tuollaiseen, ja todellakin puuttuu kyky rakastaa koska sellaista ei ole olemassakaan. Se puuttuu kaikilta, oman mielihyvän buustaus ei ole rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

On tässä osa totta. En ole varsinaisesti repaleisesta eroperheestä, koska kulissit pidettiin aina viimeisen päälle pystyssä. Totta on se, etten ole kovin empaattinen vaikka yritän olla. Minun on vaikea ymmärtää muiden ihmisten tarpeita, jos ne ovat kovin erilaisia, kuin omani. En saanut koskaan emotionaalista tukea ja olen oppinut pärjäämään yksin ja pitämään kaiken sisälläni. En ymmärrä valitusta, laiskuutta tai selityksiä sille, miksi esim. jokin asia on tekemättä, koska olen tottunut siihen että asiat pitää vain hoitaa, riippumatta siitä, miltä se tuntuu tai huvittaako. En luota keneenkään. Tämä johtunee siitä, että äitini oli ilkeä ja tunneköyhä ja isäni lempeä, mutta alkoholisti. En muuten ole koskaan myöhässä, enkä peru mitään asioita, vaan järjestän niin, että voin pitää lupaukseni. Opin jo pienenä kantapään kautta, miltä se tuntuu, kun odotukset petetään.

En pärjää ihmissuhteissa, koska en osaa puhua. Aikaisemmin ajattelin, että vika on muissa, sitten tajusin, että se on typerää ja yritin opetella sitä, etten hermostuisi asioihin, jotka ärsyttävät. Annan vain olla ja hyväksyn toisen ihmisen vikoineen, mutta eihän sekään loputtomiin toimi. En vain osaa kommunikoida. En tunteistani tai mistään muustakaan. Se on minun työni parisuhteessa, jos vielä joskus sellaiseen onnistun vielä pääsemään.

Surullista. Mutta hyvä että olet tunnistanut nuo asiat. Olen nähnyt hieman samantyyppisen tapauksen. Silloin tuon kaltaisilla käytösmalleilla toiminut ihminen aiheutti tahallaan todella suurta kärsimystä hänen läheisimmille ihmisille. Katumusta ei osoittanut.

Teen kyllä työtä tämän asian kanssa, mutta välillä turhauttaa, kun en vaan saa sanaa suustani tai sitten sieltä tulee sammakoita. Harmi, että vasta nyt lähes keski-ikäisenä tajusin, ettei vika ole missään muualla, kuin peilissä. Ei se tietysti tarkoita, etteikö parisuhdehistoriani olisi voinut olla yhtä surkea joka tapauksessa, mutta mahdollisuudet olisivat olleet paremmat, jos olisin ymmärtänyt omat puutteeni aikaisemmin. No mutta kai tämä on sitä ihmisyyttä. Kaikilla on omat haasteensa.

Työn voi käsittää monella eri tavalla. Parisuhdetta ei voi pitää itsestäänselvyytenä, sitä täytyy pitää yllä ja "huoltaa" välillä.

Myönnän itselleni työnteosta tulevan ensimmäisenä mieleen se, että kaksi erilaisen elämäntyylin ja arvopohjan omaavaa ihmistä yrittää väkisin saada elämänsä sopimaan yhteen. Sanotaan että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Oikeasti vastakohdat eivät välttämättä osaa huomioida toisen näkökulmaa asioista jos se on päinvastainen kuin oma.

Olen itse tehnyt havainnon että ne jotka suorastaan vihaavat termiä työnteko parisuhteen eteen hakeutuvat sellaisiin suhteisiin jossa eivät ole aidosti omia itsejään vaan esittävät jotain muuta kuin ovat.

Jollain tapaa siis piilottelevat todellista minäänsä siltä kumppaniltaankin. Ei sellainen toimi. Ja silloin se ei ole sen kumppanin syytä.

Kauheita suorituspaineita ihmisellä nykyään kun jo pelkkä työkin on järkyttävän raskasta. 

Ei ole helppoa elämä nykyään. 

