Parisuhteen eteen tehtävä työ/parisuhde vaatii "työtä"

Tuo on vähän hassu lause, mutta sillä pyritään ilmaisemaan tiivistetysti mitä onnistunut pitkä parisuhde vaatii. "Työ" on periaatteessa sitä, että sitoudut ja panostat suhteeseen. Älä luovuta heti tai hylkää toista vaikeina aikoina. Pyri tekemään kumppanisi onnelliseksi onnettoman sijaan. Huomioi kumppaniasi, anna läheisyyttä, ole kärsivällinen ja huolehdi kumppanistasi.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vähän hassu lause, mutta sillä pyritään ilmaisemaan tiivistetysti mitä onnistunut pitkä parisuhde vaatii. "Työ" on periaatteessa sitä, että sitoudut ja panostat suhteeseen. Älä luovuta heti tai hylkää toista vaikeina aikoina. Pyri tekemään kumppanisi onnelliseksi onnettoman sijaan. Huomioi kumppaniasi, anna läheisyyttä, ole kärsivällinen ja huolehdi kumppanistasi.

Tämä on hyvin sanottu.

Eihän se varsinaista "työtä" vaadi, jos vaatisi olisi parisuhdekin jo alkujaan väärä ja toimimatonta jos väkisin pitää asoita vääntää.

Uskon että kunnollisessa parisuhteessa odotukset kohtaavat molemmilla ja asiat ajautuvat itsestään oikeisiin uomiin, ilman erillsitä "työtä".

Se joko toimii tai ei sit toimi. Riippuu paljon kummankin osapuolen odotuksista siitä suhteesta ja muutenkin millainen ajatusmaailma on. Ne joko kohtaa tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Visitor V3 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Tulee tehdä työtä parisuhteen eteen" kuulostaa teennäiseltä väkisin vääntämiseltä.

Pitää sisällään, että on mielisteltävä toista ja siedettävä sen jäkätystä tai piereskelyä. Välillä käydään parisuhdekeskusteluja.

Ei kiitos.

Joo. Väkisin yrittämiseltä kuulostaa minustakin. Perusasetelmassa lienee vahvaa vastakkainasettua, jos puheessa pyörivät kompromissit ja työn tekemiset jatkuvina välttämättömyyksinä. Ihmisten pitää toki selvittää mitä haluavat ja sopia mitä yhdessä tehdään - välillä on myös paikallaan tarkistaa suunta, tavoitteet ja halut. Mutta ei sen pitäisi olla mikään viikoittainen tai kuukausittainen prosessi. Jos koko ajan menee kivi kenkään ellei selvennetä, sanallisteta ja erikseen huomioida, kyseessä on energiaa syövä tyhjäntoimittaminen, veden kantaminen kaivoon. Sitten kun ei enää jakseta "tehdä työtä" homma hajoaa.

Mitä enemmän tarpeet, halut ja kommunkaatiovaatimukset eroavat, sitä enemmän sitä 'työtä' tarvitaan suhteen pitämseksi edes kasassa.

Totta. Siinä vaiheessa jos kalenteroi jotain viikoittaisia sessioita siitä että joissa lässytetään epäaitoa siirappista höttöä niin on parempi erota. Samaan aikaan sanon että työnteko parisuhteen eteen tarkoittaa itsetuntemuksen ja itsereflektion kehittämistä. Onnellisuutensa ulkoistaminen kumppaninsa tehtäväksi on kypsymättömän ihmisen piirre.

Mitä on epäaito siirappinen höttö?

Sellaista mitä näkee leffoissa.

Olet siis sitä mieltä että pariskunnat kahdestaan ollessa näyttelee kuten jenkkiläisessä romanttisessa komediassa? Ok. Jos sun mielestä seksin harrastaminen ja toisen rakastaminen ja haluaminen on höttöä niin mikäs siinä :D

Rakastaminen on paljon muutakin kuin tuota. Myös niinä vähän vaikeampina aikoina. Elämä ei ole jokaikinen päivä pirskahtelevaa. Normaali ja vakaa ihminen tiedostaa ja ymmärtää myös tämän eikä pakene heti kun omia vaikeita tunteita nousee esiin. Pakeneminen kertoo usein siitä että ihminen elää itsensä kanssa kulississa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se tarkoittaa sitä, ettei pidä toista itsestään selvyytenä. Pitää edelleen olla kiinnostunut toisesta, viettää aikaa yhdessä, jutella muustakin kuin kaurapuurosta jne. Esimerkiksi yhteinen aika pitää lapsiperheessä järjestämällä järjestää. Jos ei yhtään näe vaivaa yhteyden säilyttämiseksi, eräänä kauniina päivänä huomaa olevansa kimpassa vieraan ihmisen kanssa.

Ei sen työn pitäisi tarkoittaa mitään hampaat irvessä raatamista kuitenkaan. Vaan semmoista vaivannäköä, joka on lopulta kivaa itsellekin.

Eli ajan viettäminen kumppanin kanssa ja keskusteleminen on työtä? Missä ihmeen suhteissa te ihmiset oikein olette?

Miksi se ei olisi työtä? Monillahan on palkkatyökin sitä, että keskustellaan ihmisten kanssa. Miksi kumppanin kanssa keskustelua ei voisi kutua työksi (varsinkaan kuvainnollisessa mielessä). 

t. eri

Aiempi sanoi hyvin, että jokainen sanoittaa elämäänsä omalla tavallaan. Musta tuntuisi hassulta pitää työnä kanssakäymistä ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan ja olen valinnut jakaa elämäni. Se on vain normaalia olemista ja elämistä.

En edelleenkään ymmärrä, mikä ongelma on sanan työ käytössä tässä yhteydessä. Miksi työ ei voisi olla mukavaa ja itse valittua tekemistä eli normaalia olemista ja elämistä? Kuulostaa siltä, että sinulle työ on aina jotenkin negatiivinen asia. 

Mulle työ on sitä, että erikseen tietoisesti näkee vaivaa jonkin eteen. Se, että huomioin ihmissuhteissa toiset ihmiset, ei ole vaivannäköä, vaan normaalia olemista. Täällä toistuu, että "pitää/täytyy" (muistaa??) huomioida toinen. Outo ajatus, ettei se tulisi ihan itsestään ja luonnostaan, siihenhän ihmissuhteet perustuvat.

Olen 40v mies, eikä se tule minulta itsestään. Olen itsekkyyteen taipuvainen, ja ristiriita on jatkuvasti läsnä suhteessa muihin. Se jos vaikutan tekeväni kaikkeni naisen eteen johtuu tasan siitä että olen itse hänestä iin hullaantunut että koen suunnatonta mielihyvää tehdessäni asioita hänen etteensä, eli toimin itsekkäästi saadakseni itselleni hyvää oloa, tai sitten siitä että haluan olla yhddessä vaimoni kanssa koska rakastan häntä, hän on paras ystäväni myös, ja haluan että hän tukee ja kuuntelee myös minua kun minä häntä siihen tarvitsen. 

Muistuttelen siis itseäni jos pitkään aikaan emme ole tehneet mitään kivaa yhdessä, että jo olisi varmasti aika. En nyt näe tätä ihan työntekemisenä, koska hyvä mielihän siitä tulee itselle myös, mutta jos voisin elää vain itselleni niin, että kaikki toiveeni ja tarpeeni toteutettaisiin, niin en kyllä viitsisi nähdä silloin vaivaa.

Yksinkertaisimmillaan tarkoittaa mukavan, yhteisen tekemisen keksimistä. Olen ollut itse suhteessa, jossa toinen vain haluaa katsoa kotona leffoja / sarjoja ja juoda kaljaa kaiken vapaa-aikansa, eikä keksinyt meille muuta tekemistä. Minun piti ottaa selvää kaikista matalan kynnyksen tekemisistä ja tapahtumista, joihin osallistuimme. Hänet piti mm. pakottaa rannalle mukaan, mutta puistoon ei yksinkertaisesti suostunut lähtemään piknikille puhumattakaan kaikenlaisista tapahtumista.