Minä en tarvitse lapsia niin ollen helpottanut elämääni siltä osin. Harrastuksia voi vähentää jos rasittuu liikaa mutta lapsista ei pääse eroon ikinä. Ja minä en halua lapsenlapsia pilaamaan viikonloppujani kun saan ihan rauhassa ja hiljaisessa nautiskella akkuja ladaten. Minulle ei tuoda väkisin töitä kotiini kun haluan levätä. En ole sellainen joka nauttisi lapsista. Aion lopettaa työt jo kymmenen vuotta ennen eläkeikää raatamatta loppuun asti. Säästöni ole piilottanut jotenka nostelen tukia mitä on mahdollista saada ja otan yhteiskunnasta ihan kaikki irti. Muiden ihmisten mielipiteistä en välitä pätkääkään.  

Vierailija kirjoitti:

Iso osa parisuhteista pysyy kasassa tottumuksesta, käytännön asioiden esim. lasten takia tai siksi, että aikuisen nyt vain kuuluu elää parisuhteessa. Totta hemmetissä se alkaa tuntua työltä, kun oikeasti ei ole puolison kanssa samalla aaltopituudella ollenkaan. Erimielisyyksiä tulee jatkuvasti rahankäytöstä lastenkasvatukseen, kumpikaan ei ymmärrä toisen huumoria, seksi ei suju koska halut eivät kohtaa jne.

Yleensä tätä "parisuhde vaatii työtä" -mantraa hokevat ne tavan vuoksi pariutuneet. Parisuhde, jossa molemmat puolisot nauttivat aidosti toistensa seurasta, ei ole mikään työleiri eikä siinä jatkuvasti väännetä joistain "kompromisseista", jotka yleensä ovat väkisin väännettyjä pakkoratkaisuja, jotka eivät palvele kummankaan tarpeita. Toisen oudot pikku tavat osataan suhteuttaa molemmin puolin ja toisen huomioiminen on itsestäänselvyys. Vaikeuksien iskiessä molemmat haluavat puhaltaa yhteen hiileen ja olla toistensa tukena. Jos se ei jostain syystä luonnistu heiltä keskenään, se ei ole heille mikään häpeä vaan he etsivät tarvittaessa apua esimerkiksi parisuhdeterapiasta.

Tärkeä parisuhdetta sujuvoittava seikka on sekin, että molemmat antavat toisilleen tilaa kehittyä ihmisinä ja panostaa omiin mielenkiinnon kohteisiinsa. Täten suhde pysyy elävänä ja terveet rajat huomioivana. Harmillisen moni aikuinen ei vain tunne mitään motivaatiota kehittyä itse eikä toisaalta sallisi sitä kumppanilleen. Jämähtänyt ja vanhentuneita kaavoja toistava suhde alkaa ihan varmasti tuntua pakkotyöltä jossain vaiheessa.

Just tämä. En ole ikinä ymmärtänyt, että miten voi olla parisuhteen ylläpitäminen niin h*lvetin vaikeaa. Kyllä mun mielestä silloin ollaan väärän henkilön kanssa kimpassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso osa parisuhteista pysyy kasassa tottumuksesta, käytännön asioiden esim. lasten takia tai siksi, että aikuisen nyt vain kuuluu elää parisuhteessa. Totta hemmetissä se alkaa tuntua työltä, kun oikeasti ei ole puolison kanssa samalla aaltopituudella ollenkaan. Erimielisyyksiä tulee jatkuvasti rahankäytöstä lastenkasvatukseen, kumpikaan ei ymmärrä toisen huumoria, seksi ei suju koska halut eivät kohtaa jne.

Yleensä tätä "parisuhde vaatii työtä" -mantraa hokevat ne tavan vuoksi pariutuneet. Parisuhde, jossa molemmat puolisot nauttivat aidosti toistensa seurasta, ei ole mikään työleiri eikä siinä jatkuvasti väännetä joistain "kompromisseista", jotka yleensä ovat väkisin väännettyjä pakkoratkaisuja, jotka eivät palvele kummankaan tarpeita. Toisen oudot pikku tavat osataan suhteuttaa molemmin puolin ja toisen huomioiminen on itsestäänselvyys. Vaikeuksien iskiessä molemmat haluavat puhaltaa yhteen hiileen ja olla toistensa tukena. Jos se ei jostain syystä luonnistu heiltä keskenään, se ei ole heille mikään häpeä vaan he etsivät tarvittaessa apua esimerkiksi parisuhdeterapiasta.