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

Totta. Mutta se ei ole noiden lasten syy vaan vanhempien syy. Erityisesti sen vanhemman joka on luonut tahallaan sen repaleisuuden. Todellista hyvää vanhemmuutta on katkaista tuo sukupolvesta toiseen jatkuva kierre, ottaa vastuu omasta vanhemmuudestaa ja kasvattaa lapset siihen että epärehellisyys ja epäluotettavuus on turvattomuutta. Turvallisuus ja luottamus syntyy vakaassa ja tasapainoisessa perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaisimmillaan tarkoittaa mukavan, yhteisen tekemisen keksimistä. Olen ollut itse suhteessa, jossa toinen vain haluaa katsoa kotona leffoja / sarjoja ja juoda kaljaa kaiken vapaa-aikansa, eikä keksinyt meille muuta tekemistä. Minun piti ottaa selvää kaikista matalan kynnyksen tekemisistä ja tapahtumista, joihin osallistuimme. Hänet piti mm. pakottaa rannalle mukaan, mutta puistoon ei yksinkertaisesti suostunut lähtemään piknikille puhumattakaan kaikenlaisista tapahtumista.

Komppaan sivusta. Tosin kalja oli limua, muutoin sama.

Sitten vihdoin lakkasin lyömästa päätä seinään ja lopetin miehen mielestä yllättäen suhteen. Niinpä niin.

Sopivasti pitää tehdä töitä eli ei saa jumittaa helppoon elämään jossa työ, lapset, koti arjessa synkassa mikä tottakai on hyvä asia. Välillä huomiotava oma kumppani omana itsenään, sitä mielestäni tarkoitetaan työnteolla.

Tosin täällä on esitetty että milloin kumppani on oikea niin sitä huomioi täysin luontevasti arjessa eikä se tunnu työltä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaisimmillaan tarkoittaa mukavan, yhteisen tekemisen keksimistä. Olen ollut itse suhteessa, jossa toinen vain haluaa katsoa kotona leffoja / sarjoja ja juoda kaljaa kaiken vapaa-aikansa, eikä keksinyt meille muuta tekemistä. Minun piti ottaa selvää kaikista matalan kynnyksen tekemisistä ja tapahtumista, joihin osallistuimme. Hänet piti mm. pakottaa rannalle mukaan, mutta puistoon ei yksinkertaisesti suostunut lähtemään piknikille puhumattakaan kaikenlaisista tapahtumista.

Mistä hitosta te näitä äijiä oikein löydätte? Nuohan on ihan normaaleja ajanviettotapoja. Kyllä mekin miehen kanssa katsotaan leffoja mutta käydään myös keilaamassa, keikoilla, minigolffaamassa, rannalla, niillä piknikeillä, tehdään reissuja eri kaupunkeihin jne. Meillä kuuluu ihan perus arkeen.

Jos on oikea kemia ja persoonat sopii yhteen niin ei tarvita mitään työtä. Päinvastoin suhde tuo elämään voimavaroja eikä ota.

Sitten taas nämä ihmiset jotka ovat niin rasittavia että toimeentuleminen vaatii jatkuvaa työtä ja vääntämistä. Mulla on ollut molemmanlaisia suhteita. Helppojen ja välittömien, fiksujen ihmisten kanssa ei tarvita säätöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

Totta. Mutta se ei ole noiden lasten syy vaan vanhempien syy. Erityisesti sen vanhemman joka on luonut tahallaan sen repaleisuuden. Todellista hyvää vanhemmuutta on katkaista tuo sukupolvesta toiseen jatkuva kierre, ottaa vastuu omasta vanhemmuudestaa ja kasvattaa lapset siihen että epärehellisyys ja epäluotettavuus on turvattomuutta. Turvallisuus ja luottamus syntyy vakaassa ja tasapainoisessa perheessä.

Minusta on väärin yleistää, että lapsen vanhempien eron voisi päätellä lapsen käytöksestä.

Luottavaisuus on osaksi myös perinnöllinen ominaisuus. Osa meistä on epäluuloisempia ja epävarmempia jo pienestä asti eikä sillä välttämättä ole tekemistä sen kanssa, millaisesta perheestä tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

Totta. Mutta se ei ole noiden lasten syy vaan vanhempien syy. Erityisesti sen vanhemman joka on luonut tahallaan sen repaleisuuden. Todellista hyvää vanhemmuutta on katkaista tuo sukupolvesta toiseen jatkuva kierre, ottaa vastuu omasta vanhemmuudestaa ja kasvattaa lapset siihen että epärehellisyys ja epäluotettavuus on turvattomuutta. Turvallisuus ja luottamus syntyy vakaassa ja tasapainoisessa perheessä.