Tärkeä parisuhdetta sujuvoittava seikka on sekin, että molemmat antavat toisilleen tilaa kehittyä ihmisinä ja panostaa omiin mielenkiinnon kohteisiinsa. Täten suhde pysyy elävänä ja terveet rajat huomioivana. Harmillisen moni aikuinen ei vain tunne mitään motivaatiota kehittyä itse eikä toisaalta sallisi sitä kumppanilleen. Jämähtänyt ja vanhentuneita kaavoja toistava suhde alkaa ihan varmasti tuntua pakkotyöltä jossain vaiheessa.

Just tämä. En ole ikinä ymmärtänyt, että miten voi olla parisuhteen ylläpitäminen niin h*lvetin vaikeaa. Kyllä mun mielestä silloin ollaan väärän henkilön kanssa kimpassa.

Ei. Vaan ollaan itse se väärä henkilö.

Me ollaan tässä suhteessa huomattu, että lapsuuden takia molemmilla meistä on taipumus miellyttää toista oman itsen kustannuksella.

Oman jaksamisen rajojen hahmottaminen, ja niiden rajojen kunnioittaminen on haastavaa.

Konkreettisesti siis esimerkiksi molemmilla on se taipumus, että hoidetaan helposti liikaa kotia ja lasta, että toinen saisi levätä. Kun joku ulkopuolinen, esim. Ystävä tai sukulainen, pyytää apua, autetaan, vaikka oikeasti pitäisi kieltäytyä koska omat voimavarat on loppu.

Nämä on asioita, joita voi työstää yksilöterapiassa vaikka sinkkunakin.

Parisuhteessa kuitenkin toiselle tulee näistä omista taipumuksista lisää stressiä kun näkee, että nyt toi toinen taas uuvuttaa itsensä, ja sen katsominen sivusta tekee pahaa. Lisäksi energia ei riitä omiin kivoihin juttuihin, ja sitten siitä valitetaan...

Yritetään siis yhdessä asiaa työstää, kasvaa yhdessä ja oppia sanomaan rehellisesti, että sori mä en nyt voi, pitää levätä/tehdä niitä omia juttuja.

Suhteessa se syö luottamusta, kun luulee että jokin on toiselle ok, mutta myöhemmin selviää, että toinen onkin tehnyt jotain vain toista miellyttääkseen pitkin hampain ja voimiensa äärirajoilla.

Haalitaan siis itse itsellemme liikaa hommaa ja sitten rasittuneina kiukutellaan.

Ilman parisuhdetta ja lasta ei ehkä olis tajuttu itsessämme tätä ominaisuutta, ja ei olisi ehkä niin pakottava tarve työstää tätä pois itsestä. Peilaamme itseämme toisiimme, huomaamme, mikä itsessä on ärsyttävää kun puoliso on ärsyttävä samalla tavalla.

Vanhoista huonoista tavoista on vaikeaa päästä eroon, joten vaikka kutsumme tätä yhdessä kasvamiseksi, on tämä työlästä.

Jokin aika sitten puolisoni oli lähdössä harrastukseensa. Hän sanoi, että voi kyllä laittaa tiskit ensin. Sanoin, että etkä laita, nyt lähdet! Minä laitan ne tiskit. 😀🤔

Vierailija kirjoitti:

Ovatko he, jotka vastustavat tätä "työntekoa" parisuhteessa ja kokevat sen negatiivisena heitä, jotka kokevat palkkatyönsäkin ikävänä? Se voisi selittää tätä hyökkäystä työntekoa vastaan.

Oli työ antoisaa, ikävää tai jotain siltä väliltä, se vaatii ylimääräistä yritystä ja ponnisteluja, joita kumppanin huomioiminen ei kaikilta vaadi.

En ole ikinä kokenut, että parisuhde vaatisi erikseen jotain työtä.

Ollaan yhdessä, kun kerran ollaan.

Jaetaan omaisuus, elämä ja velat.

Harrastetaan seksiä, se pitää läheisenä, ei unohdeta muutakaan läheisyyttä.