Minusta on väärin yleistää, että lapsen vanhempien eron voisi päätellä lapsen käytöksestä.

Luottavaisuus on osaksi myös perinnöllinen ominaisuus. Osa meistä on epäluuloisempia ja epävarmempia jo pienestä asti eikä sillä välttämättä ole tekemistä sen kanssa, millaisesta perheestä tulee.

Tämäkin totta. Osa perinnöllistä. Mutta lapsen kasvuympäristön vakaudella on todella suuri merkitys. Jos lapsi kasvaa esimerkiksi ympäristössä jossa molemmat tai jompikumpi vanhemmista on epävakaa ja osoittaa selvästi taipumusta toistuvaan epärehellisyyteen läheisiä ihmisiä kohtaan niin ennuste lapsille on huono.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

Ei ihan noinkaan suoraviivaista, vaikka asiaa sinänsä kirjoitatkin. 

Vaikka lapsuudenperhe olisi ollut hyvä ja luottamussuhteen luominen onnistuu, se ei tee meistä täydellisiä ihmisiä. "Työn" tekeminen tarkoittaa minulle sitä, että joka päivä miettii myös muita kuin itseään. Itsekkyys on meissä jokaisessa läsnä olevan ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

10 vuotta ollaan oltu miehen kanssa naimisissa ja vielä ei ole tarvinnut töitä tehdä. Huomioidaan toisiamme arjessa joka päivä. Nämä asiat tulee luonnostaan koska rakastetaan toisiamme. Intohimo ja seksi on myös tärkeä asia. Ei avioliitto/parisuhde ole mitään työtä oikean ihmisen kanssa. Miksi toisen huomioiminen olisi työtä? Jos parisuhde tuntuu jotenkin työteliäältä, et ole oikean ihmisen kanssa.

Ihmiset ovat erilaisia. Monet kokevat sen toisen, rakkaankin huomioimisen työksi ihastumisvaiheen jälkeen. Ovatko he tunteineen väärässä? Pitääkö erota, koska "et ole oikean ihmisen kanssa"? Kehittymätöntä ja kypsymätöntä minusta.  Enkä eroa, vaikka sinun mielestäsi olisinkin väärän kanssa naimisissa.

Rakkaus, fyysisyys, intohimo toista kohtaan on kehittymätöntä ja kypsymätöntä sinun mielestäsi? Kummallinen ajattelutapa. Itse en voisi elää tunneköyhässä ja intohimottomassa suhteessa.

? Nyt otit ihan omasta päästäsi nämä asiat. Edellisessä viestissä ei puhuttu intohimosta mitään, ja avioliitto on niin paljon muutakin kuin se. 

Mutta jatketaan sanan käyttöä kun aloitit: Kehittymätöntä ja kypsymätöntä on se, että eroaa heti kun intohimo vähän laantuu. Monet menee joka intohimon perässä ja eroavat, kunnes taas intohimo sammuu edelliseen ja syttyy uuteen ihmiseen. Kyllä, erittäin kehittymätöntä ja kypsymätöntä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

Ei ihan noinkaan suoraviivaista, vaikka asiaa sinänsä kirjoitatkin. 

Vaikka lapsuudenperhe olisi ollut hyvä ja luottamussuhteen luominen onnistuu, se ei tee meistä täydellisiä ihmisiä. "Työn" tekeminen tarkoittaa minulle sitä, että joka päivä miettii myös muita kuin itseään. Itsekkyys on meissä jokaisessa läsnä olevan ominaisuus.

Totta tuokin. Itsetuntemus ja itsereflektio kun on terveellä pohjalla niin ihmissuhteissa onnistunisen todennäköisyys kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on oikea kemia ja persoonat sopii yhteen niin ei tarvita mitään työtä. Päinvastoin suhde tuo elämään voimavaroja eikä ota.

Sitten taas nämä ihmiset jotka ovat niin rasittavia että toimeentuleminen vaatii jatkuvaa työtä ja vääntämistä. Mulla on ollut molemmanlaisia suhteita. Helppojen ja välittömien, fiksujen ihmisten kanssa ei tarvita säätöä.