30 vuotta katseltu yhdessä maailmaa, ei meitä erota enää kuin kuolema

Ensimmäistä kertaa ei tarvitse tehdä, eli oikea ihminen löytynyt 😊

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäistä kertaa ei tarvitse tehdä, eli oikea ihminen löytynyt 😊

Alussa ei. Jossain vaiheessa kyllä. Täydellisyyttä ei ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse tehnyt havainnon että ne jotka suorastaan vihaavat termiä työnteko parisuhteen eteen hakeutuvat sellaisiin suhteisiin jossa eivät ole aidosti omia itsejään vaan esittävät jotain muuta kuin ovat.

Jollain tapaa siis piilottelevat todellista minäänsä siltä kumppaniltaankin. Ei sellainen toimi. Ja silloin se ei ole sen kumppanin syytä.

Onpa erikoinen huomio, kun oman kokemuksen mukaan juuri sellaisessa suhteessa ei tarvitse työtä tehdä, jossa voi vain olla ja elää omana itsenään. Asiat tapahtuvat luonnostaan. Kun taas silloin, kun ei ole tullut hyväksytyksi, on "joutunut" paiskimaan töitä kelvatakseen ja riittääkseen, kunnes on huomannut, mitä hulluutta se on, yrittää sovittaa kaksi yhteensopimatonta ihmistä yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse tehnyt havainnon että ne jotka suorastaan vihaavat termiä työnteko parisuhteen eteen hakeutuvat sellaisiin suhteisiin jossa eivät ole aidosti omia itsejään vaan esittävät jotain muuta kuin ovat.

Jollain tapaa siis piilottelevat todellista minäänsä siltä kumppaniltaankin. Ei sellainen toimi. Ja silloin se ei ole sen kumppanin syytä.

Onpa erikoinen huomio, kun oman kokemuksen mukaan juuri sellaisessa suhteessa ei tarvitse työtä tehdä, jossa voi vain olla ja elää omana itsenään. Asiat tapahtuvat luonnostaan. Kun taas silloin, kun ei ole tullut hyväksytyksi, on "joutunut" paiskimaan töitä kelvatakseen ja riittääkseen, kunnes on huomannut, mitä hulluutta se on, yrittää sovittaa kaksi yhteensopimatonta ihmistä yhteen.

Niin. On ihmisiä jotka muovautuvat suhteessa tullakseen hyväksytyksi ja pelkäävät hylkäämistä. Ylimiellyttävät valheelliisesti vuosiakin. Tällaiset ovat vaarallisia ihmisiä koska eivät ole totta vaan valheellisia kuvia itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko he, jotka vastustavat tätä "työntekoa" parisuhteessa ja kokevat sen negatiivisena heitä, jotka kokevat palkkatyönsäkin ikävänä? Se voisi selittää tätä hyökkäystä työntekoa vastaan.

Oli työ antoisaa, ikävää tai jotain siltä väliltä, se vaatii ylimääräistä yritystä ja ponnisteluja, joita kumppanin huomioiminen ei kaikilta vaadi.

Mistä näitä täydellisiä ihmisiä löytyy? 

Mikäs vaikeus on olla kiva ja huomioiva alussa kun kaikki on niin ihanaa ja ollaan rakastuneita. Mutta en usko hetkeäkään, että vaikkapa 50v avioliiton aikana ei olisi _kertaakaan_ vaadittu yritystä tai ponnistelua huomioida toinen sillä tavalla miten hän tarvitsee. Toisen huomioimisenkin voi tehdä itsekkäällä tavalla, mutta se ei aina vastaa toisen tarpeita.

Onko tässä kyse siitä, että toiset vain ovat syvällisempiä kuin toiset, ja ensiksimainitut analysoivat enemmän kuin toiset? Itse rakastan psykologiaa ja analysointia, ja mielestäni parisuhteen eteen työskentely menee tähän kastiin. Rakastan miettiä kommunikaatiota, vuorovaikutusta, lapsuutta ja kunkin traumoja, kiintymyssuhdeteorioita, ihmisenä kasvamista ym.

Tällainen työnteko ei ole raskasta vaan minusta siunaus <3 Miten voimme yhdessä olla toisillemme joka päivä parempia ihmisiä, ja miten voisimme koko ajan parantaa, siitä on kyse. Eikä tarkoita, että olisimme väärät toisillemme, vaan päinvastoin.