Eihän se, että suhde tuo voimavaroja ja iloa, poista "työnteon" merkitystä. 

Mä en nyt oikeasti jaksa uskoa, että ihmiset on näin täydellisen epäitsekkäitä luonnostaan kuin näissä viesteissä väitetään. Ihminen on AINA itsekäs, ja siitä eroonpyrkiminen on sitä työntekoa.

Semantiikasta ehkä vain kyse, ihmiset käsittävät työnteon täysin eri tavoilla. Mielestäni työ suhteen eteen on merkityksellistä, antoisaa ja positiivistakin, mutta niin on päivätyönikin.

Ovatko he, jotka vastustavat tätä "työntekoa" parisuhteessa ja kokevat sen negatiivisena heitä, jotka kokevat palkkatyönsäkin ikävänä? Se voisi selittää tätä hyökkäystä työntekoa vastaan.

Minä en ole täydellinen ihminen, eikä ole puolisonikaan. Se työ on meidän tapauksessa sitä, että työstetään niitä "huonoja" puolia. Esimerkiksi minä panostan kommunikointiin, koska yksinkertaisesti olen huono puhumaan tunteistani, tarpeistani ja ajatuksistani.

Se työ tarkoittaa tässä panostusta yhteiseen.

Ei voi vaan persehtiä ja tehdä asioita vain oman pään mukaan vaan panostaa yhteiseen juttuun. Sieltä se työ on- toisen huomioimista ja siinä

Yhteisessä jutussa oman tilan ottamista ja luottamusta ja tilan antamista ja jakamista. Se on toisen kanssa elämistä.

Se on hyvin antoisaa.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde vaatii töitä jos ei ole lapsuudessa oppinut empatiaa ja toisen huomioon ottamista. Toisille nämä taidot tulevat jo lapsuuden kodista jolloin parisuhteet kestävät ja kukoistavat. Tästä syystä on ikisinkkuja ja eroperheitä jo neljännessä sukupolvessa. Omien lasteni kavereista pystyy jo käytöksen perusteella sanomaan tulevatko he 2 vanhemman onnellisesta ydinperheestä vai repaleisesta eroperheestä. Nämä eroperheen lapset ovat kuin kameleontteja, koko ajan varuillaan. Luottamuksellisen suhten luominen heidän kanssa on vaikeaa jolloin kaikki asiat pitää varmistaa useaan kertaan ja viime hetken oharit ja mielenmuutokset ovat heille normaalia.

On tässä osa totta. En ole varsinaisesti repaleisesta eroperheestä, koska kulissit pidettiin aina viimeisen päälle pystyssä. Totta on se, etten ole kovin empaattinen vaikka yritän olla. Minun on vaikea ymmärtää muiden ihmisten tarpeita, jos ne ovat kovin erilaisia, kuin omani. En saanut koskaan emotionaalista tukea ja olen oppinut pärjäämään yksin ja pitämään kaiken sisälläni. En ymmärrä valitusta, laiskuutta tai selityksiä sille, miksi esim. jokin asia on tekemättä, koska olen tottunut siihen että asiat pitää vain hoitaa, riippumatta siitä, miltä se tuntuu tai huvittaako. En luota keneenkään. Tämä johtunee siitä, että äitini oli ilkeä ja tunneköyhä ja isäni lempeä, mutta alkoholisti. En muuten ole koskaan myöhässä, enkä peru mitään asioita, vaan järjestän niin, että voin pitää lupaukseni. Opin jo pienenä kantapään kautta, miltä se tuntuu, kun odotukset petetään.

En pärjää ihmissuhteissa, koska en osaa puhua. Aikaisemmin ajattelin, että vika on muissa, sitten tajusin, että se on typerää ja yritin opetella sitä, etten hermostuisi asioihin, jotka ärsyttävät. Annan vain olla ja hyväksyn toisen ihmisen vikoineen, mutta eihän sekään loputtomiin toimi. En vain osaa kommunikoida. En tunteistani tai mistään muustakaan. Se on minun työni parisuhteessa, jos vielä joskus sellaiseen onnistun vielä pääsemään.